'Cause nothin' lasts forever, even cold November rain

Meni hirveän pitkään, ennen kun opin erottamaan laiskuuden ja väsymyksen toisistaan. Välillä tulee tehtyä vieläkin virhearvioita, mutta sentään vähäisemmässä määrin kun vielä joitain vuosia sitten. Veikkaisin, että osaltaan ainakin kesät kenttätöissä toimi hyvänä kouluna tässä asiassa. 

On ollut flunssaa, aamut muuttuvat päivä päivältä pimeämmäksi, ruokavaliokaan ei ehkä ole ollut ihan terveellisimmästä päästä.. Arkisin on oikeasti pahuksen hankalaa päästä sängystä ylös, puhumattakaan siitä, kuinka helposti sippaan sohvalle jo joskus kymmenen jälkeen. Aika moni varmaan tunnistaa omasta elämästään tuon itseään ruokkivan syklin? Ei viitsi, ei jaksa, ulkoilu jää väliin ja ajatus ruuanlaitosta ahdistaa siinä määrin, että on helpompi napata vaan "jotain" jääkaapista.. 

Kun se laiskuus/väsymysvaihde iskee päälle, niin ainakin mulla on vaan yksi konsti. Siinä vaiheessa, kun ensimmäisen kerran tulee mieleen, että vois ehkä joskus taas käydä juoksemassakin, katkaisen muun aivotoiminnan siihen paikkaan, vaihdan trikoot ylle ja lenkkarit jalkaan ja ulos ovesta samoilla vauhdeilla ennen kun ehdin keksiä yhtäkään tekosyytä, miksi jätänkin lähtemättä. Vaikka pidemmän tauon jälkeen se eka lenkki on tunnetusti tuskaa, niin mikäli kyse on vaan aihelkkarienmäjaksaishyikauheeta -ajatuksista takaraivossa, niin tiedän kyseessä olleen ihan silkan laiskuuden. Parempi olo tulee jälkeenpäin, kun vaan saa aikaiseksi lähteä ja siitä se itsensä ulkoiluttaminen sitten yleensä jatkuukin helpompana. Jos taas lenkin aikana huomaan, että jalat on ihan tukossa, haukottelen ja olen muutenkin umpinuutunut, niin myönnän olevani liian väsynyt ja käännän hyvin nopeasti suunnan takaisin kotiovelle ja jään lepäilemään. 

Pystyn rikkomaan laiskuussyklini yksinkertaisesti vain ja ainoastaan lähtemällä liikkumaan. Yleensä se säännöllisempi liikunta itsessään toimii piristimenä perusarjessa ja keho alkaa huutamaan muutakin kun suklaalevyä energiakseen, jolloin pääsen suht nopeasti takaisin elävien kirjoihin. Se on vaan se iänikuinen aloittamisen vaikeus. Kadehdin aivan suunnattomasti niitä ihmisiä, jotka pystyy vaan päättämään, että "tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä" ja ta-daa, tyypit vaihtaa kaiken päivässä ruokavaliosta asuntoon saakka, elellen parempaan päin muuttuneina tyyppeinä ever since. Heko heko. Jos mie päätän aamulla herättyäni, että nonni, nyt loppuu epäterveellisen ruuan mutustamisen ja alan tosissani treenaamaan maratonille, niin lounasaikaan mennessä olen jo ehtinyt hakemaan mäkkäristä plusaterian ja ahtamaan lounastauolla kahvihuoneessa ylijääneen pullan kitusiini. Saati, että kokisin sen suurempia tunnontuskia siitä, että ehdin jo vaihtaa ajatuksen iltalenkistä karkintäyteiseen leffailtaan kaverin kanssa. Joten kiitokset vaan korkeammille voimille näistä geeneistä, olisin heittämällä satakiloinen jos aineenvaihduntani olisi lähelläkään normaalia..

Itselleen ei toki pidä olla liian tiukka, vaan niitä omia fiiliksiä kuunnellen. Silti väitän, että moni tuntisi äkkiä itsensä paljon pirteämmäksi sen joka tuutista tungetun syysmasennusmyytinkin keskellä, kun vaan ensin saisi itsensä pari kertaa aktivoitua vaikka vähän väkisinkin. Toki voi popsia vitamiineja purkista tupla-annoksina tai hankkia kirkasvalolampun (tai mitä kaikkia noita korvavaloja onkaan olemassa), jos apu löytyy niistä niin hyvä juttu - eikö kuitenkin olisi helpompaa löytää itselleen mieluinen tapa liikkua? Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kummasti tuntee itsensä pirteämmäksi ihan ympärivuotisesti ja lisäbonuksena saattaa jopa pysyä paremmin terveenä ja kunnossa ;) Eikä sen aktivoitumisen tarvitse välttämättä tapahtua juuri liikunnan kautta, muitakin vaihtoehtoja varmasti on: kielikurssit, pienet matkat, maalaaminen, käsityöt, soittaminen..

Tämä on nyt suoranainen haaste suhtautua pimentyviin iltoihin ja kylmenevään säähän mahdollisuutena eikä vain vuoden pahimpana pakollisena masentajana. Ja pienenä pyyntönä, jos heijastin ei vielä killu vakiovarustuksena takista tai laukusta, niin nyt olisi korkea aika..