Lost in Copenhagen

Harvemmin vietän viikonloppuja Köpiksen puolella, mutta lähden tosiaan sunnuntaina Lundiin kurssille ja helpoin/nopein tapa päästä perille taitaa kaikilla spekseillä arvioituna olla autoilu lahden yli siltojen kautta. Joten sunnuntaina pakataan rinkka autoon ja määränpääksi Ruotsi. Toivon, että kuski on paremmin kartalla siitä, miten päätepisteeseen ajetaan, mie todennäköisesti löytäisin itseni jostain Kirunasta.. Pääsenpähän testaamaan Juutinrauman sillankin tällä reissulla, onhan se jo itsessään melkoinen rakennelma kaikkine tunneleineen ja siltaosuuksineen.  

Tässä on aika paljon esimateriaaleja luettavana, joten viikonloppu sujuu iloisissa merkeissä tutkaillen ravintoaineiden kiertoja maaperässä. Ennen urakan aloittamista kävin kuitenkin vähän kiertelemässä ja katsomassa maisemia kun parin sateisemman päivän jälkeen kelikin vähän kirkastui.  

Onnistuin tällä kertaa jopa pysyttelemään kartalla koko sen pari-kolme tuntia, mitä tuli haahuiltua ympäriinsä. Nørreportista Nyhavniin, siellä pientä kaartelua ja Tivolin alueen kautta takaisin - lähinnä siis Indre Byn ja Vesterbron alueella pysyttelin. Pitäisi vuokrata pyörä joskus kun on aikaa ja intoa ja laajentaa reittejään enemmän tuonne kaupungin länsi- ja luoteispuolelle. Mutta joo. Jouluinen tunnelma vallitsi toreilla ja tienoilla, jouluvalot ja ties mitkä mainokset oli viritelty ikkunoihin ja kadunvarsille. Tosin tällä kertaa en edes ärsyyntynyt, vaikka H-hetkeen onkin vielä kuukausi. Olen tullut vanhaksi. 

Ympärillä oli suunnilleen kaikkea, mitä jouluun nyt saattaa kuvitella liittyvän: kuumaa glögiä, manteleitä, kynttilöitä, kuusia, lahjatavarasta puhumattakaan.. vain lumi puuttui. Suhteellisen epätodellinen irtiotto noin aamulenkin kannalta. En mie olettanut törmääväni kirjaimellisesti joulupukkiin (eiku mitä Nissejä ne täällä nyt onkaan. Olen ehkä ihan vähän pihalla vielä paikallisista jouluperinteistä. Tiedän sentään sen, että terästetty glögi on petollista, nimim. oli vaikea kävellä portaita ylös muutaman mukillisen jälkeen. Päädyin tuolloin myös laulamaan duettona Väliaikaista saksalaisen jannun kanssa, joka oli asunut aikoinaan puoli vuotta Turussa. Olen ihan vähän kateellinen tyypin kielipäästä).

Vähän kauempana joulukeskittymästä oli huomattavasti vähemmän väkeä ja sain rauhassa ihastella rakennuksia. Edelleen nautin suunnattomasti päämäärättömästä ympäriinsä kuljeksimisesta, koskaan ei tiedä, mikä pieni yksityiskohta nurkan takana kiinnittää huomion. Ja täällä noita yksityiskohtia tuntuu riittävän.

Paluu Ruusulaaksoon ja muita muisteloita

Muistan lapsuudestani kirjoja vaikka kuinka paljon. Taisin jonkin aikaa suunnilleen elää lukemiselle sen jälkeen kun opin lukemaan (mikä tapahtui joskus ööh.. 5-vuotiaana? Ihan tarkalleen en muista, mutta osasin kuitenkin lukea jo hyvinkin sujuvasti ennen kun menin ala-asteelle) ja pari kirjaa on ollut ihan ylitse muiden - lemppareita, jotka muistan näille päiville saakka. Ja jotka olen lukenut ties kuinka monta kertaa. Kolmen kärki on helppo nimetä. Ensinnäkin Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli ja taisin olla lievästi ihastunut Joonataniin. Meikäläisellä on paljon fiktiivisiä ihastuksia kirjojen hahmoihin (unohtamatta Nuuskamuikkusta), joten Joonatanilla on sittemmin ollut paljon kilpailijoita :)) Toinen oli Ritva Rainion Tuli kerran tyttö ja susi, jonka olen hukannut jossain muutossa ja pahuksen katkera asiasta. Olen koettanut kurkkia kirppareilla ja divareissa jos ko. kirja osuisi vastaan, mutta ei ole käynyt vielä ainakaan tuuri. 

