DIY viikonloppuprojekti, osa 1

Olen kaipaillut huoneeseeni säilytystilaa lisää ja perjantaisella IKEAn reissulla huomasin kohtuuhintaisen kolmilokeroisen lipaston myynnissä, oliskohan malli ollut Tarva tmv. Materiaali oli sen enempää käsittelemätöntä mäntyä, käytännössä ihan kunnon puuta. Sellaisenaan lipasto nyt oli vähän tylsä ja vaalea mänty värinä ei suoraan olisi huoneeseen passannut, mutta ajattelin riskeerata ja kokeilla pientä askartelua. Olen joskus ala-asteella petsannut ja mietin, että ehkä sitä voisi kokeilla. Jos menee pieleen, niin maalaan sitten päälle ihan tavallisella lakkamaalilla.  

Värisävy vähän heittää autotallin valoissa, mutta näyttää 

kuitenkin eron alkuperäisen ja käsitellyn puun välillä

Aluksi se perinteinen eli youtubesta opetusvideoita aiheesta "wooden furniture staining". Muutaman pätkän katsomisen jälkeen totesin, että ei näytä liian vaikealta, en usko suomi24:n keskustelupalstan petsausnillityksiin, joten tuumasta toimeen ja Starkiin tsekkaamaan väritarjontaa petsin suhteen. Etukäteen ajattelin, että keskitumma, mieluummin punertava tiikin tai pähkinän tapainen kun harmaaseen vivahtava ja lopulta päädyin valmistajan mallilevyjen perusteella tammeen. Ei siinä sitten muuta kun kamat autotalliin (puristelevyssäkin on muuten puolensa. Noi mäntyklapit nimittäin painoi aivan suatanasti) ja toimeen. Yllätyin itse asiassa, miten helppoa homma oli. Petsi levittyi harjatulle puupinnalle nätisti ihan pelkästään rätillä hieromalla ja kuivahti tunnissa. Koska en ollut riittoisuudesta ihan varma, niin päädyin vetämään vaan yhden kerroksen ja ajattelin myöhemmin vaan viimeistellä ulkopinnat joko huonekaluöljyllä tai vahalla. 

Tuttuun IKEA-tyyliin lipaston kasaaminen itsessään veikin sitten ihan kiitettävästi aikaa, mutta vaikuttaa sentään poikkeuksellisen jämäkältä. Joudun jonkin verran varmaan hienofiksaamaan taitekohtia, missä väriä on imeytynyt huonommin ja vetimet pitää käydä ostamassa erikseen, kun haluan "antiikkiset" messinkivetimet alkuperäisten puupalleromallien tilalle. Mutta ai vitsi olen tyytyväinen tässä vaiheessa tuohon pintaan ♥ 

"Impossible" is just incorrectly spelled "I'm possible"

Onnistuin todennäköisesti ylittämään itseni. Olen nimittäin kutonut sukkia viimeksi ala-asteella (ja niissä lopputulos muistutti ehkä pikemminkin jotain lapionlämmitintä kun villasukkaa, lisäksi en muista, tuliko niistä koskaan valmiita. Epäilen ettei, kässänmaikka todennäköisesti "unohti" asian kaikessa hiljaisuudessa ennen kun mun kädentaidottomuus ehti aiheuttaa sen enempää harmaita hiuksia), mutta helkkari, tänä aamuna nakersin vielä kärkikavennuksen kahvia ryystäessä ja ta-dah, siinä ne nyt ovat. Tosin toinen sukka ei ole minun tekemäni, vaan sain erinäisistä syistä jokin aika sitten tuon yhden valmiin sukan, langat ja puikoille toista sukkaa varten luodut silmukat. Naureskelin kyllä tuolloin mielessäni, että ei tule koskaan valmistumaan, mutta kun jokin puolivalmis asia alkaa tarpeeksi ärsyttämään, niin kummasti sitä saa aikaiseksi.. Fyi, mun neulomistaito siis rajautuu "oikein" -silmukoihin. Kässänmaikka kirosi jo ala-asteella, että teen nurjan silmukan päin helevettiä. En koskaan muuttanut tapaani (koska en oppinut sitä oikeanlaista koukerrusta, vaikka se noin kolmekymmentä kertaa kädestä pitäen näytettiin), mutta kai se meikäläisen nurjan yritelmäkin jotakuinkin asiansa ajaa. Veikkaan, että sain loppujen lopuksi tehdä neulomisharjoitukset omalla tavallani, koska olin totaalisen menetetty tapaus, eikä pikkukylän ala-asteella ollut enempää määrärahoja hankkia uusia sukkapuikkoja. Onnistuin nimittäin taivuttamaan useammankin tsipaleen hajalle - kudoskäsialani kun oli, sanotaan nyt edes jotakuinkin korrektisti, että tiukahkoa. 

Vaihdoin aika vikkelään puukässän (tai mikä lie tekninen työ olikaan) oppitunneille heti, kun se oli mahdollista. Se taisi olla loppujen lopuksi ihan hyvä valinta, sillä olen joutunut nakuttelemaan nauloja lukemattomia kertoja Allun hajotettua aitoja milloin mistäkin syystä, puhumattakaan maalaamisesta/pakkeloinnista/kittaamisesta/poraamisesta/muista pintaremontointiin liittyvistä pikkuaskareista. Neulominen taas.. no, se on jäänyt aika vähäiselle. Ja ompelukoneeseen nyt suhtaudun edelleen kuten 1800-luvun peruskansalainen suhtautuisi Lada Samaraan, eli paholaisen tekosilta näyttää, eikä pahemmin siis parane mennä koskemaan.. 

Jos metsään haluat mennä nyt..

... niin ainakin tänä vuonna on ollut kiitettävät määrät pakastimentäytettä tarjolla! Juoksulenkkikin piti jokin aika sitten keskeyttää, koska olisi ollut suoranainen rikos jättää polun varressa kasvaneet kantarellit ja mustatorvisienet poimimatta. En ole koskaan aiemmin löytänyt mustia torvisieniä itse, mutta nyt oli kyllä rykelmä madonlakkeja nätisti noukittavissa. Eikä sattunut tietysti mitään muovipussiakaan juomavyöhön mukaan, mutta ohut pitkähihainen pusero taipuu tunnetusti moneen, mm. mukavaksi pussukaksi parille sienilitralle (onneksi oli teeppari alla, ihan urheiluliiveissä kirmailuun Keskuspuistossa ei olisi välttämättä riittänyt pokkaa). Tuolloin lenkillä mukana olleen kaverin kanssa todettiin vaan, että tuli sen verran hyvä saalis puolitettunakin, että eiköhän lähdetä hikoilumeiningillä lenkille joku toinen kerta ja keskitytä tällä kertaa vaan lönköttelemään ja bongailemaan josko löytyisi vielä sieniä.. 

Mustikkaa ja vadelmaakin on pari rasiaa kerättynä, mutta tässä vaiheessa ongelmia tuottaa lähinnä pakastimen pienuus. Muutama keittojuurespussi ehkä joutaisi vielä pikaisesti tulla käytetyksi pois viemästä tilaa, mutta eipä niistä isoa apua ole. Hitsi, pitänee hankkia joku vanha arkkupakastin alakerran häkkivarastoon ens vuoden varalle. 

Ilmoittauduin muuten eilen pilateksen alkeiskurssille. Olen ihan vähän kauhuissani asiasta, mutta kun joogaa tai pilatesta aina suositellaan kehonhuolloksi juoksun ja ratsastuksen tasapainottamiseksi, niin kokeillaan sitten. Joogassa se "hengellinen" puoli tunnetusti ei ollut ihan minua varten, niin päädyin sitten valikoimaan tuon pilateksen. Joten sanokaa nyt pliis, ettei siihen kuulu mitään "juurrut yhdeksi maan kanssa, kuuntele laineiden liplatusta ja ime ravitsevaa vettä varpaidesi kautta, nyt olet puu" -juttua.. 

