Sorry Starks, but the winter is cancelled

Loska, vesisade ja pääkallokelit saapuikin sopivasti kun olin vihdoinkin päässyt avaamaan hiihtokauden ja nautiskelemaan kunnon lumihankilaukoista peräti ööh.. kolmesti? Onnistuin tänään muuten tyylikkäästi lentämään perseelleni salille kulkiessani (olihan ne tiet hiekoitettu, mutta eipä tossa peilijäällä mikään hiekoitussepelikään pidä, pyörii vaan maiharin alla) ja totesin, että palataan asiaan parin kuukauden kuluttua. En tiedä, onko siinä mitään uutta, että meikäläinen on nurin jossain katuojan puolella, kuuluu perussettiin. Positiivinen puoli on se, että ilmeisesti mitään ei murtunut. Voi taivas, että kaipaan niitä lapsuuden talvia, jolloin lunta oli neljä-viis kuukautta putkeen ja kinokset ylttivät pitkälle ikkunoihin puolelle. Tai talvia Kuopiossa, kun pääsi Allun kanssa kahlailemaan ihan tosissaan hangessa. 

Maaliskuun 23. pvä vuonna 2007, Artsijanari kahlailee

Pakkaspäivinä oli ihan huikeaa käydä aamulla ennen luentoja ratsastamassa umpihangessa tai päästelemään kunnon laukkasuorat vanhalla junarataväylällä, jossa ei käytännössä ollut ikinä muuta liikennettä. Perus kiintohokkikengillä selvisi koko talven ja muistelisin, että talvikauden aikana ratsastuksellisesti huonoja kelejä oli ehkä parisen viikkoa - toinen jakso oli se pakkaskoppura ennen kun lumet tuli ja toinen keväällä kelirikkoaikaan, kun piti varoa tien vajoamista. Nyt tuntuu, että viimeiset kolme talvea on mennyt siihen, että koko talvikauden aikana ratsastelut on lähinnä kävelylenkkejä ja joskus hyvällä tuurilla saattaa olla tiet kunnossa viikon ajan niin, että pystyy ravailemaan ja pätkittäin jopa laukkaamaan. Sama juttu juoksemisen ja hiihtämisen kanssa. En uskaltaisi kokeilla kävelyä ripeämpää vauhtia edes nastalenkkareilla, no thanks. 

Talvipallero, vuosi 2011 helmikuun alkupuolelta. Mun poni 

tais olla näihin aikoihin kaikkein lihavimmillaan..

Toki muistan noilta ajoilta senkin, miten epätoivoista oli kulkea tallimatkoja niillä -30 asteen pakkasilla armaalla punaisella Fiat Puntollani, joka jäätyi sisältä vielä enemmän kun ulkoa. Oli hienoa ajella jäätietä kaikkein kylmimmillä keleillä kun kuuli välillä jään paukahtelevan, mutta koska auton ikkunat oli niin täynnä kuurankukkaa, niin ei ollut mitään toivoa, että olisi nähnyt mistä se poksahdus tuli ja nousiko vesi jostain jään pinnalle. Yleensä painoin vaan lisää kaasua ja toivoin, ettei upota. Pahimmilla pakkasilla jouduin ajamaan jääraappa koko ajan käden ulottuvilla ja rapsuttamaan ikkunan sisäpuolelta jäätä pois risteyksiin tullessa nähdäkseni onko muuta liikennettä. Etulasi onneksi pysyi jotakuinkin auki.. Ai niin, en muuten enää koskaan hanki italialaisiin keliolosuhteisiin suunniteltua autoa. 

Mutta hei, karvainen pikkumies oli viime yönä ensimmäistä kertaa aikoihin suorastaan asiallisesti ja herätti vain kolmesti (kahdesti hyppäämällä roikkumaan keittiön lampun kivasti kiliseviin kristalleihin ja kertaalleen alkaessaan teroittaa kynsiään olohuoneen kaiuttimiin). Olen ollut melkoisissa juhlatunnelmissa koko päivän, kun pitkästä aikaa en ole tuntenut itseäni aivan totaalisen aivokuolleeksi. Pitää koputtaa puuta, mutta jos tämä tästä nyt lopultakin alkaisi hiljalleen helpottaa..