Se kolmas löytyy edelleen hyllystä, nimittäin Nicola Baileyn kuvittama William Maynen tarina Kirjavan kissan kirjavasta peitteestä. Kyseisen kirjan kuvat ja tarina ovat yksinkertaisesti ihania. Täällä muuton jälkeen kirjoja hyllyyn pinotessani jumiuduin taas kerran tuohon kirjaan ja loppuun päästyäni olin taas suunnilleen tippa linssissä. En oikeastaan koskaan vetistele elokuvaa tai tv-sarjaa katsoessani, mutta kirjat.. ei auta. Kirjoitettu teksti on onnistuessaan paljon vaikuttavampaa. En myöskään muista leffojen kohtauksia kovinkaan hyvin edes heti katsomisen jälkeen, mutta kirjojen pätkät kylläkin. Tämä on yksi syy, miksen juuri lue runoja. Ne penteleet jää auttamatta mieleen, joten pystyn latelemaan hyvin helposti ulkomuistista sekä Kalevalaa että Coleridgea, halusin tai en..

Yksi pätkä tosin vaivaa. Jossain ala-asteen oppikirjassa oli runo, joka alkoi jotenkin näin:

"Rampana kuin muurahainen pääsi alta anturan,

raapusteli koivun kylkeen tämän julkilausuman:

olen runoniekka oiva, 

muurahainen hyvinvoiva"

Ja ei, en saa päähäni miten tuo jatkuu. Googlekaan ei auta ensimmäistä riviä pidemmälle, joten joutunen käymään kirjastossa lainaamassa tuon lasten lorukirjan, josta tuo runo löytyy. Se on kuin pitkään vaivannut päässä soiva biisi, pätkä palaa aina uudelleen ja uudelleen, muttet saa kiinni, mistä kappaleesta se on tai miten se jatkuu. Argh!!

Maanantaiahdistus

Miten voi olla yhtäkkiä noin pimeää?! Vaikka työpöytäni on suoraan ikkunan alla, olen joutunut pitämään huoneessa koko päivän lamppua päällä nähdäkseni jotain. Ja nyt mitä pidemmälle iltaan mennään, sen pahempi paloturvallisuuden irvikuva tämä kämppä on, kun sytyttelen ohikulkiessani kynttilöitä sinne tänne. Olen varmaan edellisessa elämässäni emännöinyt jotain kunnon Transilvanialaista goottimansionia lepakkotapuleineen - ja kuollut lopulta jonain yönä tapaturmaisesti sytytettyäni ulkohuussiin haahuillessa käytävästä samettiverhot palamaan kaatamalla kynttilän. 

Rillipään osa ei ole kovin kaksinen muutenkaan, mutta sen jälkeen, kun olen onnistunut kolauttamaan laseistani toisen sangan kieroon, elo on ollut vielä tuplasti ärsyttävämpää. Nämä valuvat nyt jatkuvasti (onneksi on sen verran iso nenä, etteivät ihan heti kuitenkaan putoa..), varsinkin hikoillessa on ihan mahdotonta yrittää saada lasit pysymään naamalla. Olen käyttänyt vuorotellen vanhempia lasejani tai ollut kokonaan ilman, koetin viedä nämä jo kertaalleen optikolle korjattavaksi, mutta ei siitäkään oikein apua ollut. Painavien paksusankaisten lasien huono puoli, näiden taivuttelu kotikonstein ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi lämmittää ensin. Eivätkä tosiaan taipuneet ammattilaisen käsittelyssäkään. Tykkään rilleistäni kuitenkin muuten sen verran paljon, etten suostu vaihtamaan vielä uusiin, nämä ei kuitenkaan ole ollut kun puolisentoista vuotta käytössä. Nyt muuten kun laitan vanhemmat lasit, niin ihmisiltä tulee huvittuneita nörttikommentteja :) 

Aloin tänään tsekkaamaan auton papereista, joko katsastus olisi ajankohtainen. Olisihan se. Takaraja on nimittäin keskiviikkona, joten huomenna kaiken muun suunnittelemani kiireen lisäksi joudun vielä käymään konttorilla leimanhaussakin. Koko katsastusasia on tyylikkäästi päässyt unohtumaan tässä, joten hyvä sinällään, että tuli tänään mieleen. Ainakaan odotettavissa ei pitäisi olla hylsyä, se hyvä puoli tässä on. Ihan jo katsastusmiesreppanankin kannalta, sillä osaan hyvin kuvitella minkälaiseksi kahjoksi raivottareksi muutun, jos persiilleen suunniteltuna kiirepäivänä joku kehtaa vielä kommentoida poikkipuolisesti just huollossa käyneestä autosta. Aaargh, katsastusmiehet, teitä on varoitettu.

