Sadonkorjuuaika

Yleensä se taitaa mennä niin, että lapsena ja teininä harkinta-aika kaikkeen on max. viisi minuuttia ja valmiina lähtöön. Parikymppisenä kunhan nyt päivää tai vaikka muutamaa tuntiakin ennen päättää lähtevänsä tai tekevänsä asian X, niin fine. Yleensä kolmikymppisenä ihmiset sitten lössähtää liialliseen suunnitelmallisuuteen ja siihen, että harkitaan ja harkitaan ja lopulta kun ollaan stressattu mahdollisesta tulevasta toiminnasta vähintään viikko, päätetään ettei kyllä mitenkään jakseta lähteä. Viisikymppisenä tajutaan menettäneensä pari vuosikymmentä elämästään, laitetaan puoliso tai ainakin työpaikka vaihtoon ja hankitaan Harrikka, että on edes jotain, mitä muistella vanhana. Optimaalisessa skenaariossa. Jipii. 

Minähän olen auttamattoman laiska ja mukavuudenhaluinen. Toisaalta olen unohtanut sellaisen perustavanlaatuisen termin elämästäni, kun harkinta-aika. Ainoa, minkä joudun yleensä tarkistamaan ennen kun sanon kyllä (tai ei, tilanteesta riippuen) on kalenterini, hallitsen nimittäin taidokkaasti asioiden sopimisen päällekkäin. Aina. Jos aikeissa on sopia viikolle neljä tapaamista, niin hyvin suurella todennäköisyydellä ainakin kaksi niistä on päällekkäin ja yleensä kaikki vieläpä samalle päivälle tungettuna. Unohdan yleensä myös sen, että jos sovin ekan tapaamisen klo 11.30 ja sen kesto on puoli tuntia, niin ei, en voi aloittaa seuraavaa kello 12.00 jossain toisessa pitäjässä 100 kilometrin päässä. Mutta hei, on paljon helpompaa lähteä parin minuutin varoitusajalla, kun ei tarvitse stressata etukäteen typeristä pikkuseikoista. Vaihdan tarvittaessa vaatteet ihan kätevästi autossakin (eli Puutossalmen lossin kyyläkanssamatkustajat ovat todennäköisesti traumatisoituneet meikäläisen ratsastuskamojen/työvaatteiden vaihto-operaatiosta. Kuka käski katsella vieraisiin autoihin. Ei vais, kyllä mie yritin jonkun säädyllisyyden siinäkin säilyttää).

Tänpäivän ohjelma muodostui lopulliseen muotoonsa aamupäivästä: "Mites ois yhdistetty pyörä- ja sienireissu?". Totta kai. Ja saalista tuli sen verran, että kannatti lähteä. Plus nuotiolla istuskelu on kivaa, vaikka ne pahuksen soijanakit aina hajoaakin atomeiksi ja päätyy keskelle notskia vaikka mitä tekisit. Kohde valittiin puolittain vitsillä, ei ollut mitään havaintoa siitä, kasvaako Petikossa minkäänlaisia syömäkelpoisia madonlakkeja. Ilmeisesti kuitenkin noita suppilovahveroita pukkaa tänä vuonna joka mättäästä, sillä jo ensimmäinen pisto pöpelikköön lupaavan oloisessa kohdassa täytti kaikki mukana olleet ämpärit ja pussukat. Vajaan tunnin kykkimisen ja kuulumistenvaihdon lomassa sieniä kertyi alakuvassa näkyvä määrä, meikäläisen kypärä antanee osviittaa pussien ja purnukoiden koosta. Ei yhtään hassummin. Reppu täynnä suunnattiin tosiaan vielä nuotiopaikalle juomaan joka reissuun kuuluvat kahvit sekä syömään suklaat ja grillattavat. Kummasti siinä neljä tuntia hujahti ja sen verran pimeäkin ehti tulla, että kotimatka hoitui osittain lähijunalla. Pääkaupunkiseudun pieniä etuja. Yritäpä Hallin skutseissa väsähdettyäsi löytää bussipysäkki. 

Alan hiljalleen tulla tutummaksi paikallisten metsien kanssa, vaikka kannan edelleen kaunaa siitä, etä mustikoita ja puolukoita en saanut pakastimeen ainoatakaan rasiallista. Ja ihan periaatteesta kieltäydyn ostamasta kaupan pakastealtaasta marjoja..