Lost in Copenhagen

Harvemmin vietän viikonloppuja Köpiksen puolella, mutta lähden tosiaan sunnuntaina Lundiin kurssille ja helpoin/nopein tapa päästä perille taitaa kaikilla spekseillä arvioituna olla autoilu lahden yli siltojen kautta. Joten sunnuntaina pakataan rinkka autoon ja määränpääksi Ruotsi. Toivon, että kuski on paremmin kartalla siitä, miten päätepisteeseen ajetaan, mie todennäköisesti löytäisin itseni jostain Kirunasta.. Pääsenpähän testaamaan Juutinrauman sillankin tällä reissulla, onhan se jo itsessään melkoinen rakennelma kaikkine tunneleineen ja siltaosuuksineen.  

Tässä on aika paljon esimateriaaleja luettavana, joten viikonloppu sujuu iloisissa merkeissä tutkaillen ravintoaineiden kiertoja maaperässä. Ennen urakan aloittamista kävin kuitenkin vähän kiertelemässä ja katsomassa maisemia kun parin sateisemman päivän jälkeen kelikin vähän kirkastui.  

Onnistuin tällä kertaa jopa pysyttelemään kartalla koko sen pari-kolme tuntia, mitä tuli haahuiltua ympäriinsä. Nørreportista Nyhavniin, siellä pientä kaartelua ja Tivolin alueen kautta takaisin - lähinnä siis Indre Byn ja Vesterbron alueella pysyttelin. Pitäisi vuokrata pyörä joskus kun on aikaa ja intoa ja laajentaa reittejään enemmän tuonne kaupungin länsi- ja luoteispuolelle. Mutta joo. Jouluinen tunnelma vallitsi toreilla ja tienoilla, jouluvalot ja ties mitkä mainokset oli viritelty ikkunoihin ja kadunvarsille. Tosin tällä kertaa en edes ärsyyntynyt, vaikka H-hetkeen onkin vielä kuukausi. Olen tullut vanhaksi. 

Ympärillä oli suunnilleen kaikkea, mitä jouluun nyt saattaa kuvitella liittyvän: kuumaa glögiä, manteleitä, kynttilöitä, kuusia, lahjatavarasta puhumattakaan.. vain lumi puuttui. Suhteellisen epätodellinen irtiotto noin aamulenkin kannalta. En mie olettanut törmääväni kirjaimellisesti joulupukkiin (eiku mitä Nissejä ne täällä nyt onkaan. Olen ehkä ihan vähän pihalla vielä paikallisista jouluperinteistä. Tiedän sentään sen, että terästetty glögi on petollista, nimim. oli vaikea kävellä portaita ylös muutaman mukillisen jälkeen. Päädyin tuolloin myös laulamaan duettona Väliaikaista saksalaisen jannun kanssa, joka oli asunut aikoinaan puoli vuotta Turussa. Olen ihan vähän kateellinen tyypin kielipäästä).

Vähän kauempana joulukeskittymästä oli huomattavasti vähemmän väkeä ja sain rauhassa ihastella rakennuksia. Edelleen nautin suunnattomasti päämäärättömästä ympäriinsä kuljeksimisesta, koskaan ei tiedä, mikä pieni yksityiskohta nurkan takana kiinnittää huomion. Ja täällä noita yksityiskohtia tuntuu riittävän.

Paluu Ruusulaaksoon ja muita muisteloita

Muistan lapsuudestani kirjoja vaikka kuinka paljon. Taisin jonkin aikaa suunnilleen elää lukemiselle sen jälkeen kun opin lukemaan (mikä tapahtui joskus ööh.. 5-vuotiaana? Ihan tarkalleen en muista, mutta osasin kuitenkin lukea jo hyvinkin sujuvasti ennen kun menin ala-asteelle) ja pari kirjaa on ollut ihan ylitse muiden - lemppareita, jotka muistan näille päiville saakka. Ja jotka olen lukenut ties kuinka monta kertaa. Kolmen kärki on helppo nimetä. Ensinnäkin Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli ja taisin olla lievästi ihastunut Joonataniin. Meikäläisellä on paljon fiktiivisiä ihastuksia kirjojen hahmoihin (unohtamatta Nuuskamuikkusta), joten Joonatanilla on sittemmin ollut paljon kilpailijoita :)) Toinen oli Ritva Rainion Tuli kerran tyttö ja susi, jonka olen hukannut jossain muutossa ja pahuksen katkera asiasta. Olen koettanut kurkkia kirppareilla ja divareissa jos ko. kirja osuisi vastaan, mutta ei ole käynyt vielä ainakaan tuuri. 

Se kolmas löytyy edelleen hyllystä, nimittäin Nicola Baileyn kuvittama William Maynen tarina Kirjavan kissan kirjavasta peitteestä. Kyseisen kirjan kuvat ja tarina ovat yksinkertaisesti ihania. Täällä muuton jälkeen kirjoja hyllyyn pinotessani jumiuduin taas kerran tuohon kirjaan ja loppuun päästyäni olin taas suunnilleen tippa linssissä. En oikeastaan koskaan vetistele elokuvaa tai tv-sarjaa katsoessani, mutta kirjat.. ei auta. Kirjoitettu teksti on onnistuessaan paljon vaikuttavampaa. En myöskään muista leffojen kohtauksia kovinkaan hyvin edes heti katsomisen jälkeen, mutta kirjojen pätkät kylläkin. Tämä on yksi syy, miksen juuri lue runoja. Ne penteleet jää auttamatta mieleen, joten pystyn latelemaan hyvin helposti ulkomuistista sekä Kalevalaa että Coleridgea, halusin tai en..

Yksi pätkä tosin vaivaa. Jossain ala-asteen oppikirjassa oli runo, joka alkoi jotenkin näin:

"Rampana kuin muurahainen pääsi alta anturan,

raapusteli koivun kylkeen tämän julkilausuman:

olen runoniekka oiva, 

muurahainen hyvinvoiva"

Ja ei, en saa päähäni miten tuo jatkuu. Googlekaan ei auta ensimmäistä riviä pidemmälle, joten joutunen käymään kirjastossa lainaamassa tuon lasten lorukirjan, josta tuo runo löytyy. Se on kuin pitkään vaivannut päässä soiva biisi, pätkä palaa aina uudelleen ja uudelleen, muttet saa kiinni, mistä kappaleesta se on tai miten se jatkuu. Argh!!

Maanantaiahdistus

Miten voi olla yhtäkkiä noin pimeää?! Vaikka työpöytäni on suoraan ikkunan alla, olen joutunut pitämään huoneessa koko päivän lamppua päällä nähdäkseni jotain. Ja nyt mitä pidemmälle iltaan mennään, sen pahempi paloturvallisuuden irvikuva tämä kämppä on, kun sytyttelen ohikulkiessani kynttilöitä sinne tänne. Olen varmaan edellisessa elämässäni emännöinyt jotain kunnon Transilvanialaista goottimansionia lepakkotapuleineen - ja kuollut lopulta jonain yönä tapaturmaisesti sytytettyäni ulkohuussiin haahuillessa käytävästä samettiverhot palamaan kaatamalla kynttilän. 

Rillipään osa ei ole kovin kaksinen muutenkaan, mutta sen jälkeen, kun olen onnistunut kolauttamaan laseistani toisen sangan kieroon, elo on ollut vielä tuplasti ärsyttävämpää. Nämä valuvat nyt jatkuvasti (onneksi on sen verran iso nenä, etteivät ihan heti kuitenkaan putoa..), varsinkin hikoillessa on ihan mahdotonta yrittää saada lasit pysymään naamalla. Olen käyttänyt vuorotellen vanhempia lasejani tai ollut kokonaan ilman, koetin viedä nämä jo kertaalleen optikolle korjattavaksi, mutta ei siitäkään oikein apua ollut. Painavien paksusankaisten lasien huono puoli, näiden taivuttelu kotikonstein ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi lämmittää ensin. Eivätkä tosiaan taipuneet ammattilaisen käsittelyssäkään. Tykkään rilleistäni kuitenkin muuten sen verran paljon, etten suostu vaihtamaan vielä uusiin, nämä ei kuitenkaan ole ollut kun puolisentoista vuotta käytössä. Nyt muuten kun laitan vanhemmat lasit, niin ihmisiltä tulee huvittuneita nörttikommentteja :) 

Aloin tänään tsekkaamaan auton papereista, joko katsastus olisi ajankohtainen. Olisihan se. Takaraja on nimittäin keskiviikkona, joten huomenna kaiken muun suunnittelemani kiireen lisäksi joudun vielä käymään konttorilla leimanhaussakin. Koko katsastusasia on tyylikkäästi päässyt unohtumaan tässä, joten hyvä sinällään, että tuli tänään mieleen. Ainakaan odotettavissa ei pitäisi olla hylsyä, se hyvä puoli tässä on. Ihan jo katsastusmiesreppanankin kannalta, sillä osaan hyvin kuvitella minkälaiseksi kahjoksi raivottareksi muutun, jos persiilleen suunniteltuna kiirepäivänä joku kehtaa vielä kommentoida poikkipuolisesti just huollossa käyneestä autosta. Aaargh, katsastusmiehet, teitä on varoitettu.

