Sorry Starks, but the winter is cancelled

Loska, vesisade ja pääkallokelit saapuikin sopivasti kun olin vihdoinkin päässyt avaamaan hiihtokauden ja nautiskelemaan kunnon lumihankilaukoista peräti ööh.. kolmesti? Onnistuin tänään muuten tyylikkäästi lentämään perseelleni salille kulkiessani (olihan ne tiet hiekoitettu, mutta eipä tossa peilijäällä mikään hiekoitussepelikään pidä, pyörii vaan maiharin alla) ja totesin, että palataan asiaan parin kuukauden kuluttua. En tiedä, onko siinä mitään uutta, että meikäläinen on nurin jossain katuojan puolella, kuuluu perussettiin. Positiivinen puoli on se, että ilmeisesti mitään ei murtunut. Voi taivas, että kaipaan niitä lapsuuden talvia, jolloin lunta oli neljä-viis kuukautta putkeen ja kinokset ylttivät pitkälle ikkunoihin puolelle. Tai talvia Kuopiossa, kun pääsi Allun kanssa kahlailemaan ihan tosissaan hangessa. 

Maaliskuun 23. pvä vuonna 2007, Artsijanari kahlailee

Pakkaspäivinä oli ihan huikeaa käydä aamulla ennen luentoja ratsastamassa umpihangessa tai päästelemään kunnon laukkasuorat vanhalla junarataväylällä, jossa ei käytännössä ollut ikinä muuta liikennettä. Perus kiintohokkikengillä selvisi koko talven ja muistelisin, että talvikauden aikana ratsastuksellisesti huonoja kelejä oli ehkä parisen viikkoa - toinen jakso oli se pakkaskoppura ennen kun lumet tuli ja toinen keväällä kelirikkoaikaan, kun piti varoa tien vajoamista. Nyt tuntuu, että viimeiset kolme talvea on mennyt siihen, että koko talvikauden aikana ratsastelut on lähinnä kävelylenkkejä ja joskus hyvällä tuurilla saattaa olla tiet kunnossa viikon ajan niin, että pystyy ravailemaan ja pätkittäin jopa laukkaamaan. Sama juttu juoksemisen ja hiihtämisen kanssa. En uskaltaisi kokeilla kävelyä ripeämpää vauhtia edes nastalenkkareilla, no thanks. 

Talvipallero, vuosi 2011 helmikuun alkupuolelta. Mun poni 

tais olla näihin aikoihin kaikkein lihavimmillaan..

Toki muistan noilta ajoilta senkin, miten epätoivoista oli kulkea tallimatkoja niillä -30 asteen pakkasilla armaalla punaisella Fiat Puntollani, joka jäätyi sisältä vielä enemmän kun ulkoa. Oli hienoa ajella jäätietä kaikkein kylmimmillä keleillä kun kuuli välillä jään paukahtelevan, mutta koska auton ikkunat oli niin täynnä kuurankukkaa, niin ei ollut mitään toivoa, että olisi nähnyt mistä se poksahdus tuli ja nousiko vesi jostain jään pinnalle. Yleensä painoin vaan lisää kaasua ja toivoin, ettei upota. Pahimmilla pakkasilla jouduin ajamaan jääraappa koko ajan käden ulottuvilla ja rapsuttamaan ikkunan sisäpuolelta jäätä pois risteyksiin tullessa nähdäkseni onko muuta liikennettä. Etulasi onneksi pysyi jotakuinkin auki.. Ai niin, en muuten enää koskaan hanki italialaisiin keliolosuhteisiin suunniteltua autoa. 

Mutta hei, karvainen pikkumies oli viime yönä ensimmäistä kertaa aikoihin suorastaan asiallisesti ja herätti vain kolmesti (kahdesti hyppäämällä roikkumaan keittiön lampun kivasti kiliseviin kristalleihin ja kertaalleen alkaessaan teroittaa kynsiään olohuoneen kaiuttimiin). Olen ollut melkoisissa juhlatunnelmissa koko päivän, kun pitkästä aikaa en ole tuntenut itseäni aivan totaalisen aivokuolleeksi. Pitää koputtaa puuta, mutta jos tämä tästä nyt lopultakin alkaisi hiljalleen helpottaa.. 

Helminauhantekijä

Siellä pellolla liikkuu nyt jotain..

