Joulunaikaa

Muutama yö jouluun, ulkona sataa vettä ja lämmintä on lähemmäs kymmenisen astetta. Harmi. Ei taida tulla valkeata joulua vaikka kuinka toivoisi. Olen jo pidempään hipelöinyt lumilautaani ja suksia toivoen, että ne talvikelit nyt vaan tulisi sieltä.. Toisaalta tuolla on ollut aika iisiä käydä juoksemassa ja ratsastamassa kun tiet on täysin sulana. 

Taloyhtiön pikkujouluvastuu osui tällä kertaa omalle kohdalle ja perinteiden mukaisesti nyt kuluneen viikon torstaina koristeltiin rappu sekä vietettiin asukkaiden glögi-iltaa. Minä en ole mikään juhlajärjestäjä ja manailin mielessäni kaikki mahdolliset kauhuskenaariot läpi ennen glögeilyjä, mutta vastoin kaikkia ennakko-odotuksia kaikki sujui hyvin. Vau. Olen järjestänyt jotain ensimmäistä kertaa eläessäni. Tosin velvollisuudentunnosta, en niinkään vapaasta halustani, mutta kaikki lasketaan. Okei, siitä huolimatta oli ihan mukavaa. Eikä kukaan kuollut (kai) mun kokkailuihin ;)

Jos nyt muuten ei olekaan niin jouluiset fiilikset, niin rapussa ei ainakaan voi kulkea hymyilemättä. Se on kyllä kunnon winter wonderland. 

Ja elämä jatkuu loputtomasti niin kuin sade

En tiedä miksi, mutta sunnuntait on aina ollut vähän turhia päiviä. Liian lähellä maanantaita ja kaikki on vaan jotenkin jumissa, kiinni ja väsynyttä. Tänhetkinen vesisade ei ainakaan paranna fiilistä saati motivoi tekemään mitään. Parina edellisenä päivänä olen sisukkaasti käynyt ratsastamassa sateessa ja tuulessa siitä huolimatta, että armas ratsuni on protestoinut aiheesta varsin kovasanaisesti ja ratsastaminen tympääntyneellä hevosella pimeässä ei nyt välttämättä ole kovin mieltäylentävää. Viime viikolle osui sentään parempi tuuri kelien suhteen, kun käytiin torstaina kaverin kanssa juoksemassa Kuusijärvellä kymmenisen kilometriä pururataa ja mäkivetoja. Siitä innostuneena suunnittelin lähteväni tänään hölköttelemään jonkin rennomman kierroksen, mutta joo.. alan olla ihan liian mukavuudenhaluinen lähtemään ulos pimeään ellei joku muu potki ylös sohvalta ja tule jakamaan kärsimystä. 

Eli taas yksi laiska sunnuntai sohvalla maaten, kissa ja kirja kainalossa. Olen tosi huono katsomaan mitään Itsenäisyyspäivän vastaanottoakaan telkkarista, en vain oikein tajua mikä idea siinä on tuijottaa maanisesti neljä tuntia, kuinka ihmiset kättelevät toisiaan. Jouluvalot odottelevat kaapissa ripustamista, mutta jostain kumman syystä mun alitajunnatsa nousee verkkokalvoille varsin elävä kuva siitä, kuinka katti hyppelee yön hiljaisina tunteina valokäynnöksiin repien ne ja osan rappauksista alas ja pahimmassa tapauksessa kuollen vielä johonkin sähköiskuun tai johtoihin hirttymällä. Ei hyvä. Arvatkaapa vaan, paljonko kynttilöitä täällä voi polttaa tällä hetkellä kun jonkun hyperaktiivisen pikku karvaperseen mielestä kaiken voi kaataa/tuhota/syödä.. on mulla yks lyhty parvekkeella ja kissavapaalla vyöhykkeellä (eli "työhuoneessani") pari tuikkua palamassa kun olen koneella.