Manteleilla ja rusinoilla?

Heips taas. Marraskuuksi vaihtui ja samalla ehti tulla kuukausi täyteen uudessa kämpässä asumista. Ihan kotoisalta tuntuu jo, mutta toisaalta olohuoneesta kolmannes on edelleen remonttirojujen säilytyspaikkana. Työkalupakit ja muutama maalitölkki on kauniita sisustuselementtejä. Ja miun työhuoneessa on pari seinään ruuvattavaksi tarkoitettua hyllykköä edelleen kasassa lattialla, kun en vaan saa aikaseksi ottaa poraa käteen ja tapella ruuveja kiinni noihin umpibetoniseiniin. Jos nyt jouluun mennessä.. ei vais. Huomenna on tulossa apukäsiä jelppimään, joten pidän peukut pystyssä ja sormet ristissä, että pääsen huomisiltaan mennessä eroon tuosta olohuoneessa vallitsevasta työmaa-alueesta ja saan vihdoinkin lopun säilytystilan käyttöön.

Ainakin täällä meilläpäin on alkanut näkymään kauppakeskuksissa joulukoristeita ja mainospostiinkin on ujuttautunut mukaan jo ties mitä lelukatalogeja. Olen pitänyt periaatteena, että kynttilöitä voin poltella heti kun illat pimenee, mutta tähän taloon ei tule jouluvaloja ennen itsenäisyyspäivää - eri asia okt-taloissa pimeämmillä alueilla, jossa ne joulu/pihavalot tuo vähän eloa ja käytännöllisyyttä, mutta kaupunkialueella kerrostalokompleksien ikkunoissa kaikissa sateenkaaren väreissä vilkkuva valosaaste tuo pikemminkin mieleen punaisten lyhtyjen alueen kun rauhaisan jouluisen lähiön. Ja glögiä ei voi juoda ennen kun marraskuussa. Öh.. nyt on marraskuu, saan siis aloittaa glögiövereiden vetämisen. Rakastan glögiä. 

Koska olin unohtanut kauppojen kiinniolon Pyhäinpäivänä, jouduin olemaan luova iltapalan suhteen. Kerrankos sitä. Mutta totesin samalla, että vanha resepti on yhä edelleen toimiva. Omenapiirakka perinteiseen malliin on yksinkertaista, mutta hyvää. Kuva nyt ei varsinaisesti tee oikeutta (joudun edelleen luottamaan kännykkäkameraan, koska en ole nähnyt järkkäriä aikoihin.. ja nämä hämärässä otetut kuvat eivät varsinaisesti loista laadullaan), mutta olkoon. Ehdinpäs kerrankin edes napata sen kuvan jostain kokkailuista ennen sen katoamista parempiin suihin.

Perinteinen omenapiirakka

100 g leivinmargariinia
3/4 dl sokeria
2 ½ dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 kananmuna

2 hapanta omenaa
n. ½ dl sokeria 
reilusti kanelia

Vaahdota pehmeä margariini ja sokeri. Lisää kananmuna, sekoita sähkövatkaimella tasaiseksi. Lisää toisiinsa sekoitetut vehnäjauho ja leivinjauhe, sekoita taikina tasaiseksi ja painele voidellun vuoan pohjalle ja reunoille. 
Kuori ja leikkaa omenat ohuiksi siivuiksi ja asettele taikinan päälle. Ripottele pinnalle sokeria (makeita omenoita käytettäessä sokerin määrää kannattaa vähentää tai lopputulos on varsin imelä.. mulla on yleensä Granny Smitheja, mutta myös Jonagoldit sopii hyvin tai kiinteät, vähän happamammat Golden Deliciousit) ja kanelia maun mukaan. Laita piirakka uuniin 200 asteeseen uunin keskitasolle noin 25 minuutiksi. Nauti hieman jäähtyneenä vaniltakastikkeen tai -jäätelön kera ;)

I can't think of another way, but I'm open to any good advice

Arvoin pitkään, raaskinko lähteä Horse Showhun, mutta oli taas sen verran arvokkaat liput, että meikäläisen erinäisistä syistä roikkuvien palkka-asioiden vuoksi päätin jäädä seurailemaan skaboja ihan vaan kotisohvalta Ylen tarjoilemien kahden luokan verran. Ehkä ens vuonna sitten paikan päälle. Positiivista kyllä, kommentaattorit ja studiossa olleet asiantuntijat olivat ihan tehtävänsä tasalla ja pitkästä aikaa urheilulähetyksen selostuksestakin sai jotain irti.

Pysytellään heposissa. Koska Allusta en pysty vielä kolmen vuoden jälkeenkään kirjoittamaan, niin otetaan käsittelyyn vuokrikseni, tuo kuvissa ajoittain vilahdellut kimo palleroinen :) Kuopiossahan loppuaikoina ratsastelin tuttujen hevosilla ja kehäkolmosen sisäpuolelle muutettuani kokeilin palata joksikin aikaa tuntiratsastajaksi käyden yhden vajaan kauden Peikillä ratsastamassa. Hienoja hevosia, mahtavat puitteet (tuli maalaistalleihin ja ulkokenttiin tottuneelle pieni kulttuurishokki ratsastaa lämmitetyssä maneesissa) ja hyvä opetus, mutta ei minusta tuntiratsastajaksi enää ollut. Pairon, Daisy ja varsinkin ihana Tikru - jota ei tosin enää tallin sivuilla mainita? - jäi kuitenkin mieleen ihan hyvässä hengessä. 

Vuokris löytyikin tämän jälkeen puolivahingossa ja aika nopeasti tunneillakäynnin lopettamisen jälkeen. Paikka oli lähellä, hevonen kuulosta sähköpostitse käytyjen keskustelujen perusteella kiinnostavalta ja muutenkin diili oli kaikin puolin hyvä. Kävin koeratsastamassa ja homma oli aika selvä jo ensimmäisellä tapaamiskerralla, toinen käyntikerta sitten vielä vahvisti asian ja aloitin Sirpulan vuokraajana. Minä, joka olin vannoutunut isojen ruunien ja orien ystävä, päätin kokeilla onneani pikkuisen tamman kanssa. Kyllä, sukupuolten eroavaisuuksia on hyvin selkeästi havaittavissa myös hevosmaailmassa.. 

Laukannosto 

Hyvä tuuri jatkui sen suhteen, että ensimmäisen vuokraajakuukauteni aikana löydettiin valmentaja. jonka tunneille päästiin mukaan ja jonka opetustyyli sopi sekä hevosen omistajalle, mulle että mikä tärkeintä, nelijalkaiselle päähenkilölle. Veikkaan, että meillä olisi voinut olla paljon hankalampi taival, jos oltaisiin jouduttu opettelemaan kaikki kahdestaan. Vaikka mullakin oli lähtökohtasiesti jonkin verran kokemusta muistakin kun ratsastuskoulun läpiratsastetuista ja simppleistä hevosista, ja Allun pappavuosille saakka jatkunut riehaantumispukitteleminen oli toiminut varsin tehokkaana tasapainotreeninä, niin sanotaanko, että jouduin opettelemaan monta asiaa uusiksi. Ja nielemään lopunkin ylpeyteni viimeistään siinä vaiheessa, kun neiti yksinkertaisesti päätti kesken valmennuksen pudottaa meikäläisen pitkin pituuttani maistelemaan maneesin hiekkaa. En ole ikinä aikaisemmin ratsastanut hevosella, joka kykenee hyppimään tarvittaessa vaikka minuutin yhtäjaksoisesti tasajalkaa paikoillaan, niin että loikan ylimmässä vaiheessa tuntee hevosen hännän osuvan kypärään. En tiedä, miten se on fyysisesti mahdollista.