Keep calm and sail on

Sadepäivänä energiatasot on jotenkin ihan nollissa ja jopa hieman ahdistaa ajatus osallistumisesta tunnin kuluttua alkavalle kimppalenkille Keskuspuiston poluille. Tosin kunhan saan potkittua itseni liikkeelle, niin aina noilla lenkeillä on ollut kivaa, mutta se lähteminen.. Jotenkin tällainen loppukesän pieni tihkusade on kelinä kaikkein ankein, joskin juoksemista ajatellenhan tämä on oikeinkin hyvä (tosin polut on todennäköisesti aivan kuravelliä, eli joutuu tosissaan varomaan askeleitaan. Ja pesemään lenkkarit lenkin jälkeen, mutta väliäkös sillä). Äh, mieluummin vaan ottaisin kunnon rankkasateet nyt ja säästäisin nämä tihkut sinne lokakuulle. 

Sain kuitenkin aikaiseksi purkaa kaikki puhelimen muistiin kerääntyneet tiedostot koneelle, joten tässäpä muutama kuva tuolta mainitsemaltani reilun viikon takaiselta purjehdusreissulta. Silloin sattui kelit huomattavasti paremmin kohdilleen ja viikonlopun ainoa pieni sadekuuro osui lauantai-illalle, jolloin vene oli jo laiturissa. En muista, olenko aiemmin ollut vesillä Näsijärvellä (todennäköisesti olen joskus, mutta on päässyt autuaasti unohtumaan vuosien varrella. Vai onko se yhteydessä Ruoveteen suoraan? Kotimaan maantieto ei kuulu varsinaisesti mun bravuureihin, kuten varmaan huomaatte), sisävesistä tuolla Saimaalla ja Päijänteellä kylläkin. Kauniita maisemia riitti ja ainakin yöpaikka oli täysin uusi kokemus. 

Olisihan tuota pidempäänkin voinut viettää taas vesillä, vaan kun sattui vielä Blue Öyster Cultin keikka samalle viikonlopulle, niin sunnuntaina piti suunnata hyvissä ajoin takaisin kohti pk-seutua. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kuka buukkaa bändin esiintymään sunnuntai-illalle? Ihan huippuhyvä keikka, vaikka nyt paria lemppariani eivät soittaneetkaan, mutta olisi ollut kiva ehkä jatkaakin iltaa, eikä lähteä encoren jälkeen vesiselvänä ajelemaan saman tien takaisin kämpille nukkumaan. Juu ei, en ole alkoholiongelmainen wannabeforeveryoung, mutta kuitenkin yli kolmekymppinen, joka saa nykyään potkittua itsensä liikenteeseen enää niin harvoin, että mieluusti sen pari kertaa vuodessa nautiskelisi hyvästä keikasta pidemmänkin kaavan mukaan. 

Mun pitää alkaa pikku hiljaa etsiskelemään juoksusukkia ja valmistautumaan henkisesti lenkille (ha ha), joten eiköhän tämä ollut tältä erää tässä. 

Countryside cat

Vihdoinkin takaisin kotosalla, tuntuu kun viimeiset pari viikkoa olisin koko ajan ollut jossain. Nyt viimeiset neljä päivää Pohjanmaalla metsähommissa, sitä ennen Tampereella purjehtimassa, auttelemassa kirppispöydän kanssa.. sun muuta pientä. Pohjanmaan reissulle pikku karvakeräkin pääsi mukaan ja vaikka etukäteen vähän huolinkin, että mitenköhän mahtaa onnistua yli neljän tunnin automatkan kanssa, niin taisi tuo pikkukaveri nauttia reissusta eniten. En ole koskaan aiemmin törmännyt kissaan, joka kömpii omatoimisesti koppaan siinä vaiheessa, kun se otetaan esiin eteiseen ja joka nukkuu koko hiiskatin automatkan tyytyväisenä, kuorsaavana keränä. Isossa, vanhassa maalaistalossa liikuskelukin oli hurrjan jännää (patsi inhottavat keinutuolit, jotka aina pääsivät yllättämään kun niille hyppäsi). 

Hyvin kiinnostaviin asioihin kuului myös takassa loimottava elävä tuli. Joskus olisi kiva tietää, mitä kissan päässä liikkuu. Siellä se tuijotti iät ja ajat takan pesään, epämääräinen lasittunut ilme kuonolla. Ja yllätys yllätys, kun oli kotimatkan aika, niin takapenkiltä kuului vaimeaa protestointia alkumatkasta. Kaikesta päätellen herra sisällä-koko-elämänsä-viettäneellä-rotukissalla oli oikeinkin lokoisat oltavat vinttikamarissa venytellessä. Ja pääsi karvapallo vähän ulkoilemaankin yläkerran terassille, kun käytiin ostamassa mennessä matkan varrella olleesta Mustista ja Mirristä flexi ja valjaat. Oli tarkoitus ulkoiluttaa enemmänkin ja ihan kunnolla pihapiirissä, mutta iltaisin tuppasi taivaalta sen verran vettä, että ehkä valjaat + ulkoilu + vesisade olisi ollut ekalla kerralla vähän liian raju kombinaatio kun pelkät valjaatkin tuntuivat aiheuttavan pientä epäluuloisuutta.. mutta ehkä tässä pikku hiljaa voidaan harjoitella tuota ulkoilua. 

Niin joo, ja mitä mie sitten tein. Pienenä projektina oksin, karsin, sahailin ja raahasin lihasvoimin lumituhossa kaatuneita puita kasaan tulevaisuuden notskikäyttöä varten. Oli muuten rentouttavaa tehdä pitkästä aikaa ihan rehellistä ruumiillista työtä, vaikka ranne nyt jälkikäteen vähän oksasaksien runttaamisesta vihoitteleekin.

Home panther at work

Ihan vaan siksi, kun kyseltiin a) mun parvekekasvihuoneeni tilasta ja b) kissan kuulumisia. Eli viidakossa rehottaa, mutta eräs hyvinkin elinvoimainen pikkupantteri hoitelee mielellään harvennustöitä (tosin täysin ilman asianmukaisia lupia).

Ei, tomaatteja en saa kasvamaan. En tiedä, mitä teen väärin. Chilit, yrtit ja pensaspavut tekevät satoa minkä kerkiävät, mutta tomaatit aiheuttavat päänvaivaa. Mansikat jouduin heivaamaan hiiteen kun niissä oli jälleen kerran vihannespunkkeja. Tämä oli nyt jo kolmas kerta, mutta *kop kop* ainakin tällä kertaa onnistuin kiikuttamaan mansikat pois ennen kun noi vihulaiset ehtivät leviämään muualle. Huoh. 

And you want to know where the winds come from

Vaikka elokuu vielä kesäkuukaudeksi kai mielletäänkin, niin iltaisin pystyy jo aistimaan syksyn saapumisen. Auringonlasku on hieman eri värinen kun keskikesällä, heinät vähän tummempia kuin vielä viikko sitten, lintujen laulu ei enää ihan yhtä voimakasta. Päivisin paistaa aurinko ja vedet on lämpimiä, mutta illan tullessa jostain hiipii se pieni koleus ja kosteus, joka muistuttaa syksystä; putoilevista keltaisista lehdistä, muuttolinnuista, sateesta ja mutaisen maan tuoksusta. Minä siis pidän syksystä, mutta jotenkin se yllättää joka vuosi yhtä salakavalasti. Vähän kuten ensilumi yllättää autoilijat. Kerta toisensa jälkeen, vaikka luulisi taunoimmankin tyypin hiljalleen uskovan, että Suomen maantieteellisen sijainnin vuoksi se nyt vaan on niin, että lunta jossain vaiheessa tulee tupaan. Tai no, onhan meillä ilmaston lämpeneminen tai muutos, miten sen haluaakaan ottaa - mutta paikallisesti tarkasteltuna Suomi kuuluu siihen lääniin, jossa sateet tulevat näillä näkymin lähinnä lisääntymään, siis myös talviaikana. Sori. 

(Ehdin jo unohtaa, mistä mun alun perin piti kirjoittaa. No, väliäkös sillä..)