Torronsuota jostain pitkospuiden puolivälin tienoilta

En ole kuitenkaan kirjoittanut vielä lokakuun loppupuolella tehdyistä parin päivän reissuista Torronsuolle ja Liesjärvelle. Lähdettiin tämän samaisen lenkkikaverini kanssa tutkailemaan paikkoja ja rentoutumaan yhdeksi yöksi keskelle-ei-mitään vähän normaalia primitiivisempiin olosuhteisiin.. Ensimmäisenä päivänä ajeltiin Torronsuon puolelle ja lähdettiin pitkospuureittiä pitkin kaivoksen suuntaan. Sattui osumaan aivan mahtava keli ja siinä rauhassa kävellessä hoksattiin suolla vielä karpaloitakin siinä määrin, että saatiin pieni rasiallinen poimituksi. Olen itse käynyt Torronsuolla tosiaan kerran aikaisemmin ja silloin oli lunta maassa - tällä kertaa osuttiin sulan aikaan ja aika hassu fiilis tuli siinä pitkospuilla seistessä ja erivärisiä rahkasammalmättäitä katsellessa. Torronsuohan on kai eteläisen Suomen suurin suoluontoalue ja jotenkin tuli sellainen olo, kun olisi ollut paljon pohjoisemmassa. Erikoista. Ei se nyt mikään Lappi ollut, mutta ihan kelpo suokohde. 

... ja se pakollinen pitkospuukuva.

Ei kuitenkaan kierretty koko kierrosta kun perinnemaisemakylän puoli ei ehkä ollut meille kummallekaan mikään must see -juttu, joten kaivoksella vietetyn nokipannukahvittelutuokion jälkeen palattiin samaa reittiä takaisin autolle. Ehdittiin niukasti valoisan puolella takaisin, joten kerrankin ajoitus taisi mennä kohdilleen, vaikka lähdettiinkin koko reissuun aika "myöhään".

Yöpyminen kuitenkin sisätiloissa

Seuraavan päivän osalta aikataulu nesteili hieman enemmän kun yöpymismajan takassa ei meinannut hiillos laskea mitenkään. Päästiin lopulta vasta reilusti puolen päivän jälkeen liikkeelle ja suunnattiin ensimmäiseksi Hämeen luontokeskukselle vilkuilemaan karttoja ja kyselemään reittivinkkejä. Päädyttiin kokeilemaan Liesjärvelle tehtyä uutta reittipätkää sekä tsekkaamaan luonnonkannaksen ylitys - nokipannukahvit ja retkilounas tietty notskipaikalla puolivälin paikkeilla. Ilman kahvia ei reissuun lähdetä. Jostain syystä Liesjärven puolelta en tajunnut ottaa kun muutaman kuvan siinä vaiheessa, kun aurinko alkoi jo laskea. Vähän tynkäkierrokseksi jäi Liesjärven puoli, mutta olipahan rauhallista. Ei nähty ketään muita reiteillä ja kun hissuksiin käveltiin, niin onnistuttiin bongaamaan teerinaaraskin. Sekä pari lihavaa oravaa.. 

Epämääräisiä varjoja paratiisissa part. 48

Marraskuu. Pari päivää sitten kävin juoksemassa ja lämpömittari näytti +14 astetta, aurinko paistoi.. Ihan täydellinen juoksusää siis. Pienen itsepatistuksen tuloksena sain vihdoinkin ylitettyä itseni ja juoksin yhden lenkin, jota olen jostain syystä ajatuksenakin kammonnut jo ties kuinka kauan. En tiedä miksi, mutta joskus tulee kasattua hirveitä henkisiä esteitä itselleen ja ihan syyttä suotta panikoitua typeriä asioita. Paloheinän kierros on ollut yksi sellainen, tuntemattomasta syystä. Nyt se on käyty ja vastoin kaikkia ennakko-odotuksia kyseinen reitti oli no, parasta pitkään aikaan. Olin jotenkin kuvitellut, että se on a) pidempi, b) tylsempi ja c) raskaampi juosta, mutta kuinkas kävikään.. Todellisuudessa matkaa tuli vain kahdeksisen kilsaa, ei hapottavia mäkiä ja mikäs siinä auringonpaisteessa hölkötellessä. 