Ensimmäisen puolen vuoden jälkeen vuokrikseni omistaja muutti maalle hevosten kanssa ja vaikka tallimatka vähän pitenikin, niin jatkoin kuitenkin vuokraamista. Toki säännölliset valmennuksissakäynnit loppui, mutta ratsastin (ja ratsastan) edelleen pari kertaa viikossa. Allun paikkaa ei pysty yksikään hevonen viemään, mutta kyllä tuo luonteikas pikkutamma on tarjonnut monta niin epätodellista hetkeä ja opettanut aivan uskomattoman paljon, että ehdottomasti täytyy mainita listauksessa yhtenä elämäni hevosista. Nyt tiedän, miltä tuntuu, kun hevonen hetkittäin tanssii alla tai mitä on oikeasti koottu liike. Tosin on tullut opittua myös, mitä tarkoittaa "reagoida nanosekunnissa ja isosti". Ja ilmeisesti jokainen lipizza hallitsee capriolen ihan luonnostaan, eivätkä ne myöskään epäröi "vaaran" uhatessa esitellä kyseistä taitoaan.

Kuvat ensimmäistä lukuunottamatta Jennan ottamia

'Cause nothin' lasts forever, even cold November rain

Meni hirveän pitkään, ennen kun opin erottamaan laiskuuden ja väsymyksen toisistaan. Välillä tulee tehtyä vieläkin virhearvioita, mutta sentään vähäisemmässä määrin kun vielä joitain vuosia sitten. Veikkaisin, että osaltaan ainakin kesät kenttätöissä toimi hyvänä kouluna tässä asiassa. 

On ollut flunssaa, aamut muuttuvat päivä päivältä pimeämmäksi, ruokavaliokaan ei ehkä ole ollut ihan terveellisimmästä päästä.. Arkisin on oikeasti pahuksen hankalaa päästä sängystä ylös, puhumattakaan siitä, kuinka helposti sippaan sohvalle jo joskus kymmenen jälkeen. Aika moni varmaan tunnistaa omasta elämästään tuon itseään ruokkivan syklin? Ei viitsi, ei jaksa, ulkoilu jää väliin ja ajatus ruuanlaitosta ahdistaa siinä määrin, että on helpompi napata vaan "jotain" jääkaapista.. 

Kun se laiskuus/väsymysvaihde iskee päälle, niin ainakin mulla on vaan yksi konsti. Siinä vaiheessa, kun ensimmäisen kerran tulee mieleen, että vois ehkä joskus taas käydä juoksemassakin, katkaisen muun aivotoiminnan siihen paikkaan, vaihdan trikoot ylle ja lenkkarit jalkaan ja ulos ovesta samoilla vauhdeilla ennen kun ehdin keksiä yhtäkään tekosyytä, miksi jätänkin lähtemättä. Vaikka pidemmän tauon jälkeen se eka lenkki on tunnetusti tuskaa, niin mikäli kyse on vaan aihelkkarienmäjaksaishyikauheeta -ajatuksista takaraivossa, niin tiedän kyseessä olleen ihan silkan laiskuuden. Parempi olo tulee jälkeenpäin, kun vaan saa aikaiseksi lähteä ja siitä se itsensä ulkoiluttaminen sitten yleensä jatkuukin helpompana. Jos taas lenkin aikana huomaan, että jalat on ihan tukossa, haukottelen ja olen muutenkin umpinuutunut, niin myönnän olevani liian väsynyt ja käännän hyvin nopeasti suunnan takaisin kotiovelle ja jään lepäilemään. 

Pystyn rikkomaan laiskuussyklini yksinkertaisesti vain ja ainoastaan lähtemällä liikkumaan. Yleensä se säännöllisempi liikunta itsessään toimii piristimenä perusarjessa ja keho alkaa huutamaan muutakin kun suklaalevyä energiakseen, jolloin pääsen suht nopeasti takaisin elävien kirjoihin. Se on vaan se iänikuinen aloittamisen vaikeus. Kadehdin aivan suunnattomasti niitä ihmisiä, jotka pystyy vaan päättämään, että "tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä" ja ta-daa, tyypit vaihtaa kaiken päivässä ruokavaliosta asuntoon saakka, elellen parempaan päin muuttuneina tyyppeinä ever since. Heko heko. Jos mie päätän aamulla herättyäni, että nonni, nyt loppuu epäterveellisen ruuan mutustamisen ja alan tosissani treenaamaan maratonille, niin lounasaikaan mennessä olen jo ehtinyt hakemaan mäkkäristä plusaterian ja ahtamaan lounastauolla kahvihuoneessa ylijääneen pullan kitusiini. Saati, että kokisin sen suurempia tunnontuskia siitä, että ehdin jo vaihtaa ajatuksen iltalenkistä karkintäyteiseen leffailtaan kaverin kanssa. Joten kiitokset vaan korkeammille voimille näistä geeneistä, olisin heittämällä satakiloinen jos aineenvaihduntani olisi lähelläkään normaalia..

Itselleen ei toki pidä olla liian tiukka, vaan niitä omia fiiliksiä kuunnellen. Silti väitän, että moni tuntisi äkkiä itsensä paljon pirteämmäksi sen joka tuutista tungetun syysmasennusmyytinkin keskellä, kun vaan ensin saisi itsensä pari kertaa aktivoitua vaikka vähän väkisinkin. Toki voi popsia vitamiineja purkista tupla-annoksina tai hankkia kirkasvalolampun (tai mitä kaikkia noita korvavaloja onkaan olemassa), jos apu löytyy niistä niin hyvä juttu - eikö kuitenkin olisi helpompaa löytää itselleen mieluinen tapa liikkua? Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kummasti tuntee itsensä pirteämmäksi ihan ympärivuotisesti ja lisäbonuksena saattaa jopa pysyä paremmin terveenä ja kunnossa ;) Eikä sen aktivoitumisen tarvitse välttämättä tapahtua juuri liikunnan kautta, muitakin vaihtoehtoja varmasti on: kielikurssit, pienet matkat, maalaaminen, käsityöt, soittaminen..

Tämä on nyt suoranainen haaste suhtautua pimentyviin iltoihin ja kylmenevään säähän mahdollisuutena eikä vain vuoden pahimpana pakollisena masentajana. Ja pienenä pyyntönä, jos heijastin ei vielä killu vakiovarustuksena takista tai laukusta, niin nyt olisi korkea aika..

Varsinaiset tutkimusmatkailijat vauhdissa

En tiedä, törmäsittekö Hesarissa kuluneella viikolla juttuun 14-vuotiaasta suomalaisesta matkaratsastajatytöstä, joka nykyisellään on töissä Dubaissa ja viettää hevosen selässä olikohan yhdeksän tuntia päivästä? Oli ihan mielenkiintoinen artikkeli, suosittelen vilkaisemaan jos vielä jutun löydätte. 

Ilmeisesti olen tulossa vanhaksi, sillä eilinen pieni eksyminen kaverin kanssa maastoillessa ja lenkin venähtäminen kolmeen ja puoleen tuntiin sai kyllä omat reidet jo muistuttamaan olemassaolostaan. Tosin perjantainen jalkapäivä salilla saattoi hieman vaikuttaa alla. Kuten myös se, että lähdin lenkille ilman satulaa.. Mutta kaikesta huolimatta tuli jutun tyttö siinä reissun viimeisillä kilometreillä mieleen ja ei voi kyllä muuta kun hattua nostaa. Kaikkeen varmasti tottuu ja nuorena jaksaa, mutta väitän silti, että eipä olisi kovin monesta kyseiseen hommaan. Varsinkaan yhtäjaksoisesti. Olen minäkin ratsastanut useampia tunteja päivässä (en kyllä koskaan yhdeksää ja melkein toivon, ettei ihan niin pitkään tarvitsekaan..), mutta yleensä silloin on tullut pidettyä taukoja ja vaihdettua hevosta välissä.

Onneksi ei ollut eilen kiire mihinkään (plus keli oli paras mahdollinen), sillä uusia polkuja ja pehmeitä hiekkateitä näytti seuraavan yksi toisensa jälkeen. Tietysti kerralla ei voi tutkia kaikkea, mutta tietääpähän ainakin, mihin suunnata kun haluaa vieraammille poluille seuraavan kerran. Ja pitkään etsiskelemäni laavukin osui tällä kertaa matkan varrella silmiin - nyt pitäisi enää selvittää, että kuuluuko kyseinen paikka hirviporukoille vai yksityiselle omistajalla ja saisiko sitä mahdollisesti käyttää joskus. Vyyhti sähkölankaa vaan reissuun mukaan, että voi rakentaa hevosille pienen väliaikaisen aitauksen siksi aikaa, kun hörppii kahvia.. :)) 

Tälle päivälle sää oli sitten muuttunut aivan päälaelleen eiliseen verrattuna. Heräsin sateen hakatessa makuuhuoneen ikkunaan enkä ole vieläkään oikein selvinnyt aamuisesta päänsärkytokkurasta, Huoh. Olisin halunnut pitkästä aikaa juoksemaankin, mutta rankkasade parin plusasteen lämpötilassa ei oikein houkuta. Toisaalta en kyllä halua jäädä koko päiväksi myöskään istumaan koneelle tai lukemaan sohvannurkkaan, joten kai se on alettava mietiskelemään muita vaihtoehtoja. 