Olen saanut pakastinta täytettyä jo herukoilla ja vielä pitäisi etsiskellä, josko muutama litra mustikoita ja vaikka vadelmiakin löytyisi. Ei mun pakastimeen älyttömiä mahdu, mutta onneksi sentään jotain saa varastoitua. Täällä on muutamia herukkapensaita puistossa, joista olen keräillyt nyt jo useampana vuonna rasialliset. Meni kyllä Vantaalle muuttamisen jälkeen oikeastaan aika pitkään, ennen kun löysin uudet marjastus- ja sienestyspaikat, mutta nyt tämä homma alkaa hiljalleen toimia. Ja lähes kaikki marja-apajat on vieläpä pyöräilymatkan päässä. Alan olla ilmeisesti totaalisen mummoutunut (tai muuttunut cityhipsteriksi), kun harrastukset tuntuu tässä vaiheessa olevan luokkaa marjastus, lukeminen ja on tuossa kutimella yhdet villasukatkin.. no, kunhan tulee viileämpää, niin sitten pystyy taas juoksemaan enemmän ja ratsastusreissuilla voi tehdä muutakin kun kävellä helteessä paarmansyötteinä.

Jees, ihana elokuu ♥

  

2x Radon Scart ulkoilemassa

Heinäkuista hiljaiseloa

Pieni motivaationkeruutauko oli ehkä ihan paikallaan blogin päivittämisen suhteenkin ja eipä tässä toisaalta ole ihmeempiä tapahtunut parin kuluneen kuukauden aikana (plus mun koneeni on ollut evakossa ja osan aikaa poissa käytöstäkin). Tuskafestareilla tuli vietettyä pari päivää, mökillä tuli hilluttua raivaussahan kanssa ja muuten olen lähinnä juoksennellut Espoon ja Vantaan poluilla yksin, kaksin tai porukassa. Lisäksi alan hiljalleen osumaan tennispalloon aika monen epätoivoisen harjoituskerran jälkeen. Edistystä se on hidaskin edistys. Kai. 

Kävin juhannusviikolla ensimmäistä kertaa juoksemassa Nuuksion poluilla (kävellenhän olen niitä kierrellyt ihan urakalla..) kaverin kanssa ja onhan se hölkkääminenkin paljon mukavampaa kauniilla reiteillä. Kuvat siis tällä kertaa sieltä. Ja arki-ilta kun oli, niin Nuuksiossa ei ollut edes kovin ruuhkaisaa, vaikka kansallispuistossa onkin tietty tällä hetkellä sesonkiaika. Kivaa vaihtelua tuohon perinteiseen Keskuspuistossa ravaamiseen. Ei tosin voi vauhdilla kehuskella, kun vähän väliä piti pysähdellä katselemaan maisemia, mutta sehän on oikeastaan koko homman suurin hienous :))

(C) Mari Valtonen

Meidän kämpän osalta ikkunaremonttikin alkaa vihdoin ja viimein olla paketissa, tosin viimeinen ärsytyshän senkin suhteen napsahti vielä postilaatikosta. Taustoitetaan nyt sen verran, että sain tietää asunnon remonttipäivän puolitoista vuorokautta ennen h-hetkeä - lähettämällä itse sähköpostitse tiedustelua firmaan. Onneksi kissanhoitopaikka (ja meikäläisen evakkopaikka) järjestyi pikaisellakin aikataululla, joten nou hätä. Tän jälkeen meni pari viikkoa, kun ovikelloa soitettiin ja tultiin maalailemaan karmien vaihdossa lohkeilleita kohtia. Ookoo, kiva kun korjasitte. Taas odoteltiin pari viikkoa tarrat ikkunoissa, kun postiluukkuun kolahti lappu, että huomenna tulisi ikkunanpesijä, siirtäkää huonekalut pois ikkunoiden tieltä. Ei siinä, saatiin kiireellä kasattua ne pois alta. Kiva kun saatiin ikkunat vihdoinkin "käyttöön" kuukausi vaihdon jälkeen. 

Luulin naivisti, että homma olisi tällä ohi ja viime viikonloppuna vihdoin ja viimein siirreltiin loput huonekalut paikoilleen ja asennettiin takaisin ikkunoiden edessä olleet omat, puiset sälekaihdinpinkat pidikkeineen sekä porattiin peitelevyt paikoilleen. Hommaan meni iloisesti koko hemmetin päivä, koska noiden systeemien kiinnittäminen ja huonekalujen rahtaaminen kahden ihmisen voimin oli suhteellisen työlästä. Arvatkaapa, mitä kolahti postilaatikosta maanantaina. Jep, lappu, että parin viikon päästä tullaan tekemään huoneiston ikkunoiden lopputarkastus, huonekalut ym. pitää siirtää niin, että kaikki karmit saa täysin avattua. Mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että koko helkkarin rumba pitäisi tehdä uudelleen, siirrellä huonekalut, irroittaa peitelevyt ja sälekaihtimet sekä niiden kiinnikkeet. Olen tässä pari päivää pihissyt kiukusta ja miettinyt, että a) miten hiton hankalaa se olisi ollut remonttifirman puolesta ilmoittaa etukäteen, että hei, tehdään asiat x, y ja z ennen kun olemme valmiita, varautukaa siihen ja b) onko oikeasti niin, että yhden 90-neliöiden asunnon kohdalla ikkunaremontti kestää kaikkineen 2 kuukautta, jonka aikana oletus on ilmeisesti, että kamat tulee pitää kasassa ja poissa tieltä ja mielellään vielä ikkunanaluset koko ajan suojattuna? Eikä mun mielipidettäni kohota myöskään se asia, että ilman ennakkovaroitusta meidän parkkipaikka oli yhtenä päivänä varattu työmaakäyttöön. Saatiin tosin kompensaatiota taloyhtiöltä sen verran, ettei ko. paikasta nyt tarvitse pariin kuukauteen maksaa, mutta kyllä se päivittäinen autopaikan etsiminen tältä alueelta, jossa jo ennen koko remonttisysteemeitä on ollut pulaa pysäköintipaikoista, alkaa ottaa päähän. 

No, kohta se on ohi.Toivon, etten joudu käymään elämäni aikana läpi enää kolmatta ikkunaremonttia. Tai mitään muutakaan isompaa remonttia.  

花見

Helsingin Roihuvuoressa sijaitsee Kirsikkapuisto, jossa en ollut aikaisemmin käynyt. Somessa olin bongannut ilmoittelua paikallisesta hanami-juhlasta (eli japanilaislähtöinen juhla, jossa no, katsellaan kukkia. Kuulostaa näin suomalaisittain aika hipsterimenolta, mutta mikäs siinä) ja kun kaveri ehdotteli pyöräretkeä viime viikon loppupuolella, niin päätettiin suunnata Roihuvuoreen ja käydä ottamassa pienet pinkkiöverit. 

Pari viikkoa jatkuneet lämpimät kelit oli kuitenkin aikaistaneet kevättä niin paljon, että kukinta alkoi olla jo ehtoopuolella ja pakko sanoa, että Kirsikkapuistoon liitetty adjektiivi "japanilaistyylinen" oli ehkä vähän optimistisesti arvioitu. Itse kuvailisin mieluummin "kiva itähelsinkiläinen pikkupuisto, jossa poikkeuksellisesti kerrankin riittävästi roskiksia tarjolla". Anyway, kirsikkapuita sieltä nyt kuitenkin löytyi ja olihan ne nättejä.  
   

Meidän reissuilla syöminen kuuluu olennaisena osana hommaan, oli kyseessä sitten juoksulenkki, hiihtoreissu tai fillarointi. Ruokaa pitää olla mukana. Tällä kertaa mentiin teeman mukaisilla eväillä - tosin voileivät ja jogurtit jätettiin taktisesti sivuun kuvasta. Ankaran pohdinnan jälkeenkään ei tosin keksitty muuta japanilaistyylistä safkaa kun sushi, wasabipähkinät ja vihreä tee -suklaa (jos noita valmissusheja saisi muuten vaihtoehtoisesti koko boksillisen pelkkinä vegerullina, niin arvostaisin ko. mahdollisuutta). 

Ja noin pyöräilyn kannalta ajatellen tuosta tuli ihan hyvä reilun 40 kilsan lenkki. Sen verran kyllä totesin, että tänä kesänä hankin nyt vihdoin ja viimein ne lukkopolkimet sekä kapeamman, kunnollisen satulan pyörään. En tiedä, kuka vatipää suunnittelija tuohonkin on päättänyt alunperin läntätä sellaisen liian leveän ja liian pehmustetun mummopyörän satulan (ja kuinka vatipää täytyy itse olla, kun jokaisen vähääkään pidemmän lenkin jälkeen kiroan tuon satulan alimpaan helvettiin ja uhkaan ostavani uuden, enkä silti saa aikaiseksi laittaa tilausta bikediscountiin). 