Rakennan samanlaisia typeriä mental barriereja itselleni milloin mistäkin. Yksi elämäähankaloittavimmista on sähköpostin send-nappulan painaminen. Pahinta oli lähettää väikkäri tarkastukseen. Viimeiset neljä tuntia ennen määräaikaa taisin vain tuijottaa sitä tekstiä tekemättä enää sen isompia muutoksia ja säponkin olin kirjoittanut valmiiksi, mutta ajatus päästää irti oli vaan jotain ihan kamalaa. Meinasin jättää lähettämättä. Samoin jonkinsortin puhelinkammo mulla on ollut niin kauan kun muistan. Jos ei ole ihan pakko soittaa, niin en soita. Loppujen lopuksi se soittaminen/sähköpostin lähettäminen/mikä nyt ikinä kyseessä onkaan, onkin yleensä ihan ok ja koska tässä edelleen istun, niin ei ole henkikään lähtenyt tuntemattomille soittamisen vuoksi. 

Olen jonkinasteinen kontrollifriikki, en nyt enää ihan neuroottisimmasta päästä (mutta enpä nyt voi asiaa kieltääkään..) ja veikkaan, että nuo semipaniikkikohtaukset liittyy siihen, etten tiedä, mikä on vastapuolen reaktio. En pysty vaikuttamaan siihen. Juoksun suhteen ongelmana taitaa olla pelko siitä, etten mahdollisesti jaksakaan tai että matkassa on muita ongelmia tai "ongelmia". Kyllä, vihaan sitä, jos joudun lenkillä pysähtymään esim. liikennevaloihin tai jos kengännauha aukeaa (häh häh, kaikki kunnia noille mun Salomonin pikakiinnityslenksuille ja hyvästi kengännauhojen aukeamisongelma) ja pahinta on, jos en pääse loppuun saakka. Totaalinen fail. Lenkki pilalla. Tahti sekaisin, jokin on heilauttanut mun hienoa suunnitelmaani. 

Ja kyllä, kärsin stressaantuneena huolestuttavasti kohonneesta verenpaineesta. Siinä on tosin se hyvä puoli, että kerrankin sormet ja varpaat tuntuu lämpimiltä.. :)) Tosin tässä on se hyvä puoli, että niin kauan kun panikoin tuon horisontissa häämöttävän väitöstilaisuuteni vuoksi, en kärsi normaalista jatkuvasta palelemisesta.

PS. Miksi hiiskatissa tanskalainen nettipankkini ei muuten suvaitse toimia?!? Olen yrittänyt kirjautua sisään koko aamupäivän ja ei, tuo mokoma ei avaa edes pääsivua. Argh..

Crazy cat lady

Kävin taas alkuviikosta vähän reippailemassa ja eläytymässä askeettiseen elämäntapaan, mutta siitä ehkä myöhemmin lisää, sillä nyt on ihan pakko laitella kissakuvia. Nappailin kasvattajalle parit kuvat ja tietty näitä "ylitsejääneitä" otoksia tuli sitten iso läjä. Pikkuhurmurilla alkaa olla oikein tehokkaat kynnet ja reipas rivistö puhkeamassa olevia ja ikeniä kutittelevia hampaita (tai sitten pahvilaatikoiden, sormien, kynien sun muiden sallittujen/kiellettyjen juttujen nakertaminen on muuten vaan niin kivaa..). Ja alkuaikojen ihan liian helppo "kissa  nukkuu koko yön vieressä peiton alla" -tilanne on muuttunut "kissa riehuu koko yön vieressä peiton alla" -tilanteeksi. Mie olen ihmisiä, jotka tarvitsevat vähintään kahdeksan tunnin yöunet tai muuten olen ihan aivokuoliossa koko päivän. No, tässä alkaa kohta olla sen luokan aivokuolio, että epäilen sen muuttuvan hiljalleen ihan pysyväksi asiantilaksi. 