Helsingissä ajaminen pähkinänkuoressa -.-

Voisin joskus avautua enemmänkin aiheesta, mutta asia yksinkertaisuudessaan: minä vihaan Hesingissä ajamista erinäisistä syistä. Tänään lähdin kuitenkin kyyditsijäksi, mukava ihminen kun yritän olla edes silloin tällöin. Huono idea, kun et tunne päätepisteen tienoota periaatteessa yhtään sitä yhtä korttelia lukuunottamatta,

apukuski: Ajetaan tästä suoraan.
minä: Aijaa? Olen tottunut kääntymään tästä kyllä tohon vasemmalle ja menemään sitä kautta, mutta ok. Mihin menen?
ak: Seuraat vaan tota edellämenevää autoa. 
...
ak: Vasemmalle! Tästä vasemmalle!
minä: Minne? Ai tosta nyt? No pääsen vielä kääntymään.
(ajan johonkin sivukujalle, jossa tulee umpikuja vastaan)
ak: Ei kun ei siitä paäsekään kun tohon on tuotu betoniporsaat. No mee takas. 
minä: Joo odota käännän auton. 
ak: Mitä sä teet? Siinä on tolppa! Varo nyt tota reunusta! 
minä: Niin, yritän kääntää. En pysty peruuttaa suoraan kun siinä on jalkakäytävä. 
(pääsen takaisin tielle ja lähden jatkamaan samaan suuntaan kun mihin olin alunperin menossa)
ak: Minne sä oot oikeen ajamassa? Oikeelle!!
minä: Ei ¤&"#¤%# mulla ole mitään havaintoa mihin olen menossa, joten sano niitä ohjeita aikaisemmin! 
ak: Ei sinne! Mitä ihmettä? Toi on raitiovaunukaista, aaaargh!
minä: *syvä hiljaisuus*

Päästään perille ja tähän uuteen osoitteeseen kun en ole vielä kertaakaan ajanut keskustan suunnalta, niin kysyn vielä varmistukseksi, että olihan se Kehä I:seltä Hämeenlinnantien liittymä. Joojoo kuulemma ja kiitos kyydistä. 

Ihan tiedoksenne, Kehä I:seltä ei lähde ainoatakaan liittymää, jossa lukisi selkeällä suomella "Hämeenlinna". Ajoin sitten lopulta Lahdentielle asti (joka on jossain hevonhelvatunarsessa toisella puolella kaupunkia) ja sieltä tolkuttoman mutkan kiertäen takaisin kämpille. En ole vieläkään ihan varma, onko Hämeenlinnanväylä nyt sitten sama kuin Tampereentie, mutta jos on, niin jumalauta (anteeksi nyt vaan) helsinkiläiset, minun nähdäkseni Tampere on eri asia kun Hämeenlinna, ne on kaksi eri kaupunkia, vaikka sijaitsevatkin molemmat sen maagisen kehäkolmosen ulkopuolella.

Minusta ei tule koskaan helsinkiläistä, stadilaista tai whatever. Voin olla junantuoma, mutta ainakin olen sitten ihan ylpeästi umpitollo maalaistunari. Navigaattori taas.. voi olla, että joku karttapäivitys on jäänyt tekemättä, mutta jos seuraan sen ohjeistusta, niin lopputulos on tällainen:

Sadonkorjuuaika

Yleensä se taitaa mennä niin, että lapsena ja teininä harkinta-aika kaikkeen on max. viisi minuuttia ja valmiina lähtöön. Parikymppisenä kunhan nyt päivää tai vaikka muutamaa tuntiakin ennen päättää lähtevänsä tai tekevänsä asian X, niin fine. Yleensä kolmikymppisenä ihmiset sitten lössähtää liialliseen suunnitelmallisuuteen ja siihen, että harkitaan ja harkitaan ja lopulta kun ollaan stressattu mahdollisesta tulevasta toiminnasta vähintään viikko, päätetään ettei kyllä mitenkään jakseta lähteä. Viisikymppisenä tajutaan menettäneensä pari vuosikymmentä elämästään, laitetaan puoliso tai ainakin työpaikka vaihtoon ja hankitaan Harrikka, että on edes jotain, mitä muistella vanhana. Optimaalisessa skenaariossa. Jipii. 

Minähän olen auttamattoman laiska ja mukavuudenhaluinen. Toisaalta olen unohtanut sellaisen perustavanlaatuisen termin elämästäni, kun harkinta-aika. Ainoa, minkä joudun yleensä tarkistamaan ennen kun sanon kyllä (tai ei, tilanteesta riippuen) on kalenterini, hallitsen nimittäin taidokkaasti asioiden sopimisen päällekkäin. Aina. Jos aikeissa on sopia viikolle neljä tapaamista, niin hyvin suurella todennäköisyydellä ainakin kaksi niistä on päällekkäin ja yleensä kaikki vieläpä samalle päivälle tungettuna. Unohdan yleensä myös sen, että jos sovin ekan tapaamisen klo 11.30 ja sen kesto on puoli tuntia, niin ei, en voi aloittaa seuraavaa kello 12.00 jossain toisessa pitäjässä 100 kilometrin päässä. Mutta hei, on paljon helpompaa lähteä parin minuutin varoitusajalla, kun ei tarvitse stressata etukäteen typeristä pikkuseikoista. Vaihdan tarvittaessa vaatteet ihan kätevästi autossakin (eli Puutossalmen lossin kyyläkanssamatkustajat ovat todennäköisesti traumatisoituneet meikäläisen ratsastuskamojen/työvaatteiden vaihto-operaatiosta. Kuka käski katsella vieraisiin autoihin. Ei vais, kyllä mie yritin jonkun säädyllisyyden siinäkin säilyttää).

Tänpäivän ohjelma muodostui lopulliseen muotoonsa aamupäivästä: "Mites ois yhdistetty pyörä- ja sienireissu?". Totta kai. Ja saalista tuli sen verran, että kannatti lähteä. Plus nuotiolla istuskelu on kivaa, vaikka ne pahuksen soijanakit aina hajoaakin atomeiksi ja päätyy keskelle notskia vaikka mitä tekisit. Kohde valittiin puolittain vitsillä, ei ollut mitään havaintoa siitä, kasvaako Petikossa minkäänlaisia syömäkelpoisia madonlakkeja. Ilmeisesti kuitenkin noita suppilovahveroita pukkaa tänä vuonna joka mättäästä, sillä jo ensimmäinen pisto pöpelikköön lupaavan oloisessa kohdassa täytti kaikki mukana olleet ämpärit ja pussukat. Vajaan tunnin kykkimisen ja kuulumistenvaihdon lomassa sieniä kertyi alakuvassa näkyvä määrä, meikäläisen kypärä antanee osviittaa pussien ja purnukoiden koosta. Ei yhtään hassummin. Reppu täynnä suunnattiin tosiaan vielä nuotiopaikalle juomaan joka reissuun kuuluvat kahvit sekä syömään suklaat ja grillattavat. Kummasti siinä neljä tuntia hujahti ja sen verran pimeäkin ehti tulla, että kotimatka hoitui osittain lähijunalla. Pääkaupunkiseudun pieniä etuja. Yritäpä Hallin skutseissa väsähdettyäsi löytää bussipysäkki. 

Alan hiljalleen tulla tutummaksi paikallisten metsien kanssa, vaikka kannan edelleen kaunaa siitä, etä mustikoita ja puolukoita en saanut pakastimeen ainoatakaan rasiallista. Ja ihan periaatteesta kieltäydyn ostamasta kaupan pakastealtaasta marjoja..

250. merkintä jo

Paluu elävien kirjoihin tapahtuu hitaasti mutta varmasti (kop kop, nyt sitä takapakkikeuhkokuumetta odotellessa tämän julkilausuman jälkeen). Sängyn pohjalta päätin jättää bloggaamisen suosiolla tauolle, sillä todennäköisesti tekstikenttä olisi täyttynyt itsesäälin täyttämästä yhyyelämäonperseestä -nillityksestä. Ei hyvä. Viikonloppuna sentään pääsin jo vähän ulkoilemaan, minkä tuloksena jääkaapissa odottaa perkaamista ja pakastamista reilu 5 litraa suppilovahveroita. Ja tervehtymisen huumassa vietin sitten suunnilleen puolet viikonlopun valveillaoloajasta hevosen selässä ja sen toisenkin puoliskon mahdollisuuksien mukaan ulkoilmassa. Onnistuin mm. kolhimaan fillaristani polkimen mielenhäiriöisen offroad-pätkän taiteilemisella (ihan sivuhuomautuksena: Insera Canyon on ihan kiva pyörämaailman citymaasturimalli, mutta ehtaan maastoajoon siitä ei ole. Tosin vielä vähemmän on talouden Radon Scartista, joten tilanne on kuitenkin 1-0 meitsin budjettimallille). Pelästyin kyllä ensin kolahduksen kuullessani, että nyt meni ketjut ja varsinkin eturattaat tuhannen päreiksi, mutta tarkempi tutkiskelu paljasti ketjujen vain irronneen ja ikävimmän äänen kuuluneen kiveen kolahtaneesta polkimesta. Naarmu niissä ei menoa haittaa, mutta rataspakan korjaushommat menee auttamatta osaamisalueeni ulkopuolelle.