Fiilistellen

Eilisiltaisia tunnelmia keväiseltä maastoilureissulta metsän keskeltä ja elämää korvien välistä tarkastellen..

Aurinkoista keskiviikkoa!

And the wills of the river leads you here

Jees, vappu lusittu eli kevät voidaan julistaa nyt virallisesti alkaneeksi. Ja parin viimeisen päivän kelit ainakin ovat olleet ihan positiivinen piristys sen pari viikkoa jatkuneen sateen jälkeen. Ei ollut järin motivoivaa kahlata lenkeillä (joko hevosella tai ilman) aivan soiksi muuttuneilla poluilla. Vaikka kasvattihan se taas luonnetta käydä ratsastamassa iltayhdeksältä kaatosateessa, +4 asteen lämpötilassa ja lähtökohtaisesti aika kypsässä mielentilassa - kumma kyllä, lenkin jälkeen oli silti se hymy paljon herkemmässä. Sadetakkikin piti puseron kuivana miltei loppuun saakka, eli no harm done. 

Mutta eilisiltainen lenkki oli taas jotain aivan epätodellista. Hiirenkorvat puissa, orastavan vihreyden läpi siivilöityvä valo, siellä täällä maata polun vierellä värittäneet mätttäät valkovuokkoja ja sinivuokkoja.. Juostiin kaverin kanssa poluilla ja pitkospuilla puolentoista tunnin lenkki ja pysähdeltiin pari kertaa matkalla ihan vaan valokuvaamaan maisemia ja fiilistelemään kevättä. Ja kuuntelemaan lintuja. En tiedä, mitä tekisin ilman tuota Keskuspuistoa täällä. Todennäköisesti ajaisin pari kertaa viikossa muutaman sata kilometriä jonnekin huitsin nevadaan etsimään lenkkeilemiseen sopivaa metsää (ehkä en kuitenkaan, pidän ajatusta autoilusta paikkaan x lenkille pääsemiseksi jokseenkin absurdina ainakin Suomen oloissa. Ehkä jossain Los Angelesissa joo, mutta ei täällä. Ainakaan mitenkään säännönmukaisesti harrastettuna). 

Harkitsen tässä kirjan ja termoksen ottamista mukaan ja siirtymistä jonnekin puistonpenkille. Täällä on ikkunaremontti täydessä vauhdissa, ja koska sirkkeli on sijoitettu suoraan työhuoneeni ikkunan alle, en oikein välitä tietokoneen äärellä istumisesta. Ja ikkunan avaaminen osoittautui suorastaan surkeaksi ideaksi.. :))

Huhtikuu

Joo, ei mene aina ihan putkeen ja niin jää tällä kertaa tuo lauantainen vitosen juoksu väliin. Teloin viime viikonloppuna ratsastusreissulla polveni sen verran napakasti, että se on edelleen turvoksissa (sekä iloisen violetinkirjava, mutta sehän on vaan piristävää..) alapuolelta ja ulkosyrjältä. Käveleminen ja perusjutut sujuu ihan ongelmitta, mutta enemmän taivuttaessa huomaa turvotuksen ja mikäli on pidempään liikkumatta, on aloittaminen sen jälkeen hieman kankeaa. No, oli ihan oma tyhmä moka ja huolimattomuutta plus tietty huonoa tuuria, joten valivalit sikseen. Osuin siis polvella polun vierellä olevaan puuhun kun en ollut tarkkana reittivalinnan suhteen - en pudonnut tai saanut kaviosta tällä(kään) kertaa. 

Kevät on ainakin täällä jo huiman pitkällä ja jokavuotiseen tapaani hämmästelen leskenlehtiä ja krookuksia, ja ihmettelen mihin lumet oikein katosi. Tosin tuolla pörrää jo jotain kuningatarkimalaisiakin, olen jo pari kertaa meinannut saada slaagit kun ulkona/parvekkeella näköpiiriin on osunut sellainen pingispallon kokoinen lentävä mölliäinen (minähän siis pelkään kuollakseni kaikkia lentäviä pimpiäisiä. Paarmat on vielä fine, mutta jos ilmassa killuu jotain vähänkin keltamustaan vivahtavaa, niin terve, meikä juoksee ja kovaa). 

Kevättä on rinnassa yhdellä pienellä karvakerälläkin, joka alkaa hiljalleen olla ihan iso poika. Edelleen tyyppi on vähän turhan yöaktiivinen, viime yönä kaatui olohuoneen tornilamppu ja mun siirryttyä sohvalle nukkumaan hänen karvaisuutensa seuraksi, alkoi varpaiden kimppuun hyökkiminen. Luulin jo, että siltä oltaisiin vältytty.. harva herätys on yhtä ikävä kun jalkoihin loikkaava kissa, joka haluaa ottaa painimatsin varpaiden kanssa. Ah. Lisää ongelmia luo se, että herra karvaperse on päättänyt selkeästi laajentaa reviiriään ja ulko-ovesta rappukäytävään säntääminen tuntuu olevan huikean hauskaa. Onneksi suuri maailma lamauttaa hetkessä ja panikoiva kissanomistaja saa kaapattua katin kainaloon ja kiikutettua takaisin sisälle suht helposti ainakin vielä. Pitäisi jatkaa valjasharjoittelua, mutta tiedättehän kissat ja valjaat..?

 

Monday treats

En pidä oikeastaan juuri koskaan kaapeissa mitään vierasvaraa (ihan syystä että ei ne siellä säilyisi, koska söisin kaiken sokeriseen vivahtavankin parempiin suihin ennen kun yksikään vieras ehtisi tänne saakka..), mutta kaapissa on lähes aina tarpeet pikamuffineihin yllätysvieraspaniikin iskiessä. Kaikista helpoimmaksi ja nopeimmaksi todettu ratkaisu, enkä ole koskaan muistaakseni onnistunut mokaamaan muffinien kanssa. Eilen tuli tehtyä hetken mielijohteesti pellillinen kaakaomuffineita kahvin kanssa - ja hei, kyllähän maanantaita kuuluu piristää pienellä määrällä suklaata (ylijääneitä voi sitten napsia puolihuolimattomasti pitkin viikkoa..).

Helpot kaakaomuffinit

2 munaa
1½ dl sokeria
1 dl maitoa 
75 g rasvaa
2 dl vehnäjauhoja
½ dl sokeroimatonta kaakaojauhetta
1 tl vaniljasokeria
1½ tl leivinjauhetta
(karkeaa pähkinärouhetta, rouhittua taloussuklaata, kookoshiutaleita)

Vaahdota munat ja sokeri, ja yhdistä niihin sulatettu (ja hieman jäähtynyt) rasva sekä maito. Yhdistä kuivat aineet keskenään toisessa kulhossa ja lisää varovasti muuhun taikinaan. Sekoita nopeasti tasaiseksi (ja lisää sekaan halutessasi suklaa/pähkinä/kookosmurut) ja jaa pieniin muffinivuokiin. Täytä vuoka n. reiluun puoleen väliin saakka, muffet kohoaa uunissa ihan kiitettävästi. Paista 200 asteessa 15 min, nosta jäähtymään ja koristele pinta tomusokerilla ennen tarjoilua. 

Mun on tehnyt mieli kokeilla pienen kahvitilkan lisäämistä taikinaan, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi.. Ohje on ehkä hieman aikuisempaan makuun muutenkin, eli ei sieltä ihan kaikkein sokerisimmasta päästä (ei nyt mitään terveysruokaakaan, mutta olen todennut jo ajat sitten, että kerran täällä vaan eletään..).

Kevättä kasvihuoneessa

Nämä aurinkoiset aamut on ihan mahtavia, enkä malttaisi odottaa tänpäiväistä ratsastusreissua - tästä ei oikein kevätkeli parane, toivottavasti tiepohjatkin on vielä hyvässä kunnossa. Ei uskoisi, ajelin torstaiyönä Seinäjoelta Vantaalle ja oli sellainen kunnon "helvetti on jäätynyt, näkyvyys 20 metriä, ei puhettakaan pitkien valojen käyttämisestä" -keli. Välillä kävi mielessä, että kohta ollaan ihan oikeasti ojassa. Pieni takatalvi ja mun perustuuria, että se sakein sade osuu just silloin, kun olen ajamassa pidempää matkaa. Virroilla ja Kurun mutkateillä oli jännät paikat. 