Olen maastoillessani aina tykännyt siitä, että ratsain pääsee lähemmäs monia metsän eläimiä kun mitä jalkaisin. Ehkä hevosen haju peittää ihmisen ominaishajun jotenkin, en tiedä. Allun kanssa ratsasteltiin monesti ihan hirvien viereen (okei, kiima-aikana ne urokset oli pahuksen pelottavia ja monta kertaa jouduttiin lähtemään varsin rivakasti karkuunkin kun hirvi olisi halunnut tehdä lähempää tuttavuutta. Tai mahdollisesti tappaa kilpakosijansa, minen niiden mielenliikkeistä tiedä enkä jäänyt ottamaan selvää), täällä taas pääsin vuokrikseni edellisessä tallipaikassa maastoilemaan valkohäntäpeurojen keskellä. Kun oli hipihiljaa ja ratsasti oikein varovasti, niin pääsi kulkemaan lauman keskeltä säikyttämättä niitä karkuun. Hassua, oltiin tuolloin vain noin 20 kilometrin päässä Helsingin ydinkeskustasta ja siellä ne peurat vaan monesti möllötti. 

Olin kuitenkin eilen aivan fiiliksissä kun näin maastolenkillä ketun. Se oli niin pörheän ja söpön näköinen talviturkissaan, että unohduttiin pitkäksi aikaa katselemaan toisiamme - tai repolainen saattoi tuijotella mun ratsuani ja pohtia pikemminkin ison paistin mahdollisuutta. Kohmeisin sormin yritin napata kännykkäkameralla pari kuvaa, mutta kovin tarkkoja noista ei valitettavasti tullut, vaikka matkaa mun ja ketun välillä olikin alle kymmenen metriä. Kettuja en muista kovin usein nähneeni ainakaan muutoin kun ihan vilahdukselta ylittämässä jotain metsäpolkua pidemmän matkan päässä, mutta tällä kaverilla ei kyllä tuntunut olevan mihinkään kiire :)) 

Niin ja hei, voisiko joku ihana kenkäfirma alkaa valmistamaan talviratsastuskenkiä, joiden teräosa olisi jotain muuta materiaalia kun kylmää hohkaavaa muovia/kumia? Olen ratsastanut nämä pari kylmempää viikkoa karvavuoritöppösissä, jonne olen tunkenut villasekoitetta olevat vaellussukat ja tavalliset paksut villasukat, mutta jonkin äkillisen mielenhäiriön vuoksi tulin eilen napanneeksi maastoreissulle jalkaani Dafnan perustalviratsastussaappaat. En ole ihan varma, tarvitseeko mun pohje pakkaskeleille kolmen sentin huopavuorta (tai vanu, mitä onkaan) jos ja kun varvasosasto on sitä pahuksen kumimuovisekoitetta, jossa varvasparkojen lämpimänäpitämiseen ei auta kolmekaan villasukkakerrosta. Noi mun saappaat on vielä hankittu isoa kokoa (olisko joku 43 tai 44 - joka tapauksessa mallia "menee vielä just ja just normijalustimeen"), jotta ne olisi mahdollisimman lämpimät. No ei ole. Fail. Ainoana hyvänä puolena voisi sanoa, että ainakaan noiden muovitetut osat ei ole vielä haurastuneet ja murtuneet mistään rikki kovemmallakaan pakkasella..

Kohtaamisia

Olin eilen tulossa iltamyöhällä tallilta, pakkanen oli kiristynyt yli kahteenkymmeneen ja eikös siinä viimeisellä etapilla, alle kilometri kotiovelta, bensa-asemalle stopatessa tullut se pieni mutka matkaan. Tankin luukku oli nimittäin jäätynyt kiinni ja vieläpä aivan totaaliseen syväjäähän. Jouduin peruuttamaan ensimmäisen tankkausvarauksen ja käyttämään mielikuvitusta, väkivaltaa ja anelua. Kilautinpa siinä kaverillekin, että mitä ihmettä teen, tankin luukku on päättänyt jäädä odottelemaan kevättä eikä suostu neuvottelemaan. Tai ehkä en ollut tarpeeksi diplomaattinen suostutteluissani. Sormet jäässä (joo, voihan sitä yrittää lämmittää ja sulattaa kämmenellä painamallakin, helkkarin hyvä idea kirpsakassa pakkasessa. Seuraavalla kerralla en valitse kylmäasemaa jos on pienikin epäilys luukun aukeamishalukkuudesta, vaan paikan jossa on mahdollisuus saada lämmintä vettä..) ja rättiväsyneenä en kyllä ehkä ole luovimmillani. 