Manteleilla ja rusinoilla?

Heips taas. Marraskuuksi vaihtui ja samalla ehti tulla kuukausi täyteen uudessa kämpässä asumista. Ihan kotoisalta tuntuu jo, mutta toisaalta olohuoneesta kolmannes on edelleen remonttirojujen säilytyspaikkana. Työkalupakit ja muutama maalitölkki on kauniita sisustuselementtejä. Ja miun työhuoneessa on pari seinään ruuvattavaksi tarkoitettua hyllykköä edelleen kasassa lattialla, kun en vaan saa aikaseksi ottaa poraa käteen ja tapella ruuveja kiinni noihin umpibetoniseiniin. Jos nyt jouluun mennessä.. ei vais. Huomenna on tulossa apukäsiä jelppimään, joten pidän peukut pystyssä ja sormet ristissä, että pääsen huomisiltaan mennessä eroon tuosta olohuoneessa vallitsevasta työmaa-alueesta ja saan vihdoinkin lopun säilytystilan käyttöön.

Ainakin täällä meilläpäin on alkanut näkymään kauppakeskuksissa joulukoristeita ja mainospostiinkin on ujuttautunut mukaan jo ties mitä lelukatalogeja. Olen pitänyt periaatteena, että kynttilöitä voin poltella heti kun illat pimenee, mutta tähän taloon ei tule jouluvaloja ennen itsenäisyyspäivää - eri asia okt-taloissa pimeämmillä alueilla, jossa ne joulu/pihavalot tuo vähän eloa ja käytännöllisyyttä, mutta kaupunkialueella kerrostalokompleksien ikkunoissa kaikissa sateenkaaren väreissä vilkkuva valosaaste tuo pikemminkin mieleen punaisten lyhtyjen alueen kun rauhaisan jouluisen lähiön. Ja glögiä ei voi juoda ennen kun marraskuussa. Öh.. nyt on marraskuu, saan siis aloittaa glögiövereiden vetämisen. Rakastan glögiä. 

Koska olin unohtanut kauppojen kiinniolon Pyhäinpäivänä, jouduin olemaan luova iltapalan suhteen. Kerrankos sitä. Mutta totesin samalla, että vanha resepti on yhä edelleen toimiva. Omenapiirakka perinteiseen malliin on yksinkertaista, mutta hyvää. Kuva nyt ei varsinaisesti tee oikeutta (joudun edelleen luottamaan kännykkäkameraan, koska en ole nähnyt järkkäriä aikoihin.. ja nämä hämärässä otetut kuvat eivät varsinaisesti loista laadullaan), mutta olkoon. Ehdinpäs kerrankin edes napata sen kuvan jostain kokkailuista ennen sen katoamista parempiin suihin.

Perinteinen omenapiirakka

100 g leivinmargariinia
3/4 dl sokeria
2 ½ dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 kananmuna

2 hapanta omenaa
n. ½ dl sokeria 
reilusti kanelia

Vaahdota pehmeä margariini ja sokeri. Lisää kananmuna, sekoita sähkövatkaimella tasaiseksi. Lisää toisiinsa sekoitetut vehnäjauho ja leivinjauhe, sekoita taikina tasaiseksi ja painele voidellun vuoan pohjalle ja reunoille. 
Kuori ja leikkaa omenat ohuiksi siivuiksi ja asettele taikinan päälle. Ripottele pinnalle sokeria (makeita omenoita käytettäessä sokerin määrää kannattaa vähentää tai lopputulos on varsin imelä.. mulla on yleensä Granny Smitheja, mutta myös Jonagoldit sopii hyvin tai kiinteät, vähän happamammat Golden Deliciousit) ja kanelia maun mukaan. Laita piirakka uuniin 200 asteeseen uunin keskitasolle noin 25 minuutiksi. Nauti hieman jäähtyneenä vaniltakastikkeen tai -jäätelön kera ;)