Mainitsin pari viikkoa sitten laittaneeni ensimmäiset siemenet itämään ja tältä näytti kasvihuoneessa tänä aamuna, kun nappailin hetkeksi kantta pois. En tiedä, johtuuko kasvihuoneen käyttämisestä, ostamastani (mitä lie homeita sisältävästä) grobiootti-taimimullasta vai sattumasta, mutta ei ole koskaan aiemmin onnistunut näin hyvin -ja nopeasti- esikasvatus. Pillisipulit ja tomaatit alkaa olla niin korkeita, ettei minikasvihuoneen mitat enää riitä. Ajattelin vielä, etten joudu siirtämään noita uusiin ruukkuihin ennen kun huhtikuussa, jolloin saisin ruukut suoraan parvekkeelle. Apua, eikä täällä ole sellaista paikkaakaan enää mihin kissimirri ei pääsisi maistelemaan.. ja mulla on vielä krassit, tän vuoden chilit ja koristekukkasetkin idättämättä. Laskeskelin muuten, että täällä on tällä hetkellä 43 kukkaruukkua ympäri kämppää ja saatoin unohtaakin jonkun rehun. Jaa että miten niin alkaa olla jo jonkinasteinen pakkomielle näihin? Ja olen sentään ihminen, joka vielä joitain vuosia sitten tappoi kaktuksetkin kuivuuteen. Nyt sain kämmekät ja orkideat kukkimaan toista kierrosta ja lihansyöjäkasvikin on talven horrostamisen jäljiltä iloisesti hengissä.

Yksi mainelainen karvakasa taitaa myös nautiskella lämmöstä, sen verran tehokkaasti aurinkoiset kohdat lattialla hyödynnetään makoilupaikkoina. En tajua miten kukaan voi kaivata lisälämpöä tuolla karvamäärällä (joka on muuten nyt vihdoinkin alkanut irtoamaan ihan toden teolla..). By the way, mustan, pitkäkarvaisen ja aivan levynä makaavan kissan erottaminen mustasta karvamatosta on välillä melkoinen tehtävä. Ei ole ollut ihan yksi tai kaksi kertaa, kun olen meinannut kompastua tajutessani viime hetkellä, että eissaakeli, siinä edessä kulkureitillähän on aivan oikosenaan kuorsaava katti.

Aika lähteä vähän ulos ja heppailemaan, hyvää viikonloppua kaikille!

Kiirehdi kiirehdi, ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan

Okei, yritin kuvailla näitä suorastaan keväisiä maisemia matkalla salille, mutta en nyt sitten löydä kameran USB-piuhaa mistään, joten olkoon. Täällä on paljas asvaltti jo lähes kaikkialla, joten ei tarvitse enää varoa peilijäisiä lenkkipolkuja ja olen päässyt hurjastelemaan jonkin verran pyöränkin kanssa. Katupölykään ei ole ihan vielä niin iso ongelma, että se estäisi ulkoilua missään määrin. Good times, vaikka en kevätihminen olekaan. Eniten kuitenkin inhoan sitä juuri sulavan (lue: kalsean märän)/vielä jäisen rajamailla olevaa, likaisenruskeanharmaata alkukevätmaisemaa, joka tuntuu kestävän ikuisuuden. Todellisuudessa siis ainakin viikon..  

Tein epämääräistä pikainventaariota ja osittaissiivousta vaatekaapilleni ja huomasin, että urheilukampeosasto alkaa paisua varsin huolestuttavissa määrin. En ole pariin vuoteen tainnut ostaa juuri muuta uutta kun sukkia - ja näköjään muutaman kerraston, treenipaitoja (pari on kyllä saatuja tai jotain tapahtumien tai vastaavien mainospaitoja, eli en tunnusta olevani ihan totaalisen poissa kontrollista) ja kahdet juoksutrikoot/caprit, kun olen aleista bongannut. Autsh.. Tosin noiden paitojen osalta kierto on valitettavan nopeaa, sillä teknisen materiaalin suunnittelussa ei vissiin ole ajateltu tuota "paskavesiviemärissä viikon kuolleena maanneen rotan ominaistuoksahdusta muistuttava pinttynyt hienhaju" -aspektia kankaiden pesulämpötiloja ilmoitettaessa. Tai ehkä syy on vaan mussa, ehkä vaan haisen hikoillessani sitten jotenkin normaalia pahemmalta, kun ei auta etikka huuhteluvedessä, ei treenipaitojen pakastaminen eikä muut kuulemani ja kokeilemani hikidunkkiksen eliminointikonstit. Tässä kohtaa kerrankin siis ajattelen kanssaeläjiäni ja päivittelen paitaosastoa aika ajoin vähemmän haiseviin yksilöihin. 

Toinen huomioni -saman treenikampehyllykön äärellä- oli se, että vaikka olen kuinka vannonut sen nimeen, että varusteurheilu on turhaa pelleilyä (huom. minä siis tosiaan ratsastan ja vieläpä niinkin tyylikkäässä porukassa, että ollaan pistetty pystyyn leikkimielinen Kodittomat Ratsastajat ry.. Nimi perustuu siis siihen, että yleensä tallikamoissaan meistä itse kukin näyttää lähinnä vuosia katuojassa nukkuneelta), niin kummasti ne ekoina vuosina lenkeillä käyttämäni hupparit ja collarit ovat vaihtuneet vuosien myötä ah-niin-ihaniin juoksutrikoisiin ja ties mihin nopeasti kuivuviin teknisiin materiaaleihin paidoissa ja takeissa. Helkkari sentään, omistan jopa juoksusukkia. Jos joku olisi sanonut parisen vuotta sitten, että "siellä sää kuule parin vuoden päästä viipotat juoksemassa valoisan aikaan kehäkolmosen varrella, takalisto trikoisiin tungettuna ja jalassa jonkin sortin sukkainsinöörien taidonnäytteet", niin olisin nauranut räkäisesti ja pitkään. Tässä sitä ollaan. Ja samaan syssyyn on todettava, että paluuta entiseen ei ole, sillä käväisin sunnuntaina pikalenkillä collarit jalassa ja jestas, miten epämukavaa niiden kanssa oli hölkkäillä.. Hikinen, painava kangas heilumassa ja lätkimässä jalkoihin joka askeleella, kiitos ei enää. Ennemmin ne trikoot, olkoonkin, että pidän niitä ehkä epäimartelevimpana vaatekappaleena ikinä. Tai ehkä joku pinkki lateksinen kokovartalosukka voisi olla vielä enemmän no-no. Siinä menisi raja jo munkin (urheilu)vaatetusvalikoiman osalta. 

Rehellisyyden nimissä tuon sunnuntaisen lenkin jäljiltä joudun pitämään nyt vähän taukoa juoksentelusta. Olen tuota.. hieman kilpailuviettinen ja satuin valikoimaan saman lenkkireitin jonkin seuratakeissa juoksevan, pikavilkaisulla suht kireässä kunnossa olevan miesporukan kanssa. Minähän en muuten päästä ketään juoksemaan ohi. Joten siinä sitä sitten juostiin keuhkot ja jalat aika viimeisiä vedellen ja mielessä pyöri vaan koko ajan "kääntykää nyt suatana jonnekin sivukadulle kun en mie jaksa enää". Eikä ne tietenkään kääntyneet, vaan suurimman osan lenkistäni juoksin sitten jäniksenä tän porukan edellä. Juu, keuhkoissa tuntuu edelleen. Mutta eivätpäs menneet ohi, hähhähhää (vissiin se porukka oli vaan jollain rennolla lämmittelyhölkällä, onneksi eivät vaihtaneet reippaampaan tahtiin tai mun olisi ollut pakko niellä ylpeyteni. Kintuista ei olisi irronnut enää yhtään kovempaa tahtia mitenkään..). Keuhkoissa vaan pihisee tuon lenkin jäljiltä ikävästi heti, kun vetää yhtään syvempään henkeä :))

Ne kaksi kaikkein ikävintä juoksumatkaa eli 800 m ja 5 km

Nonniin ja taas mennään. Mulla on noin kuukausi treeniaikaa, koska tänään fiksuna tyttönä kaverin kanssa jutellessa heitin ihan vitsillä, että lähdetäänkö juoksemaan lähellä oleva vitosen pikkukisa. Edelleen, vaikka tykkäänkin juoksemisesta, niin se ei tee musta mitenkään erityisen nopeaa ja viimesyksyistä 5x5 km viestiä lukuunottamatta en ole kisoissa naamaani näyttänyt. Kai sitä voisi heittää tavoitteeksi saada nyt 25-alkuinen aika tai parempi, jos edellisestä tuli se 27-alkava ja pitäis mun puolen vuoden takaiseen nähden olla heittämällä paremmassa kunnossa. Reitti ei ainakaan ole missään killerimäkimaastossa, joten hyvällä tuurilla hommasta on tsäänssit selvitä hengissä. 