Maisemista fillarireitin varrella ei voinut valittaa. Pikkukosken tienoilta löytyi upeita puutaloja vaikka millä mitalla ja auringon paistaessa Keskuspuistossa näkyi paikoitellen vielä varsin kaunista ruskaa puissa. Pahoin muuten pelkään, että tän syksyn osalta jää perinteinen patikkaretki väliin, ellen sitten lähde johonkin suht lähiseuduille. Kuusamoon tuli lumet jo ja rospuuttoaikainen rämpiminen ei välttämättä pahemmin houkuta. En ollut kenttähommissa, en päässyt ruskavaellukselle - mitä ihmettä?! Liesjärveä ja keväistä Gaujassa piipahtamista ei lasketa.

Näin maanantain kunniaksi sain vihdoin pitkään roikkuneen käsikirjoituksenkin lähetettyä eteenpäin luettavaksi. Aika mahtava fiilis kun lopultakin sain painettua sähköpostin "lähtetä" -nappia. Olin jo viikon verran arponut, että onko se lähetyskunnossa vai ei ja aina päätynyt sellaiseen epävarmaan "ei vielä" -tunteeseen, mutta tänään oli pakko vaan potkaista itseään persuksille ja todettava, että nyt tai ei koskaan. Helkkari. Sinne meni, nyt vaan jatkokommentteja odotellessa. Siihen saakka saan keskittyä toiseen valmistelemaani tekstipohjaan, joka on jostain syystä ollut alusta asti paljon helpompi ja joutuisampi tapaus. Väikkärintekijän luomistuskaa.

Valmiina maastoajoon?

Nyt sinäkin voit olla yksi meistä, joilla on taipumus tuottaa pettymyksiä

Ensimmäistä kertaa aikoihin en odota viikonloppua. Flunssassa on ihan se ja sama naputella työjuttuja läppärillä sängystä käsin ja perehtyä paremmin niihin arkistoimiinsa "lue nämä jossain vaiheessa" -materiaaleihin. Viikonloppu ja flunssa on tuhlausta. Mun kädet on kun ylikeitettyä spagettia ja olin menettää hermoni ihan totaalisesti yrittäessäni aiemmin tänään ruuvata neljää ruuvia paikoilleen valmiiksiporattuihin reikiin saadakseni tuon viimeisenkin tuolin paikoilleen keittiöön. Ei meinannut onnistua mitenkään, kolme sain paikoilleen tolkuttoman hikoilemisen tuloksena ja viimeisen kohdalla luovutin. Olkoon. Kai se pysyy kolmellakin, tai sitten fiksataan penkki myöhemmin paremmilla käsivoimilla kuntoon (nyt se puuttuva sitten ruuvi tuijottaa syyllistävästi tuosta hyllyn kulmalta). Vihaan luovuttamista ja kun flunssassa mieli on muutenkin alakuloinen, niin tekisi suunnilleen mieli itkeä noinkin ärsyttävän pikkujutun takia. 

Jos epäonnistun jossain, niin yritän tietty kompensoida sitä muilla tavoin. Perusmäntti perfektionistiminäni siis jälleen asialla. Pitäisi ilmeisesti kokea näitä elämän suuria vastoinkäymisiä useamminkin, sillä en muista, koska työminäni on viimeksi ollut yhtä aikaansaava kun tänään. Jos en saa yhtä ruuvia paikoilleen, niin ainakin voin pakollisten töideni lisäksi mm. hakea muutamaan tilaisuuteen esiintyjäksi, tehdä motivaatiokirjelmän ja CV:n yhtä tulevaa kurssia silmälläpitäen ja tehdä parista aikaisemmasta kurssista opintopistehakemukset, hoidella kaikki rästisähköpostit ja ties mitä muuta. 

Hakemuksia tehdessä mietin kieroutunutta suhtettani deadlineihin. Virallisestihan se on takaraja, mutta jotenkin olen aina pitänyt sitä enemmänkin päivänä, jolloin jokin asia tulee hoitaa. Sama laskujen kanssa, maksan vain erikoistilanteissa mitään ennen eräpäivää. Jos jokin paperi on lähettävä 1.10 klo 16.00 mennessä, niin lähetän sen 1.10 klo 15.55, vaikka tieto deadlinesta ja aikaa hoitaa asia olisi ollut jo kuukausia. Ei. Helkkari vieköön, käytän kaiken ajan jonka mulle annatte, tarvitsin sitä tai en. Siksi olikin jotenkin outoa laittaa tänään hakemusta tilaisuuteen, johon dedis on vasta viikon päästä. Sehän on pieni ikuisuus! Ja ei kun rastia seinään. 

En tiedä, mihin tämä perustuu ja milloin olen mokoman tavan omaksunut. Tosiasiassahan meikäläisen kaltaiset mattimyöhäiset on ihan vihoviimeisiä vitkuttelijoita. Ja oikeastihan koko eräpäiväsysteemi on ihan hanurista. ASAP toimisi ainakin omalla kohdallani paljon paremmin. Toisaalta jos puhelinlaskussa lukisi eräpäivän kohdalla asap, niin se voisi olla turhan tulkinnanvaraista.. Nuhaisena elämä on hankalaa. 

Pictures from the backyard

Yritän nyt sitten tulla vielä kipeäksikin näköjään.. ihan kun olisi nielaissut kaktuksen. Tapa se tämäkin on antaa stressin purkautua :( Ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun saan flunssan heti, kun jotain isompaa on ohi. Valivali. Ainakin nyt on hyvä syy ottaa läppäri, luettavaa ja lämmintä juotavaa, joiden kanssa kömpiä peiton alle säälimään itseään. Ja ulkona kun olisi juuri nyt ne hienoimmat kelit..

Tosin v-mäistä oloa uhmaten kävin kuitenkin aamulla (mikä on tietysti suhteellinen käsite, kuten aikaan liittyvät nyt yleensäkin) napsimassa takapihalta muutaman kuvan. Pururadan lisäksi tässä lähellä on tosiaan urheilukenttä, josta löytyy se perinteinen futiskenttä sekä tenniskentät, pieni kuntoilupiste ja mystinen parkour-henkeen rakennettu alue, jossa on kiipeilykuutio. Olen aika fiiliksissä tuosta kuutiosta, vaikka ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa yritys sen valloittamisesta onkin päätynyt persiilleen kumirouhematon pintaan. Vielä mie sen selvitän. Minikokoisia negatiivisia seinäpätkiäkin tuossa on tarjolla, joten mitäpä sitä muuta ihminen tarvitsee päiviensä huviksi.. En ole näköjään päässyt kiipeilytelineviehätyksestäni tähän noin kolmenkymmeneen ikävuoteen mennessä. Tosin tykkäsin kyllä eniten niistä autonrengaskeinuista ja karuselleista. Ja jääkelkoista, voi kun sellaisen löytäisi vielä täältä jostain!

Eilen hehkuttamallani pururadalla oli taas rauhallisempaa. Ei siellä tunnu törmäävän kun oraviin ja talitiaisiin, eli voinen jatkossakin huoletta näyttää räjähtäneeltä ja pomppia jotain dorkannäköisiä kyykkyhyppyjä sydämeni kyllyydestä. Koiranulkoiluttajatkin tuntuvat suosivan mäkisen ryteikön sijaan muita polkuja. Arvostan, ja nyt ainakin alustavasti tuntuu siltä, että täällä on mahdollista saada sitä kaipaamaansa tietynlaista rauhaa ja kauniita maisemia. Muutin tosiaan juuri ja juuri kehäkolmosen sisäpuolelta miltei Helsingin rajalle, joten hieman nurinkurisesti päädyin tähän siirtymällä jopa lähemmäs sitä aina dissaamaani ihmissumppukeskittymää.