Tässä on oppinut syömään leipänsä seisaalteen tai lautasta visusti sylissä varjellen (koska juusto kaikissa muodoissaan on hyvää ja kissan röyhkeys asioiden maistelemiseen vierailta lautasilta on jotain ihan uskomatonta). Toi kissa syö enemmän kun minä. Olen ihan neuroottinen sen suhteen, etten vahingossa unohda juustopakettia pöydälle, koska voin vaan kuvitella, mitä käy kun kissa popsii 400 grammaa juustoa kitusiinsa. En voi irrottaa katsettani aamupuurostani hetkeksikään, sillä puuron seassa oleva raejuusto aiheuttaa sen, että aamiaiseni menee varmasti parempiin suihin jos erehdyn jättämään sen vartioimatta esimerkiksi kahvikupin täydentämisen ajaksi. 

Auvoisaa kissanomistajan arkea siis. Jos kaipaatte helppoa lemmikkiä, niin suosittelen akvaariota. Ainakaan neontetrat ei herätä aamulla neljältä tallomalla naaman päällä saati tassuttele ruskeita jälkiä ympäri asuntoa astuttuaan laatikolla hätiköidessään tarpeidensa päälle. Tosin poitsun eduksi mainittakoon, että se on osoittautunut suhtellisen helpoksi pestäväksi ainakin vielä..

Niin tai näin, on se silti söpö ja mie olen kunnon hullu kissatäti.

Päiväpatikka

Ja taas mentiin. Googlailin sunnuntaiaamutylsyyksissäni lähiseutujen luontokohteita ja silmiin osui Lopella sijaitseva Poronpolku, tai pikemminkin osan reitistä muodostavat retkeilykohteet Luutaharjun Samo sekä Pikku-Samo. Poronpolku on 30 kilsan mittainen ei-rengasreitti, joten yhden päivän vetäisyksi (60 km eestaas, mikäpäs siinä - lisäksi koko reitin taitaa päästä "ongelmitta" kulkemaan vain Poronpolku-tapahtuman aikana eli yhtenä päivänä vuodessa) se ei olisi sopinut, mutta pari pienempää rengasreittiä, joiden yhteismatka jäi alle kymppiin kuulosti asialliselta iltapäiväulkoilulta. Eikä ajomatkaakaan Lopelle tullut kun vajaa tunti. 

Suolammen rannassa

Harjumaastoa, soisia painanteita, muutamia metsälampia sekä ihan mielenkiintoisena bonuksena erinäisiä ennallistamistoimien kohteena olleita alueita - ei nyt mitenkään tajuntaaräjäyttävä luontokohde, mutta toki ihan tutustumisen arvoinen. Harjujen päälle kiivetessä aukesi paikoitelleen ihan hulppeat näkymät ja poikkitieteisbiologina diggailin ajoittain erikoisesta pohjakasvillisuudesta sekä alueen lammista. Suolammissa on vaan jotain creepyä ja poltetut metsäkohdat laittoi taas miettimään, kuinka tehokas systeemi koko luonto oikein on. Ilmeisesti mulla on joku mystinen perversio katsella kuinka luonnonvoimat niittaa ihmisen rakentamaa tai aikaansaamaa ihan kuusnolla kunhan sille annetaan muutama vuosi aikaa.  

Laiskalla oli kahvi valmiina termoksessa

Kahvitauko 6.5 kilsan Samon ja Poronpolun risteymäkohdassa. Harmi, kun tänä vuonna ruskaa ei oikein kunnolla tainnut tulla minnekään, tuoltakin olisi ollut aika hulppeat näkymät ruskan värejä leiskuvien puitten ylle. Hieman hämmentävää oli muuten, että noilla reiteillä ei ollut kun yksi nuotipaikka. Joka sijaitsi muuten parkkiksen vieressä ja oli, yllätys yllätys, hyvin tiukasti kansoitettu. No, eipä noin lyhyellä reissulla ollut pahemmin tarvetta istuskella (paitsi kahvi, siitä nyt ei tingitä). Karttaa myöhemmin tsekkaillessa löysin yhden laavun varsinaisen Poronpolun puolelta, eli onkohan tuo nyt sitten yhdelle vai kahdelle päivälle suunniteltu kuljettavaksi..? 