Sinällään ajatus Helsinki Midnigh Runista on houkuttanut jo useamman vuoden, joten ehkä tässä voi samalla harjoitella sitä varten, jos tänä vuonna vihdoinkin pystyisin osallistumaan.. vaikka veikkaankin, että kympin ja sitä pidemmät trail-kisat sopisi paremmin, taitaa nuo meikäläisen vähäiset vahvuudet olla kestävyyden ja ketteryyden puolella vauhdin sijasta. Pidemmillä matkoilla vaan tuo polvi voi olla villi kortti.. Vanhaks tässä on tullut, kun alkaa olla vaivoja muuallakin kuin korvien välissä. 

Luulen kuitenkin, että se tulee menemään taas näin. Ainakin viimeksi ilmaisen oluen ja viinin afterpartyt hikisissä juoksukamoissa oli se tapahtuman paras osuus. Otin kyllä nesteytyksen suhteen ihan rauhassa, kun piti fillaroida vielä kymmenisen kilsaa hotellille illan päätteeksi, ei tarvitse huolestua mun maksaparkani tilasta siis vielä. 

Mutta katsotaan ja seuraillaan, todennäköisesti tännekin ilmestyy nyt sitten satunnaisesti aiheeseen liittyen päivitystä.. :))

Still alive..

Melkein kuukausi taukoa kirjoittelemisesta ja maaliskuussa viipotetaan jo kovaa vauhtia kohti kevättä. Hassua, kun vielä joskus kuudenkin aikaan tuntuu valoisalta, vaikka vielä vähän aikaa sitten tuntui, että just ja just puoliltapäivän pystyit käymään ratsastamassa ilman otsalamppua tai juoksemassa muutoinkin kun aamupäivällä (tai no, olihan ne iltaiset extremelenkit jäisillä teillä ihan hauskaa vaihtelua kunhan jaksoi pysytellä skarppina niin, ettei taittanut nilkkaansa. Bonarina täällä pienemmillä teillä noi saamarin kahjoautoilijat, joille ei vissiin kukaan ole vinkannut, että heijastimet viittaa välillä myös jalankulkijoihin, ei pelkästään aurausmerkkeihin). 

Tänne tulis yksi annos broilerinjauhelihapalloja

 juustokuorrutuksella kiitos. 

Kävin viikonloppuna Bauhausissa ostamassa siemeniä ja minikasvihuoneen (joo, eräs felis catus on hyvin avulias aatu noiden kaikkien vihreään vivahtavienkin asioiden suhteen) ja käytin ison osan lauantaistani istuttaessa sipuleita ja tomaatteja. Kesää ja hyvää satoa odotellessa. En tosin tiedä, miten noiden kasvattaminen parvekkeella tulee onnistumaan, kun tänne on tulossa ikkunaremontti - tosin jos käy hyvä tuuri ja remppafirman aikataulut pitää, niin tän kämpän osalta homman pitäisi olla valmiina ennen toukokuun loppua. Eli mun tuurilla täällä istuu heinäkuussa raksaukkoja viettämässä vartin välein lakisääteisiä kuuman kelin vuoksi ja se pölyn määrä tulee olemaan jotain käsittämätöntä potenssiin sata. Pessimisti ei pety. Mutta ehkä ens talvena työhuoneessani ei enää vedä ja lämpötilakin pysyy yli 17 asteessa. Ainoat asiat, mitkä nyt isommin risoo noihin remontteihin liittyen on se, että kissalle pitää etsiä remontin ajaksi hoitopaikka (lemmikit ei kuulemma saa olla paikalla remontin aikana. Haistakaa pee nyt oikeasti jos asukaskin on paikalla...), alkuperäiset täyspitkät pähkinäpuiset ikkunalaudat (joita rakastan palavasti) todennäköisesti lähtee ja pahimpana kaikista, uusissa ikkunoissa on kiinteät sälekaihtimet. Joo, minä vihaan noita hemmetin sälekaihtimia. Ehkä rumimpia hirvityksiä ikinä ja vaikka ne kelaisi kuinka sinne ylös kasaan, niin ne ovat silti siellä. Sellaiset valkoiset möykyt. Yöks. 

Ai miten niin haluat pedata sängyn? 

Mulla on aikeissa lähteä kohtapuoliin tsekkaamaan Vantaan uudistunut taidemuseo Artsi, joka mainostaa olevansa erikoistunut katu- ja performanssitaiteeseen, eli toivottavasti tarjolla on jotain uutta ei-kiasmatyylistä taidetta. Vantaa on kyllä ainakin katutaiteen osalta kunnostautunut, pitää joskus postailla paikallisista nähtävyyksistä. Ja tuo tänhetkinen Artsin nykymuotokuviin keskittynyt näyttelyhän tässä kiinnostaa erityisesti.  

Arkiaamun hupia

Lähipäivinä on luvassa taas plussakelejä ja vettä niskaan, mutta tänä aamuna elohopea heilui vielä aavistuksen pakkasen puolella, joten kaivoin aamukahvin jälkeen sukset varastosta ja ajelin laduille. Mahdollisesti viimeistä kertaa tänä vuonna, ellei kelien suhteen tapahdu nyt ihmettä (mutta pessimisti ei pety, joten elellään nyt sen pahimman skenaarion mukaan)..

Oiskohan tää joku markkinoiden eka versio Fischer LS skateista..?

Uudempia keltamustia näkee kyllä laduilla paljon, mutta oon retro.

Latupohja oli selvästi kulunut ja paikoitellen sai väistellä hiekkaa tai lasketella jäärouheena olevalla väylällä, mutta muutamia pätkiä sai hiihdellä ihan mahtavilla hangilla. Näin viikolla päiväsaikaan porukkaakaan ei pahemmin ollut liikenteessä Paloheinän ulkoilumajan lähistöjä lukuunottamatta, joten sain sivakoida ihan omaan tahtiini ja maisemista nautiskellen. Kelikin pysyi metsän puolella pakkasella koko reissun ajan, peltoladuilla, mihin aurinko paistoi suoraan, huomasi lumen sohjoontumisen loppulenkistä. Mun suksenihan on jostain vuodelta -98, mutta miksipä sitä päivittämään täysin toimivia ja omassa käytössä erinomaisen hyvin pelittäviä kapineita. Toisen suksen pohjassa näkyy kaikesta varovaisuudesta huolimatta pieni skraidu, mutta muuten nuo ovat vain siteiden päivittämisen tarpeessa. Voiteettomuus rajaa kuitenkin käyttölämpötiloja siinä määrin, että optimi tuntuu olevan siinä -2 asteesta -10 asteeseen ja sitä kylmemmässä tai lämpimämmässä alkaa meno takkuamaan. Toisaalta, kymppiä paljon kylmemmässä alkaa omissa keuhkoissa tuntumaan ja plussakelissä hiihtäminen nyt on muuten syvältä. 

Ruuhka-aika!!

Jos hiihtokilometrit oli tässä, niin aika heikosti meni. Tälle talvelle latukertoja tuli 4 ja matkakin jäi vähän reiluun 25 kilometriin. Kuopiossa asuessa puhuttiin kuitenkin useammasta sadasta latukilsasta per talvi enkä ole edes mikään himoharrastaja.. Tosin Kuopiossa asuin Puijolla, ladulle pääsi saman tien kun astui ulko-ovesta pihalle, mikä ehkä madalsi hieman kynnystä kaivaa ne sukset esille. Samoin jos halusi jäälle hiihtämään, niin 150 metriä kävelyä ja Kallavesi odotti. Nyt jälkikäteen harmittaa, etten koskaan kokeillut retkiluistelua, yliopiston rannasta kun lähti retkiluistelu-urat ja muistan kyllä ajatuksen houkutelleen, mutta jäi sitten vaan toteuttamatta. Perus. Retkiluistelu on kuitenkin yksi niitä asioita, jotka kuuluu listalle asioista, mitä haluan koettaa ennen kuolemaa. Lumikenkäily on toinen. 