Noin kahdenkymmenen minuutin epätoivoisen yrittämisen -niin, minähän en voi luovuttaa, kun kerran olin sen auton päättänyt tankata, vaikka hengenhätää kilometrien suhteen ei vielä olisi ollutkaan- viereiselle tankille ajoi nainen, joka ensimmäisenä autosta ulos hypättyään riensi auttamaan hoksattuaan, mistä oli kyse. Ei parane menettää uskoaan ihmiskuntaan ja vieraidenkaan ihmisten auttamishalukkuuteen näköjään ihan vielä. En tiedä, auttoiko siinä ihan vaan pieni fiiliksen piristyminen ja henkinen tuki vai mikä, mutta lopulta se pahuksen luukku napsahti kitisten auki ja sain auton tankattua (olin tosin tässä vaiheessa hukannut jo pankkikorttinikin kertaalleen ja jouduin metsästämään ensin sen keskikonsolin lokerosta. Mikähän idea sekin oli ollut, piilottaa kortti kyseiseen paikkaan eikä esim. lompakkoon tai taskuun, kuten normaalilla järjenjuoksulla varustetut ihmiset olisivat tehneet..?).

Moikkailin vielä lähtiessä auttajaani kiitokseksi ja pääsin ajelemaan lopulta pihaan. Siinä autoa lämmityspiuhaan laittaessa huomasin, että viereiselle sähköpaikalle kaartaa kummallisen tutun näköinen auto. Sama nainenhan siitä hyppäsi kuskin paikalta ulos ja naureskeltiin molemmat hieman hämmästyneinä, että jopas nyt kun ollaan näköjään vielä parkkipaikkanaapureitakin, hauska tutustua. Joskus tämä maailma tuntuu aika pieneltä paikalta. 

Do nothing today, give yourself a break

Huonosti nukutun (tai siis nukkumatta jääneen) yön jälkeen on aina niin julmetun tuore olo.. Uhmaikäinen kissa saa yllättävän paljon melua aikaiseksi halutessaan. Ja minä nyt herään muutenkin joka ikiseen rapsahdukseen. Jos kissimirri päättääkin ottaa hetken nokoset yön hiljaisten tuntien aikana, niin rappukäytävässä juokseva postimies tai viimeistään jossain lähistössä koliseva lumiaura saa havahtumaan. Olen kärsinyt univaikeuksista aikaisemminkin, mutta tällä hetkellä tilanne alkaa olla ihan naurettava, kun parhaimmillaankin nukun joissain puolentoista tunnin jaksoissa. Todennäköisesti vaikutan tuolla ulkomaailmassa mustine silmänalusineni kuljeskellessa siltä, kun mulla olisi vähintäänkin koliikista kärsivät puolivuotiaat kolmoset, joiden vuoksi en ole nukkunut 180 vuorokauteen. Ehkä vaivun johonkin kuukauden syväunikoomaan lähiaikoina.

Yhdessä tilanteessa jaksaa kuitenkin aina olla skarppina ja se on kiitolaukka porukassa kunnon talvikeleissä. Yksinkertaisesti vaan niin mahtava fiilis, ettei sitä voi sanoin kuvailla - kuuluu niihin asioihin, jotka pitää itse kokea (vaikka mietinkin, että kypärään kiinnitettävän GoPron käyttäminen joskus ratsastaessa voisi olla ihan hauskaa, mutta veikkaan silti, että ei sillä saisi vangittua samaa tunnetta). Melkeinpä missä hyvänsä muussa tilanteessa ajatus lähtee herkästi harhailemaan, mutta ratsastaessa olen aina pystynyt pitämään itseni kasassa ja keskittymään aivan eri tavalla. Ja eilen oli niin täydellinen keli ja vireät hevoset, että sain kaipaamaani tuulettumista oikein kunnon kerta-annoksena. Elämä ilman hevosia olisi kyllä totaalista teeskentelyä ♥

Books are always better than movies

Tuskailin koko viime vuoden ajanpuutetta lukemisen suhteen, eikä siinä loppujen lopuksi ollut pahemmin intoakaan enää "pakollisen" väikkärimateriaalin kahlaamisen jälkeen tarttua iltaisin kirjaan, kun silmät oli jo lähtökohtaisesti solmussa pienellä präntättyjen artikkelien läpikäymisestä työtuntien puitteissa. Nyt vihdoinkin on sitä aikaa ja lukemisen suhteen olen kyllä kunnostautunutkin. Tällä hetkellä tuntuu kelpaavan aika lailla kirja kun kirja, en ole ollut kovin kranttu lukemistoni suhteen. Paikallisen kirjaston scifi- ja fantasiahyllyt on kyllä valitettavasti jo läpikäyty, joten olen tällä hetkellä tutkimassa kauhu- ja dekkariosaston vielä lukemattomia vaihtoehtoja.. jos tulee jotain ehdottomasti lukemisen arvoista mieleen noiden parhaiten tuntemieni osastojen ulkopuolelta, niin saa ehdottaa! 