Yksi harmillinen juttu tuli todettua, nimittäin miun vaelluskengät alkaa olla oikeasti tarinansa lopussa. Vedenpitävyyttä ei tällä reissulla tarvittu, mutta kulahtaneet sisustat onnistuivat hiertämään noinkin lyhkäisellä reissulla melkoisen rakon kantapäähän villasukankin läpi, eli ennen seuraavaa pidempää reissua on pakko hankkia uudet klopot. Ja jokainen, joka on joskus sisäänajanut jo B-kategoriankin vaelluskenkiä, tietää kuinka helevetin mukavaa se on. Enemmän hupia tuottaa vain kovanahkaisten ratsastussaappaiden käyttöönotto. 
No, ens viikolle suunniteltu parin päivän patikka hoitunee ihan maastojuoksukengissäkin jos ei mitään vedenpaisumussadekelejä ole tiedossa ennen sitä.. 

Vedenpinnan nostamisen tuloksia

As time goes by we slowly rot away/ it happens here and now and everywhere

Helsingistäkin löytyy näköjään mielenkiintoisia kohteita, kunhan tietää mistä etsii. Kruunuvuoren autiotaloalueelle tuli lähdettyä kaverin idean pohjalta - mie en koko alueen olemassaolosta ollut ennen edes kuullut. Meren rannalle jäänyt vanha, käytännössä luonnontilainen metsäalue, jossa oli useita hylättyjä ja jo romahtaneita puutaloja. Pari oli kesän aikana palanutkin, lisäten alueen rappioromanttista fiilistä melkoisiin sfääreihin. Kyseiselle alueelle aiotaan kai nyt lähiaikoina rakentaa uutta asuinaluetta, eli ilmeisesti pientä suojelukaistaletta lukuunottamatta ihanat talovanhukset aiotaan jyrätä edistyksen tieltä. Rivien välistä oli varmaan luettavissa meikäläisen mielipide aiheesta. 

Pimeällä alue olisi varmaan ollut varsin aavemainenkin, mutta kirkkaassa päivänvalossa tuli lähinnä surumielinen fiilis kun mietti, miten isoja huviloita (ja miten uskomattoman hienolla paikalla) nuo ovat aikoinaan olleet, loistonsa päivinä. Mansardikattoja, koristeellisia lautaverhoiluja, kuisteja, pyöreitä ikkunoita.. Muutama taloista oli siinä kunnossa, että sisätiloihin arvautui vielä tekemään pikaisia pyörähdyksiä (yläkerrat tosin jätin suosiolla tutkimatta, ajatus pudota vanhan lattian tai portaikon läpi ei oikein houkutellut). Alueen historiaa ja hienoja kuvia aavekaupungista löytyy muuten tästä blogista jos kiinnostaa. 

Vaikka vanhan arkkitehtuurin ihastelu ei niin nappaisikaan, on Kruunuvuoren alue ihan luontonsakin vuoksi näkemisen arvoinen kaikkine rantakallioineen ja keloineen. Ihana on myös pieni syrjäisä lampi, jonka ohi polku autiotaloille kulkee. Ja mikäli suuntaa raunioiden läpi öljysatamaa kohti, niin päätyy ehdottomasti yhdelle Helsingin hienoimmista maisemapaikoista. En vain voi sille mitään, mutta ajatus paikalle nousevasta kermapersekerrostalolähiöstä (pahoitteluni jälleen kerran poliittisesti epäkorrektista mielipiteestä ja ilmaisusta, mutta tbh sitähän se tulee olemaan. Kallis uusi kaupunginosa merinäköalalla, muutamia kahden autotallin valmispaketti-omakotitaloja kerrostaloalueen laitamille ja leikkipuisto nykyisen aarniometsän paikalle, niin tuntuuhan se aika ikävältä). Valitettavasti vaikka kuinka pyrittäisiin aina suunnitelmissa "arvostamaan alueen erityispiirteitä", niin siinä vaiheessa kun siirrytään toteutuksen puolelle, on moinen kaunis korulauselma pelkkää kärpäsenpaskaa paperilla. 

