250. merkintä jo

Paluu elävien kirjoihin tapahtuu hitaasti mutta varmasti (kop kop, nyt sitä takapakkikeuhkokuumetta odotellessa tämän julkilausuman jälkeen). Sängyn pohjalta päätin jättää bloggaamisen suosiolla tauolle, sillä todennäköisesti tekstikenttä olisi täyttynyt itsesäälin täyttämästä yhyyelämäonperseestä -nillityksestä. Ei hyvä. Viikonloppuna sentään pääsin jo vähän ulkoilemaan, minkä tuloksena jääkaapissa odottaa perkaamista ja pakastamista reilu 5 litraa suppilovahveroita. Ja tervehtymisen huumassa vietin sitten suunnilleen puolet viikonlopun valveillaoloajasta hevosen selässä ja sen toisenkin puoliskon mahdollisuuksien mukaan ulkoilmassa. Onnistuin mm. kolhimaan fillaristani polkimen mielenhäiriöisen offroad-pätkän taiteilemisella (ihan sivuhuomautuksena: Insera Canyon on ihan kiva pyörämaailman citymaasturimalli, mutta ehtaan maastoajoon siitä ei ole. Tosin vielä vähemmän on talouden Radon Scartista, joten tilanne on kuitenkin 1-0 meitsin budjettimallille). Pelästyin kyllä ensin kolahduksen kuullessani, että nyt meni ketjut ja varsinkin eturattaat tuhannen päreiksi, mutta tarkempi tutkiskelu paljasti ketjujen vain irronneen ja ikävimmän äänen kuuluneen kiveen kolahtaneesta polkimesta. Naarmu niissä ei menoa haittaa, mutta rataspakan korjaushommat menee auttamatta osaamisalueeni ulkopuolelle.

Maisemista fillarireitin varrella ei voinut valittaa. Pikkukosken tienoilta löytyi upeita puutaloja vaikka millä mitalla ja auringon paistaessa Keskuspuistossa näkyi paikoitellen vielä varsin kaunista ruskaa puissa. Pahoin muuten pelkään, että tän syksyn osalta jää perinteinen patikkaretki väliin, ellen sitten lähde johonkin suht lähiseuduille. Kuusamoon tuli lumet jo ja rospuuttoaikainen rämpiminen ei välttämättä pahemmin houkuta. En ollut kenttähommissa, en päässyt ruskavaellukselle - mitä ihmettä?! Liesjärveä ja keväistä Gaujassa piipahtamista ei lasketa.

Näin maanantain kunniaksi sain vihdoin pitkään roikkuneen käsikirjoituksenkin lähetettyä eteenpäin luettavaksi. Aika mahtava fiilis kun lopultakin sain painettua sähköpostin "lähtetä" -nappia. Olin jo viikon verran arponut, että onko se lähetyskunnossa vai ei ja aina päätynyt sellaiseen epävarmaan "ei vielä" -tunteeseen, mutta tänään oli pakko vaan potkaista itseään persuksille ja todettava, että nyt tai ei koskaan. Helkkari. Sinne meni, nyt vaan jatkokommentteja odotellessa. Siihen saakka saan keskittyä toiseen valmistelemaani tekstipohjaan, joka on jostain syystä ollut alusta asti paljon helpompi ja joutuisampi tapaus. Väikkärintekijän luomistuskaa.

Valmiina maastoajoon?