Pelto oli muuten taas jäässä ja näihin ensimmäisiin pakkasöihin on hieman vaikeaa suhtautua. Vastahan siitä on kuukausi, kun ratsastelin helteissä ja pitkään illalle jatkuvassa auringonpaisteessa.. Eilinen maastolenkki taas sujui tähtitaivaan alla ja orastavan yöpakkasen nipistellessä poskia ja sormenpäitä, vaikka olin kaivanut talviratsastushanskatkin jo käyttöön. Saattaa kyllä kertoa enemmän siitä, että voisi olla aika hankkia uudet hanskat eikä niinkään siitä, että keli olisi varsinaisesti ollut lähestymässä absoluuttista nollapistettä. 

Mie lähden keittämään lisää kuumaa juotavaa. Vikasta kuvasta ja sen lainasta kiitos kuuluu vuokrikseni omistajalle. 

Elokuun loppupuolta

National Popcorn Poppin’ Month

Lokakuu - yöpakkaset ovat saapuneet, sen sai huomata aamulenkillä. Kävin kokeilemassa takapihalta lähtevää pururadanpätkää ja varjossa olleen pellon läpi juostessa huomasin maan olevan riitteessä vielä siinä yhdeksän aikoihin. Muuten oli ihan täydellisen kuulas sää, aurinko paistoi ja lehdet hehkuivat keltaisina. Ja edelliseen kehäkolmosen varrella lenkkeilyyn verrattuna nautin kyllä ihan täysin siemauksin poluilla vallinneesta hiljaisuudesta. Tosin vähän petollinenhan tuo reitti on, sillä juuria ja kaatuneita puita on polulla ihan tarpeeksi- Ei parane kokeilla onneaan pimeällä ainakaan ennen kun oppii vähän, mitä tuolla on odottamassa. Meinasin nyt jo kompastua yhteen isompaan juureen tuijotellessani maisemia.

Kotiinpaluu olikin sitten yhtä juhlaa. Ehdin jättämään lenkkitossut eteiseen ja käydä avaamassa tietokoneen, kun keittiöstä kuului iso, pahaenteinen mojahdus. Ei muuta kun tarkastamaan tilanne ja toteamaan, että keittiön lattialla lainehtii oikein kunnolla jotain epämääräistä. Luulin ensin, että tiskikoneen vesiliitännät olivat pettäneet, ihmettelin vaan nesteen ollessa ruskehtavaa. Pienen panikoinnin ja erinäisten tarkastelujen jälkeen selvisi kuitenkin, että työtasolla ollut kokispullohan se oli päättänyt räjähtää omia aikojaan ja vapauttaa puolitoista litraa tahmaista sisältöään lattialle, tasoille, seinille ja kattoon. Saattoi päästä painokelvotonta tekstiä. Meni lopulta tunnin verran saada kaikki paikat keittiöstä siivottua ja kuivattua - onni onnettomuudessa, että olin sentään kotosalla.. Kävi kyllä mielessä, että mitähän IFillä tuumataan, jos joudun laittamaan heti tuohon uuteen kotivakuutukseen hakemuksen parketin korjauskuluista ja kosteusvaurioiden kuivattelusta kokisvuodon takia..? 

Työergonomiaa parhaimmillaan, keittiön

tapetin pohjamaalaus meneillään

Täällä alkaa olla jo paikoitellen ihan asuttavan näköistä.. Eteinen ja kylpärihän oli oikeastaan ainoat, mille ei tehty mitään, joten on tämä kuukaudessa hieman muuttunut omannäköisemmäksi. Muutamaa postausta alempana näkyy lähtötilanteen kuvat ja tässä nyt sitten lopputulosta. Nykytilanteen suhteen haters gonna hate vai miten se nyt olikaan, mutta alkuperäinen olohuoneen ja makuuhuoneen iso tribaalikukkakuviotapetti ei vaan omaan silmään toiminut. Nykyisellään molemmissa on Tikkurilan struktuuritapetit Vana-kuviolla, keittiössä vaaleanbeigenä ja makuuhuoneessa tummanharmaana. Makuuhuoneeseen tuleva tumma pinnoitemaalaus on vielä tekemättä, mutta sen projektin voi hoidella joskus myöhemmin. Tykkään tosin jo ihan tuollaisenakin. 

Keittiön kalusteet on oikeastaan ainoat muuton yhteydessä hankitut asiat. Yksi tuoleista pitää käydä tosin vielä tänään vaihtamassa, mutta muuten kyökin ja ruokailutilan suhteen ollaan jo voiton puolella. Ainoa, mitä vähän vierastan, on "tavallisten" kaappien puute. En ole ikinä ennen joutunut säilyttämään kuiva-aineita vetolaatikoissa ja alhaalla, mikä tuntuu vähän oudolta.. 

Ei kommentoitavaa. Paitsi, että isompi sänky olis jees. Alakuvassa näkyy tuo Vana-tapetti ja värikin on aika lähellä todellisuutta. Tarkoitus oli muuten alunperin maalata tuo seinä hiilenmustaksi, mutta tuli jänistettyä maalikaupassa ja valittua kuitenkin iisimpi tummanharmaa. Jotenkin älyttömän hankala arvioida, miltä värit näyttää värikortissa vs. koko seinällä. Makkarin seinä on vaaleampi kun testerissä, mun pieni toimistohuone (jossa vallitsee edelleen aika kaikenkattava kaaos) taas huomattavasti tummempi ja enemmän violettiin taittava kun odotin. Je. Tosi tyytyväinen olen kuitenkin loppujen lopuksi molempiin, joten kai tätä voi jonkinlaisena onnistumisena pitää. 

Okeiokei. Lupaan pyhästi, että tämä on viimeinen muuttoon ja remonttiin liittyvä kirjoitus tältä erää. Sisustussuunnittelijaa meikäläisestä ei tule ja täytyy myöntää, että olen pahuksen helpottunut, kun tässä hiljalleen voi oikeasti todeta, että ohi on, kiitos ja ehkä joskus kahdenkymmenen vuoden kuluttua sitten uudelleen.

The beginning of something new

Nyt on pieni remonttiprojekti saatu päätökseen, Tanskan viimeisin reissu tehtyä ja muuttolaatikot kannettua uuteen osoitteeseen. Huomenna pitää enää palauttaa edellisen kämpän avaimet ja soitella nouto eteisessä nököttäville muuttolaatikoille, niin sitten tämä alkaisi olla paketissa ja paluu normaaliin arkeen voisi hiljalleen alkaa.. Tässä on ollut niin kiire joka suuntaan viimeiset pari viikkoa, että a) en muista pätkääkään, mitä olen tehnyt ja b) tuntuu, etten oikeasti ole tehnyt juuri mitään, kun ei ole ollut yhtään vapaata aikaa. Eli joko olen saattanut aivoni (ja kroppani) ylikierroksille ja oikosulkuun, tai sitten yksinkertaisesti en ole tehnyt sen erityisemmin mitään. En tiedä, kumpi vaihtoehto on todennäköisempi. 

Piti itse asiassa kirjoitella kuulumisia Köpiksessä ollessa, mutta hostellin netti oli alhaalla ne pari iltaa, mitä siellä vietin. Kiva. Toisaalta se hyvä puoli on elämässä ilman internettiä, että pystyin hyvällä omallatunnolla pitkästä aikaa lukemaan ihan ehtaa fiktiivistä romskua sängyllä rötväten. Ehkä nyt talvella ehdin taas lukea enemmänkin (voi olla melkoista toiveajattelua, nimim. enää vajaa vuosi aikaa väitökseen..). Reissussa oli kuitenkin tällä kertaa jopa suhteellisen rentouttavaa, vietin iltaa työkaverin luona illallistamassa ja osallistuin seminaareihin, joissa sain keskittyä vain kuuntelemaan. Sadekaan ei vaivannut kun yhtenä iltana ja silloinkin sadetakki riitti pitämään mut ja läppärin kuivana matkalla metroasemalta hostellille. Ne, jotka eivät ole Tanskassa vierailleet, eivät ole ehkä perillä kyseisen maan tuulisuudesta.. Yleensä siis sadekelillä vettä tulee ylhäältä, sivulta ja alhaalta, samalla kun puuskat repii sadetakkia tai sateenvarjoa naamalle (tai jos erehdyt hellittämään otetta sontsikan kahvasta, niin yleensä se päätyy nanosekunnissa kanaaliin. Been there, done that). Se on juuri niin mukavaa, kun miltä kuulostaakin. 