Apumies tutkii, täyttääkö lukemisto laatuvaatimukset

En muuten yleensä mainosta pahemmin telkkariohjelmia (haloo, olen ihminen, joka katsoo telkkarista puoli yhdeksän uutiset ja ehkä jonkun leffan joskus ja jouluna, siinä mun telkunmölläämiset..) tai muuta vastaavaa, mutta nyt on ihan pakko. Yle TV1 esittää nimittäin maanantaisin (olikohan kahdeksalta?) sarjaa Pimeä historia, joka keskittyy Suomen historian nyrjähtäneisiin tapahtumiin. En lähtökohtaisesti intoile sen suuremmin historiadokumenteista ja vaikka hissa koulussa olikin mielenkiintoista, niin pidin Suomen historiaa aina yhteiskuntaopin jälkeen hissankurssien tylsimpinä osa-alueena, pakko tunnustaa.. mutta sarjan kaunistelematon ote tapahtumiin yhdessä Teemu Keskisarjan varsin suorasukaisen kommentoinnin kanssa on toiminut ainakin täällä. Jos aihealue yhtään kiinnostaa, niin kannattaa vilkaista.

Se olis perjantai sitten. Ja niin hieno keli, että taidan seuraavaksi suunnata vähäksi aikaa tuonne ulkoilmaan.

Winter is here!!

Jee, nyt kun vihdoinkin keli vähän lauhtui (eikä se eilinen Etelä-Suomeen lupailtu lumikaaoskaan nyt ihan maailmanloppua saanut aikaiseksi..), uskaltauduin kaivamaan lenkkitossut kenkäkomeron suojista ja käväisin ensimmäistä kertaa tänä vuonna juoksemassa. En tosin hölkätellyt kun neljä kilometriä, mutta tuntui pitkästä aikaa niin hyvältä päästä ulos muutenkin kun kävelemään. Tai no, onnistuin käymään niinä kahtena kaikkein kylmimpänä päivänä ratsastamassa, oli aika kirjaimellisesti se kuuluisa persauksen jäätyminen lähellä. Olen tullut vanhaksi, Kuopiossa tuli vedettyä ratsastuksellinen pakkasennätys aikoinaan -37 asteeseen (reissu, jolloin silmälasien tallat jäätyi tosiaan kiinni nenään. Niiden irrottelusta jäi arpi muistoksi aika pitkäksikin aikaa), nyt -28 astetta sai jo toteamaan, että kiitti, mutta vähän vähempikin riittäis. Niin tai näin, nämä lumisemmat ja huomattavasti talvisemmat kelit oli kuitenkin just se, mitä kaipailinkin. Nyt vaan kyttään suunnilleen reaaliajassa latutietoja ja odottelen, koska Pitkäkoskelta lähtevät pätkät aukeaa. 

Sinistä hetkeä

Pitkäkosken latupätkien aukeamisessa on toinenkin hyvä puoli. Nimittäin ulkoilumaja on suuremmalla todennäköisyydellä auki. Ja tuolta kyseiseltä majalta saa *krhm* parhaita munkkirinkilöitä, mitä olen näiltä seutuvilta löytänyt. Ei sillä, tammikuun pieneen ruokaprojektiin (ei, kyseessä ei ole mikään pahuksen uudenvuodenlupaus-/muutun-paremmaksi-ihmiseksi-blaablaablaa-ja-hankin-siinä-sivussa-ortoreksian -dieetti) nuo munkit ei kyllä oikein passaa.. Piti silti eilen kävelyllä ollessa käydä kiertämässä ulkoilumajan kautta ja katsomassa, jos se vaikka olisi sattunut olemaan auki. Onneksi ei ollut, tuskin olisin pystynyt vastustamaan houkutuksia.  

I must believe in somethin', so I'll make myself believe it

Googlaan joka vuosi, että mikä ihmeen pyhä loppiainen oikein ja selvitän asian vain unohtaakseni sen parin minuutin kuluttua uudelleen. Okei. Kyseessä on siis virallisesti joulunpyhien loppuminen (loppiainen ihan sanana, excusez-moi?!), Θεοφάνια, asia selvä. Btw, opettelin huvikseni kreikkaa itsekseni joskus nuorempana ja hallitsen edelleen sekä aakkoset, että keskustelulliset perusfraasit (en ole kyllä siunattu mitenkään erityisellä kielipäällä, mutta haltsaan myös esim. oluen tilaamisen turkiksi. Onnistuu, testattu on. Hyödyllisiä taitoja elämässä hei). Ilmeisesti myös äännän jotakuinkin oikein, sillä kreetalla lomaillessa moni on hämmentynyt kun olen vaihtanut englantiin, kuviteltuaan ensin mun olevan paikallisia. 