Näkymää parkkikselta Niskalan peltoladulle

Voi kun vielä tulisi pakkaskelejä. Ja mielellään vähän luntakin. Hei, en ole päässyt rinteeseenkään tänä vuonna vielä kertaakaan!

Tuesday's gone

Onneksi mun pieni lempparikriitikkoni ei ollut kovin negatiivisella tuulella illan musiikkiannin suhteen. Muutenkin suhtautuminen kitaraa kohtaan oli poikkeuksellisen hienovaraista (viritystapit oli ilmeisesti ikävän metallista järsittävää eikä tassukaan oikein mahtunut tyhmien kielien välistä kaikukoppaan tekemään tuhojaan). Oli paljon mukavampaa ottaa nokoset kitaran suojakotelossa ja tyytyä kärsimään nauttimaan epämääräisten arpeggioharjoitusten kuuntelemisesta. 

Joku selvänäkijän lahjoilla paiskattu henkilö voisi muuten vinkata, missä nuottikansioni mahtaa olla. Edellisestä soittokerrasta on päässyt vierähtämään tovi ja ton mapin koordinaatit on nyt vähän hakusessa..

Kaupungin kattojen yllä

Eilen kävin illalla hääpäivällisillä ravintola Tornissa. Olen aiemmin tainnut vierailla Tornissa kerran ja sekin vasta viime kesänä, jolloin kävin pikaisesti kurkkimassa ylimmän kerroksen parvekkeelta maisemia (olen tosi hyvä kaupunkieläjä, kun kaikki nämä "kuuluisat" mestat olen aina onnistunut kiertämään kaukaa. Juu ei, älkää kysykö Helsinkivinkkejä tai opastusta kaupungin suhteen.. terkuin nimimerkillä olin truu-Kalliohipsteri vuodet 2001-2004 ja nyt elellyt Vantaalla vuodesta 2012. Mutta Vantaahan on hevonkuusessa oleva lähiö, joten sitä ei laskettane?). Itse tilaisuus oli kiva kokemus: supermahtava hääpari, vieraita suhteellisen pienehkö porukka ja kaikkiaan hyvin rento illanvietto. Ja se ruoka! Omat kokemukseni fine diningiin viittaavista paikoista eivät ole olleet kovin kummoisia, Kööpenhaminan Cofoco on ollut tähän mennessä ainoa, jonne voisin mennä mielihyvin uudelleenkin, mutta nyt Torni yllätti positiivisesti. Ja pelkästään öiset kaupungin valot ylimmän kerroksen parvekkeelta yli Helsingin katseltuna oli näkemisen arvoiset. Vaikka meinasinkin jäätyä seistessäni siellä puuskaisessa tuulessa :))

Helsinkihän on hyvin matalaprofiiliseksi rakennettu, Tornin ollessa oikeastaan ainoita korkeampia rakennuksia. Oli jotenkin hauska yrittää tunnistaa paikkoja yläilmoista (ja jos ihan rehellisiä ollaan, minähän olen aina pitänyt Helsinkiä yhtenä rumimmista tietämistäni kaupungeista jos unohdetaan Kouvola, mutta lintuperspektiivistä tarkasteltuna harmaa, yhteensopimaton ja tylsä kuutiorakennusvaikutelma ei ollut aivan yhtä paha). Okei. Mutta takaisin siihen ruokaan. Tarjolla oli kolme ruokalajia, joista testasin kaksi ensimmäistä eli alkupalana olleen savustetun mozzarellan tomaattien kera tarjoiltuna sekä pääruokana nieriää sitruuna-valkoviinikastikkeessa, kasvisvaihtoehdon valitettavasti loistettua poissaolollaan. Molemmat aivan käsittämättömän hyviä ja vaikka ruuan suhteen kannatankin yleensä more is more -ajattelutapaa, jota harvemmin paremmissa ravintoloissa lautasellaan näkee, niin tällä kertaa annokset oli kuitenkin sopivan kokoisia enkä kokenut älyttömiä mielihaluja popsia pöytähopeita jälkiruuaksi. Sen varsinaisen jälkiruuan itse asiassa skippasin, kermakakut vaan ei kerta kaikkiaan ole mun juttuni. Kakku kuului kyllä muualla pöytäseurueessa saavan erittäin hyväksyvän vastaanoton. 

Ja pitäähän se Tornin vessakin mainita, on sitä sen verran suomileffoissa näkynyt. Myönnetään kuitenkin alkuun, että harvemmin sitä pääsee nokkaansa puuteroimaan yhtä hulppeissa näköaloissa, mutta olihan se hieman outoa, kun lähes koko vessan seinä tuntui olevan pelkkää ikkunaa. Kyllä siinä iski jonkinmoinen epämääräinen tuntemus tietystä yksityisyyden puutteesta..

Laiskuus, mikä ihana tekosyy

Olen tainnut joskus mainita "lievistä" antipatioistani silittämistä kohtaan. Käytännössä en silitä vaatteitani oikeastaan koskaan, yritän valikoida kaappiini sellaisia rytkyjä, jotka joko eivät rypisty tai jotka eivät näytä rypistyneinäkään katastrofeilta. Tämä on tietysti suhteellista, sillä suurimman osan ajasta taidan olla lookiltani lähinnä rantojen mieshh.. -osastoa. Diplomaattisin kommentti, jonka olen tyylistäni ikinä kuullut oli "no sä oot nyt vähän sellainen boheemi".  Njoo. Joskus ja jouluna joutuu kuitenkin silityshommiin, halusi tai ei, ja jouduin kaivamaan kahdeksan vuotta vanhan, uskollisesti palvelleen pukuni kaapista heti helmikuussa (merde, joudun tänä vuonna sonnustautumaan siistimpiin releisiin ainakin kahdesti, kun tässä vaiheessa on heinäkuullekin jo buukattu juhlallisuuksia kalenteriin). 

Rakastan pellavaa vaatteissa. Ja tämä on todellinen viharakkaussuhde, sillä pellavan silittäminen on sieltä ja syvältä. 100% pellavan kanssa pieni ryppyisyys nyt kuuluu asiaan, mutta fiftysixtysuhteella miksattu pellava/puuvillakombo on täysin toivotonta saada siistiksi - ainakin jos puku on aikoinaan hankittu henkkamaukan alesta ja housujen saumat ja kangas ovat lähtökohtaisesti vinoon ommeltuja.. Että silitäpä siihen sitten veitsenterävät prässit. Onneksi on kuitenkin olemassa nerokas keksintö nimeltä hiuspinnit. En ole koskaan oikein innostunut niiden käyttämisestä hiuksissani, mutta pinneillä voi macgyver- tai niksipirkkahenkisesti fiksailla ties mitä. Kuten painella prässinpaikat kosteaan kankaaseen helpottamaan silittämistä. Toimii. Tosin kannattaa käyttää sileitä (ja vähän löystyneitä) pinnejä niiden kiemuraisten sijaan, silloin ei tarvitse edes höyrytellä mahdollisia pinninjälkiä pois kankaasta silitysvaiheessa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan siis kaivetaan housut pesukoneesta, ripustetaan punteista roikkumaan saumat kohdakkain klipsihenkariin (tässä kohtaa olisi toki kiva juttu, jos niitä saumoja ei olisi ommeltu miten sattuu, mutta luovuus kunniaan jos laatu ei satu olemaan ihan priimaa), vedetään kangas mahdollisimman sileäksi haluttuun asentoon ja napataan kiinni pinneillä. Silittäessä ei tarvitse pahemmin muuta kun painaa taitos raudalla terävämmäksi ja huolehtia niistä kohdista, joissa kankaassa näkyy valitettavia epämääräisyyksiä. 