Vielä viimeiseksi, ennen kuin alan kirjoittamaan hakemuskirjettä kurssille Lundiin: oli aika hämmentävää mennä toimistolle torstaiaamuna, kun heti pääovista tultuani törmäsin kuvan näkyyn. Jonkinlainen aamunavaus tai konsertti siis meneillään, mutta pahuksen hyvä sellainen ja jäin lopulta aika pitkäksikin aikaa seisoskelemaan ylätasanteelle ja kuuntelemaan soittoa. Hauska ylläri, harmi kun ei ollut kunnon kameraa mukana, jolla olisi voinut ottaa videokuvaakin :) 

Pikaisia kuulumisia työmaalta ja työpöydän äärestä

Pikku projektiin uppoaa näppärästi kaikki illat, joten tylsää ei ainakaan pääse tulemaan. Eli remonttipäivitys näin alkuunsa: olohuone ja makuuhuone sekä isompi työhuone on maalattu; pikkuhuone odottaa vielä toista maalikäsittelyä, samoin tapetoinnit on tekemättä. Arvon tässä sitä, lähdenkö kokeilemaan seinäpinnan elävöittämistä pikkuhuoneessa maalaamalla seinät telaamisen sijasta sienellä tuputtelemalla - ikinähän en ole moista tehnyt, joten lopputulos voi olla todella hyvä tai aivan tolkuttoman epäonnistunut. Myös makuuhuoneen jättiseinä saattaa saada struktuuripinnoitteen tapetin sijaan (huomatkaa suunnitelmallisuus näissä asioissa..), tosin ensiksi pitäisi selvittää, miten karkeapinnoitteen hiertäminen tulee käytännössä tapahtumaan kotikonstein tehtynä.

Projekti etenee..

Syksy etenee ihan huomaamatta, pihlajanmarjoja ja omenoita näkyy kaikkialla, keltaiset lehdetkin alkaneet vaivihkaa ilmestyä puihin. En tiedä, onko pieniä varpusia vaan täällä, mutta niitä on aivan älyttömän paljon. Tiedättekö, sellaisia pieniä ruskeita, viattoman näköisiä palleroita, jotka pomppivat parkkipaikoilla ja jalkakäytävien reunoilla isoina parvina? Niin uskomattoman suloisia otuksia, että olen monesti jäänyt vaan seisomaan ja seurailemaan niiden puuhia vähän matkan päähän, jos ei ole ollut kiire mihinkään. Vaikka eipä nuo tunnu pahemmin ihmisiä pelkäävänkään, en silti viitsi häiritä turhan takia :) Kellastuvat lehdet saa aikaiseksi myös innon lähteä patikoimaan, mutta katsotaan ehdinkö tänä vuonna mitenkään ruska-aikaan pakkaamaan rinkkaani ja ottamaan pidennettyä viikonloppua luonnon keskellä. Yritys on kova, mutta kun en meinaa ehtiä laittamaan nenään ulso edes kotikulmilla nyt.. Syyskuussa reissun tekeminen ei kuitenkaan onnistu, eli Lappi taitaa olla pois laskuista jos ruskaa mielin nähdä. Ajallisestikin taitaa olla hankala järjestää, tuonne pohjoiseen lähtiessä kun pitää varata melkeinpä ekstrapäivät suuntaansa pelkkiin matkoihin. Tätä pohdiskellessa taas vähän surettaa, kun tänä kesänä ei ole enää ollut kenttätöitä. Höh.

Varasin eilen muuten lentoliput taas Tanskaankin. Tiistaista torstaihin ensi viikolla olen seurailemassa syksyn etenemistä Köpiksessä (ja toivottavasti saan samalla noin satatuhattamiljoonaa asiaa hoidetuksi) ja syyskuun viimeisenä viikoloppuna olisi viimeinkin tarkoitus roudata tavarat uuteen osoitteeseen. Odottelen innolla, hissiähän uudessa kämpässä ei ole..

Sisustuksen uusia, minimalistisia tuulia?

Superhienoa kuvamateriaalia taas (en ole ihan varma, miksi edes lisäsin nämä..?), mutta työmaadokumentointi on ollut pitkälti kännykkäkameran varassa.

Can you paint with all the colors of the wind?

En tiennyt, että on olemassa vähintäänkin 40 erilaista valkoisen sävyä. Nyt tiedän. Sen sijaan en ole vieläkään täysin varma, mihin sävyperheeseen kuuluvia kannattaa valita mihinkin valaistukseen ja mitkä sopii pohjoisseinille, mitkä länteen. Tapettien valitseminen osoittautui huomattavasti helpommaksi, vaikka sen pelkäsin etukäteen kuuluvan mission impossible -osaston hommiin. Niin, taisin viimeksi luvata, etten täytä blogia remontti/sisustusjutuilla. Näköjään näin pitkälle se lupaus piti, mutta kun olen viettänyt viikonlopun pesten seinäpintoja maalarinpesulla, suojaten parketteja, repien proppuja irti seinistä sun muuta mukavaa pientä tehden, niin eipä tässä hirveästi muuta ole mielessä. Oikeastaan aika rentouttavaa paneutua töiden kimppuun hetkeksi :))

Tällä viikolla olisi tarkoitus leikkiä iltaisin remonttireiskaa siinä määrin, että ainakin pariin huoneista saisi jo uudet pinnat. Ja niihin pystyisi sen jälkeen kuskaamaan jo tavaraa odottelemaan, jotta varsinaisena muuttopäivänä ei sitten olisi kun isoimmat enää. Mutta helkkari sentään, haluanko omaan työhuoneeseeni maalia vai tapettia? Ja minkäköhän väristä.. alan arvostaa sisustussuunnittelijoita päivä päivältä enemmän. Tosin joillain vaan on kyky yhdistellä mielessään asioita, mie en osaa. Pystyn kyllä ongelmitta laskemaan noiden epäsäännöllisten huoneiden seinä- ja lattiapinta-aloja (geometria on kivaa, ollaan sitten perustrigonometriassa tai avaruusgeometriassa), mutta jos pitää kuvitella joku huone vaikka ruskeaksi nykyisen vaaleankellertävän sijaan, niin voi morjens. Photoshop voisi olla kova sana ja hyvä apuväline tässä kohtaa.. 

En siis saa päätettyä, minkä väriset seinät tai kaapinovet haluan huoneeseeni. Sen sijaan K-Raudassa vieraillessa tulin vakavasti siihen johtopäätökseen, että ihan sama millainen miun työhuoneesta tulee muuten, haluan tai siis tarvitsen sinne tuollaisen Vallilan pöllömaton. Piste. 

(Arvatkaapa muuten, olenko yrittänyt etsiä ei-lastenhuoneeseen tarkoitettua pöllökuvioista tehosteraitana toimivaa tapettia, mutta ei meinaa kyllä löytyä. Yritän takoa itselleni kalloon muutenkin, että bloggari 29 vee voisi muutenkin yrittää ottaa asialinjan tässä ja unohtaa pöllöt edes seinien maalaamisen ajaksi, mutta kai se on sitten tunnustettava omaavansa pahemmanlaatuisen ongelman ja jonkinasteisen addiktion tämänkin aiheen suhteen.)

4h + k + kph ja parveke, neliöitä tarpeeksi

Remppaviikonloppu odottaa. Tänään pitäisi käydä hakemassa värikartat mahdollisista maaleista ja sopivat puhdistusaineet, teloja ja ties mitä muuta. Voimapaperia ainakin. Eilen illalla kävin mittailemassa huoneiden koot ja napsimassa valokuvat lähtötilanteesta, joten alkaa hiljalleen tuntua ihan todelliselta tämä tuleva muutto. Kovin suuria muutoksia ei olla tekemässä (heheh, en pääse purkamaan seiniä), joten mitään Huvila ja Huussi-tyylistä totaaliuudistusta ei ole tiedossa.. Ja ainakin miun taidoilla nyt muutenkin mennään enemmän tuolla pientä pintaremonttia -osastolla. 

Mutta. Oli muuten älyttömän hankalaa yrittää ottaa yhtään "realistisen" näköisiä kuvia. Kaksi huoneista, makkari ja keittiön päädyssä oleva ruokatila, ovat epäsymmetrisiä. Ekassa kuvassa näkyy jotenkuten tuo vino kulma, joka olisi pienemmässä huoneessa lähinnä epäkäytännöllinen, mutta toi makkari on hervoton, joten sängyn sijainnin suhteen tuskin tulee ongelmia. Lähinnä sen suhteen, että eksyn matkalla huoneen päästä toiseen. Tästä ei tule mitään rakennus/remontti/sisustusblogia, mutta tämän yhden postauksen ajattelin uhrata kuville tyhjistä huoneista. 

Makkarista menee peittoon tuo kukkatapetti, piste. Olen aina halunnut kokeilla, minkälaista pintaa saa seinälle aikaiseksi tuputtamalla maalin sienellä, nyt ongelmana on vaan väri. Materiaalin puolesta näyttäisi siltä, että maalin voi lykätä tuohon tapetin päälle, eikä sitä tarvitse nyt tällä erää alkaa erikseen irrottelemaan. Tosin tuttu ammattimies käy tänään antamassa arvionsa, sitten ollaan viisaampia.. Kristallikruunu saa lähdöt (todennäköisesti olohuoneeseen), olen iskenyt otsalohkoni siihen jo ihan tarpeeksi monta kertaa. Epäkäytännöllinen.  