Loppiainen on kuitenkin perinteisesti ollut se päivä, kun raavin jouluvalot alas ikkunoista ja niin nytkin. Keittiön kasvihuoneen pieniin ledivaloihin en niin välittäisi koskea, koska ne nyt ovat sisustuksellisesti ihan nätit.. Tosin kyseinen viritelmä on pikku petoliinille ihan punainen vaate, joten odottelen sitä hetkeä, kun katti päättää laittaa kasvihuoneen matalaksi ja tuhota ärsyttävän valoköynnöksen. Tai ne kasvihuoneeseen suojatut kasvit saattaisi päästä päiviltä ensin. First things first. Seitsemän kuukauden ikäiseksi, viattoman näköiseksi ja vain reilun neljän kilon painoiseksi karvapalloksi tuon otuksen tuhovoima ja -vimma on aika.. huomattava. Kertokaa ihmeessä mullekin, miten kissa saa raadeltua kirjasta etukannen puolittain irti sinä aikana, kun käyn alhaalla viemässä roskia? 

Hulluttelen tässä ajatuksella lähteä pikku lenkille, mutta -22 astetta on kyllä vähän liikaa. Täältä toki löytyy ihan toimiva kotisali peruspenkkeineen ja käsipainosarjoineen, mutta kun hinku sinne juoksemaan alkaa olla aika kova. Joudun kohta hankkimaan juoksumaton (alakerran naapurit saattaisi tykätä hyvää..), kuntopyörä kun on jo todettu toimimattomaksi kotikäytössä. En salillakaan oikeastaan koskaan lämmittele muutoin kuin joko juoksemalla tai soutamalla - vaikka pyöräilystä tykkäänkin, niin siinä viehätys perustuu ennemminkin maisemien vaihtumiseen kun itse fillarointiin. Juokseminen toimii toki myös maisemien ihastelussa, mutta jotenkin siihen liittyvä suurempi fyysisyys on terapeuttista ihan itsessäänkin. Ehkä tyydyn lusimaan nämä kovimmat pakkaspäivät kirjan ja kissan kanssa ihan vaan sohvalla röhnöttäen.. Lupasin nimittäin itselleni jonkinmoisena "uudenvuoden lupauksena", että alan taas ottamaan aikaa ihan lukemiselle. Muutakin kun ah-niin-mielenkiintoisia tieteellisiä referenssiartikkeleita, niiden suhteen pidän ihan mielelläni pientä taukoa.

Mulla soi kolmatta päivää päässä Laura Braniganin Self control. Aaaargh, apua...

Summa summarum

Pitäisi ehkä aktivoitua tämän kirjoittamisen kanssa jossain vaiheessa. Tässä riisipuuron keittelemisen ohella ehtii ainakin hyvin raapustelemaan kuulumisia ja muuta hyvin tärkeää ylös ennen kun lähden tallille heinätalkoisiin - sopivasti juuri tänään, kun tuota lunta suvaitsee vihdoinkin ripeksiä hiljalleen maahan saakka. Toivottavasti nämä pakkaset jatkuisi ja lunta tulisi sen verran, että pääsisin vihdoinkin hiihtämään (hullu mikä hullu..). Olen edelleen katkera viime talven surkeista keleistä - sillä saattoi olla tosin merkitystä, että muutin helmikuussa Tanskaan, siinä vaiheessa nyt viimeistään oli pakko sanoa heiheit hiihtämismahdollisuuksille.

Vuoden vaihtuessa tuli pohdittua, mitä vuosi 2015 sisälsi ja mitä siitä jäi mieleen. Tietty päällimmäisenä jäytää se ikävä totuus, että ensimmäistä kertaa elämässäni olen työttömänä ja se on nyt jatkunut virallisen epävirallisesti "jo" syyskuun alusta, eikä muutosta tunnu olevan näkyvissä. Hyvä aloittaa negatiivisilla asioilla.. toki valmistuin ja sain tohtorin paperit, asuin helmikuusta elokuun loppupuolelle Tanskassa -mikä oli ihan mahtavaa aikaa- ja nopeasti sen jälkeen kun palasin takaisin Suomeen, muutti talouteen (ei enää niin kovin) pieni kissa. Mutta käytännössä viime vuosi taisi kyllä mennä melkoisessa sumussa väikkäriä kirjoittaessa. No, ohi on. Ja nokka kohti tulevaa :))