Tosin saatan olla niin tunari silittämisessä, että homman hankaluus on ihan vaan meikäläisen omasta osaamattomuudesta kiinni, mutta tällä tavalla olen välttynyt tuplaprässeiltä tai linjojen vinoon/kierteelle vetämiseltä, kun pohjalla on jo auttava taitos. Vielä kun keksisin, miten kauluspaitojen silittämisen saisi edes auttavasti siedettäväksi hommaksi (muotolaskokset aargh!!), niin saattaisin jopa tuurilla saada verenpaineeni laskeutumaan normaaleihin lukemiin.. Tai sitten voisin vaan käydä heittämässä puvun pesulaan ja käydä kahvilla sinä aikana kun muut hoitavat homman tyytyväisyystakuulla, mutta minkäs sitä pieni ihminen pihiydelleen mahtaa.

Todella puhutteleva kuvanlaatu. 

Suoraan pesukoneesta tullut kangas käsittelyssä..

Niin ja tuon kyseisen puvun silittämisen kanssa on muuten aina sama homma, kun istun ensimmäisen kerran, niin kangas näyttää välittömästi siltä, kun olisin nukkunut edellisen yön jossain katuojassa. Mutta voinpahan sanoa edes yrittäneeni.

Työnhakemisen turhauttavuus

Tai siis lähinnä noiden nettihakulomakkeiden! Voi apua, miksi ihmeessä joka ikinen rekry on tehtävä nykyään tuollaisella ärsyttävällä pudotusvalikko-nettilomakehirviösysteemillä (jota ei parhaassa tapauksessa pysty kopioimaan pohjaksi mahdollisesti toiselle hakemukselle saman järjestelmän sisällä, ehei vaan napsuttele uudelleen se työkokemuksesi niitä samperin pudotusvalikkoja käyttäen. Meni tänään puoltoista tuntia saada yhteen lomakkeeseen kirjattua työkokemus "valitse päivä-valitse ala-valitse tehtävä-valitse jokin muu asia X" -tyylillä. Lomake vielä kaatui kertaalleen kesken tietojen lisäämisen. Mulla on aika pitkä pinna, mutta siinä vaiheessa saattoi lipsahtaa pari ärräpäätä). Pahimpia on ne, joissa vapaasanakentät on rajattu 160 merkkiin. Moi, ihan haen tässä töitä tekstarilla?! Tiivistäminen ei ehkä koskaan ole kuulunut suurimpiin vahvuuksiini, mutta veikkaan, että kukaan ei voi antaa kovin kattavaa tai persoonallista kuvaa itsestään tai osaamisestaan parilla lauseella. Tai ehkä se juju onkin siinä. Jos pystyt mahdottomaan tehtävään, paikka on sun. Onnea yritykseen.

Olen ehkä vanhanaikainen, mutta tykkään niistä muodollisista pdf-ansioluetteloista, joissa on kaikki tiedot yhdessä paikassa. Samoin se varsinainen hakemus. Yksi tiedosto, johon voit kirjoittaa yhtenäisen, selkokielisen stoorin ilman yhtäkään rastiruutuun -valintatehtävää. Enkä oikeasti tiedä, miten nuo nettilomakesysteemit muka helpottaa varsinaista hakijoiden läpikäyntiä. Tietysti, jos samaan paikkaan on vaikka 150 hakijaa, niin ehkä nettilomakehakemuksista voi sortata yhdellä klikkauksella pois ne jotka eivät täytä reunaehtoa "soveltuva ylempi korkeakoulututkinto" tai "vaadittu ajokorttiluokka BE" tai muuta vastaavaa, mutta niiden jäljellejäävien hakemusten kohdalla se sopivan tyypin löytäminen luulisi olevan melkoista hakuammuntaa. Hmm. Onneksi en vastaa rekrytoinneista. Tai jos jonain päivänä vastaankin, niin haluan hakemukset vanhan kaavan mukaisesti. Näenpähän samalla, osaako hakija kirjoittaa edes jotakuinkin selkeää suomea ja ettei hakemuksessa vaan ole yhtä ainoaa hymiötä.  

Helpottipa älyttömästi avautua tästä asiasta. Ja olen muuten ihan varma, etten voi olla ainoa, jolla alkaa olla metrinen lepa otsassa noiden vuoksi. Enhän? 

Sorry Starks, but the winter is cancelled

Loska, vesisade ja pääkallokelit saapuikin sopivasti kun olin vihdoinkin päässyt avaamaan hiihtokauden ja nautiskelemaan kunnon lumihankilaukoista peräti ööh.. kolmesti? Onnistuin tänään muuten tyylikkäästi lentämään perseelleni salille kulkiessani (olihan ne tiet hiekoitettu, mutta eipä tossa peilijäällä mikään hiekoitussepelikään pidä, pyörii vaan maiharin alla) ja totesin, että palataan asiaan parin kuukauden kuluttua. En tiedä, onko siinä mitään uutta, että meikäläinen on nurin jossain katuojan puolella, kuuluu perussettiin. Positiivinen puoli on se, että ilmeisesti mitään ei murtunut. Voi taivas, että kaipaan niitä lapsuuden talvia, jolloin lunta oli neljä-viis kuukautta putkeen ja kinokset ylttivät pitkälle ikkunoihin puolelle. Tai talvia Kuopiossa, kun pääsi Allun kanssa kahlailemaan ihan tosissaan hangessa. 

Maaliskuun 23. pvä vuonna 2007, Artsijanari kahlailee

Pakkaspäivinä oli ihan huikeaa käydä aamulla ennen luentoja ratsastamassa umpihangessa tai päästelemään kunnon laukkasuorat vanhalla junarataväylällä, jossa ei käytännössä ollut ikinä muuta liikennettä. Perus kiintohokkikengillä selvisi koko talven ja muistelisin, että talvikauden aikana ratsastuksellisesti huonoja kelejä oli ehkä parisen viikkoa - toinen jakso oli se pakkaskoppura ennen kun lumet tuli ja toinen keväällä kelirikkoaikaan, kun piti varoa tien vajoamista. Nyt tuntuu, että viimeiset kolme talvea on mennyt siihen, että koko talvikauden aikana ratsastelut on lähinnä kävelylenkkejä ja joskus hyvällä tuurilla saattaa olla tiet kunnossa viikon ajan niin, että pystyy ravailemaan ja pätkittäin jopa laukkaamaan. Sama juttu juoksemisen ja hiihtämisen kanssa. En uskaltaisi kokeilla kävelyä ripeämpää vauhtia edes nastalenkkareilla, no thanks. 

Talvipallero, vuosi 2011 helmikuun alkupuolelta. Mun poni 

tais olla näihin aikoihin kaikkein lihavimmillaan..

Toki muistan noilta ajoilta senkin, miten epätoivoista oli kulkea tallimatkoja niillä -30 asteen pakkasilla armaalla punaisella Fiat Puntollani, joka jäätyi sisältä vielä enemmän kun ulkoa. Oli hienoa ajella jäätietä kaikkein kylmimmillä keleillä kun kuuli välillä jään paukahtelevan, mutta koska auton ikkunat oli niin täynnä kuurankukkaa, niin ei ollut mitään toivoa, että olisi nähnyt mistä se poksahdus tuli ja nousiko vesi jostain jään pinnalle. Yleensä painoin vaan lisää kaasua ja toivoin, ettei upota. Pahimmilla pakkasilla jouduin ajamaan jääraappa koko ajan käden ulottuvilla ja rapsuttamaan ikkunan sisäpuolelta jäätä pois risteyksiin tullessa nähdäkseni onko muuta liikennettä. Etulasi onneksi pysyi jotakuinkin auki.. Ai niin, en muuten enää koskaan hanki italialaisiin keliolosuhteisiin suunniteltua autoa. 

Mutta hei, karvainen pikkumies oli viime yönä ensimmäistä kertaa aikoihin suorastaan asiallisesti ja herätti vain kolmesti (kahdesti hyppäämällä roikkumaan keittiön lampun kivasti kiliseviin kristalleihin ja kertaalleen alkaessaan teroittaa kynsiään olohuoneen kaiuttimiin). Olen ollut melkoisissa juhlatunnelmissa koko päivän, kun pitkästä aikaa en ole tuntenut itseäni aivan totaalisen aivokuolleeksi. Pitää koputtaa puuta, mutta jos tämä tästä nyt lopultakin alkaisi hiljalleen helpottaa..