Olohuoneesta menee peittoon kaikki seinät sekä katto. Todennäköisesti tän viikonlopun maalausprojekti seinänpesuineen ja muine lisätöineen.. Väri vaan pitää miettiä kun olen vaikea, enkä haluaisi sitä kylmää perusvalkoista, mitä suunnilleen kaikista uusista kämpistä löytyy ainakin joistain seinistä.

Keittiöstä löytyy myös yhdeltä seinältä kukkatapetti. Sama kohtalo kun makuuhuoneelle, muuten jos vaan uuden maalin sävy passaa muissa seinissä olevaan vanhaan cremeen (tai mikä lie, kuitenkin sellainen kellertävä luonnonvalkoisesta seuraava), niin loppu saa jäädä sellaiseksi, mitä se nyt on. Saako hehkuttaa tuota lattiaa? Ai ei? No, ihana se on silti.

Keittiöstä ei varmaan tarvitse sanoa mitään. Tai no, se oli ensimmäinen asia, johon ihastuin kun kävin asuntoesittelyssä. Olen vaan ihan varma, että hutiloin tapani mukaan välittömästi ja pudotan jonkun alasimen tohon mustalle kivitasolle. Mun tapauksessa joku panssarilasi pelittäisi ehkä paremmin kun mitkään arat materiaalit.. Pelkään jo ton parkettiparan puolestakin, terv. nimim. "norsu posliinikaupassa".

Keittiökäytävä ja tuolla takana vielä ruokailutilan puoli. Kuvista puuttuu täysrempattu kylppäri, joka jää sellaiseksi, sekä kaksi huonetta talon länsiseinustalla. Pienempi keskihuone ei paljoa muutoshommia vaadi, mutta reunimmaisessa huoneessa on vaaleanvioletit seinät, ne joutunee maalausurakan kohteeksi heti ensimmäisenä.. eiköhän tuossa riitä ilta- ja viikonloppupuhteiksi nyt joksikin aikaa nakertamista. 

Ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan

Jos löydän jotain mistä pidän, käytän sen niin loppuun kun mahdollista. Peruslaukustani - tuollainen armeijan leipälaukun tapainen ja kokoinen musta kangasveska - alkaa olla väri haalistunut harmaan puolelle ja sisäpuolen "lokeroita" erottava kangas on tuhoutunut aikaa sitten atomeiksi, mutta kyllä se vielä hoitaa tehtävänsä ja sisällyttää meikäläisen mukanakannettavan omaisuuden. Ei ole ihan yhdet tai kahdet kengät, joista olen kävellyt pohjat puhki tai irti, ja senkin jälkeen yrittänyt kiikuttaa ne suutarille korjattavaksi, yleensä vain kuullakseni korjaamisen olevan siinä vaiheessa mahdotonta (ja välihuomautuksena: Sievin aidoilla, alkuperäisillä suomimaihareilla pystyy kävelemään empiirisen tutkimukseni mukaan vuosia vielä senkin jälkeen, kun pohjaan on tullut sekä reikä että puolet toisen klopon pohjakumista repsottaa vähän surullisen näköisenä). Kaapissa on ainakin kahdet yhdestä tai useammasta kohtaa puhki kuluneet riekalefarkut, jotka on edelleen käytössä - muutamista muista on tuunailtu saksia näyttämällä vielä sortsit pidentämään byysien elinikää. Ja käytän edelleen samoja paitoja, mitä pidin ala-asteen loppupuolella. Onneksi ruudulliset flanellipaidat jopa palaa muotiin aina silloin tällöin, niin voin leikkiä hetkellisesti olevani jopa trendikäs.. 

Tämä tuottaa aina muuton yhteydessä hieman ongelmaa. Periaatteessa olisi hyvä hankkiutua eroon turhista ja tarpeettomista, mutta jotenkin se rajanveto liian kulahtaneen ja "kyllä tää vielä koti/talli/mökki/(t)yöpaitana menee" -osaston välillä on hankalaa. Joo, mun Converseni on ehkä parhaat päivänsä nähneet, mutta ne on silti jalassa edelleen viikottain, joten en mie niitä raaski hävittää. Kyllä, flanelliruutupaitani on kuulkaas ihan ehtaa ysärin alkua, mutta näytän muutenkin normaalisti krapulaiselta Axl Roselta, joten sehän vaan sopii tyyliin. Myös (edelleen ihanalta ysäriltä tutut) jenkkihuivit, jotka suurin osa on polttanut häpeissään aikoja sitten, on meikäläisellä edelleen käytössä. Käytän myös ihan pokerilla mainoslippiksiä (John Deere ♥), niistäkin alkaa olla muikea kokoelma olemassa. Kenkäkokoelmaani en edes mainitse. I'm a woman.

Niin. Pakkaushommat on virallisesti aloitettu (tosin päädyin parin minuutin jätesäkkien etsimisen ja löytämisen  \o/ jälkeen röhnöttämään vaihteeksi olohuoneen lattialle ja leikkimään kännykän laatukameralla, hienosti etenee siis), ensi viikon loppupuolella pitäisi siirtää kimpsut ja kampsut ihan ensimmäiseen omaan kämppään. Hei hei vuokralaisena eläminen, ainakin joksikin aikaa. Tuntuu yhtä aikaa jotenkin hurjalta ja ihan mahtavalta, eilen kävin kiertelemässä Ikeassa ja Askossa uutta ruokapöytää ja sänkyä silmälläpitäen. Kirjahyllyjäkin pitää jollain aikataululla todennäköisesti hankkia muutama lisää, kunhan nyt ensin saa nykyiset hakeutumaan paikoilleen (lottovoittokaan ei toki olisi pahitteeksi, kun huonekalujen suhteen mulla on ilmeisen kallis maku. Tosin elämässä harvemmin muutenkaan saa ihan sataprosenttisesti sitä, mitä haluaa). Pesukone pitäisi laittaa myyntiin. Paljon pieniä juttuja muuttamiseen liittyen, joita sitten kirjoittelen ylös sitä mukaan, kun niitä mieleen juolahtelee. Urgh. Aikuisena oleminen on ikävää. Penskana sai sentään uuteen kämppään muuttaessa leikkiä vaan tapettiliisterillä ja piirrellä Muumeja olohuoneen remppaa odottavaan seinään. Ihan oikeasti.

Oppia ikä kaikki

Välillä on hauskaa opiskella muutakin, kun sitä omaa "alaansa". Osallistuin yksipäiväiselle hevoshierontakurssille (josta tosin jouduin lähtemään vähän etuajassa, ei oikein tuo ulkoilma pidemmän päälle tuntunut avittavan flunssailusta selviämistä) ja mielettömän paljon tuli uutta asiaa hevosen rakenteesta, anatomiasta, yleisestä hyvinvoinnista ja tietysti itse siitä lihashuollosta ja kipupisteiden etsimisestä. Vaikka mullakin alkaa hevoskokemusta olla kerättynä jo muutaman vuosikymmenen ajalta ja erinäisiä anatomian/fysiologian/biokemian opintoja -tosin lähinnä ihmislähtöisesti, mutta kuitenkin- on tullut suoritettua, niin kyllä sitä aina oppii uutta ja tällä kertaa oikein urakalla. Muiden osanottajien tarvitsee vaan referoida meikäläiselle vielä kurssin loppupuolen anti ja sitten sormet syyhyten testaamaan ;)

Ihan huippua ja pakko antaa iso kiitos järjestäjille + ohjaajalle. Jotenkin vaan pelkään, että jahka saan tohtorinpaperit ulos tuolta ympäristönörttipuolelta, niin jotenkin vaivihkaa lipsahdan takaisin hevoshommiin, jos ei sopivaa oman alan työpaikkaa löydy ja nopeasti. Oppisopparilla ratsastuksenohjaajaksi tai vaikka kengittäjäksi, mahtaisikohan löytyä hommia yrittäjänä jos ei apurahoja tutkimuksen tekemiseen irtoa..? 

Ennen kun kukaan alkaa kauhistelemaan miun huonoa moraalia ja kiittämättömyyttä siitä, kuinka isolla sumalla yhteiskunta on allekirjoittanutta (korkea)kouluttanut, niin ei ehkä kannata vielä huolestua. Hevoset on kiva ja monipuolinen harrastus ja ne hevoshommat joskus tuntuu omimmalta, mutta kai se on kuitenkin pidettävä harrastukset harrastuksina ja leipätyö sitten järjellä valittuna (?)