 Viimeinen kuva (c) Mari

Ja näiden mielipiteiden jälkeen voinkin hakea itselleni paikkaa Helsingin kaupunginvaltuustosta. Poliittinen, ammatillinen ja ties mikä muu metaforinen itsemurha jälleen kerran suoritettu tällä suorapuheisuudella, 

Best restaurant view by far

Hienot syksyiset kelit (tosin ainakaan täällä ei ole juuri ruskaa päässyt ihailemaan, mutta ainakin aurinko on suvainnut möllöttää taivaalla ihan kiitettävissä määrin) ovat houkutelleet pyörän selkään ja tsekkailemaan maisemia useampaankin otteeseen kuluneina viikkoina. Pyöräilyssä on juoksemiseen verrattuna se hyvä puoli, että pääsee näkemään maisemia ihan eri tavalla, vaikka muuten mieluummin hölkkäilenkin. Molemmissa on puolensa, mutta tuntuu idioottimaiselta ajaa autolla paikkaan X vain päästäkseen juoksemaan uudelle, kivanoloiselle reitille Y. Sarjassamme first world problems. Lämmöllä muistelen Kuusamossa, Abiskossa ja Kilpiksellä työskentelyä, kun duunien jälkeen saatttoi lähteä juoksemaan jonnekin supersiisteille poluille suoraan majapaikan pihasta. Siihen verrattuna valitettavasti nykyinen Helsinki-Vantaan Keskuspuisto reitteineen tuntuu no, vähän laimealta. 

Huomaa hienossa kunnossa oleva Reitti 2000 -opasnauha 

Lähdin ilman sen suurempia suunnitelmia ajelemaan ensin Petikkoon ja sieltä sitten vanhalle tutulle Reitti 2000 -kierrokselle. Olen yleensä kulkenut Luukin kautta "jonnekin sinne Bodomjärven tienoille", mutta tällä kertaa lähdinkin reitin risteämäkohdasta jatkamaan "siihen toiseen" suuntaan. Pururatapohja nappasi enemmän kun pidempi hiekkatie/asvalttipätkä Pirttimäkeen. Olin reissussa perjantaina päiväsaikaan ja taisin olla jotakuinkin ainoa kulkija. En valita. Antisosiaalisen unelma. Joka tapauksessa, Reitti 2000 kulkee Luukin ulkoilupoluilla jonkin matkaa ja tuolta pätkältä bongasin kyltin Hauklammelle. Varauduin siihen, että lammen rannalla olisi ollut suunnilleen parkkipaikka ja valmiit nodekatokset, ulkohuussit ja ties mitä muuta (a.ka puolensataa ihmistä leikkimässä piirileikkejä nuotion ympärillä), mutta annas olla, kyseessä olikin älyttömän hieno luomukallioranta. Eikä ristin sielua missään.  

Pikkupolku vei tosiaan kallionharjanteelle, josta oli komeat näkymät pikkaiselle Hauklammelle ja kallioden välistä pääsi pujottelemaan alas rantaan saakka - fillarin tosin joutui jättämään ylös, ihan niin kahjo en ole, että käytännössä jarruttomalla pyörällä olisin lähtenyt testaamaan alamäkiajoa. Paikka osoittautui ihan täydelliseksi evästaukomestaksi, jopa siinä määrin, että palasin seuraavanakin päivänä syömään lounasta samalle paikalle. 

Mulla on tosiaan ollut koko kesän ongelmia renkaiden tyhjenemisen kanssa. Laskeskelin hankkineeni kesäkuusta eteenpäin kolme uutta sisäkumia ja paikkailleeni pariin otteeseen vanhempia ja joka helvatun kerta kun olen ollut pidemmällä reissulla, on rengas ollut jossain vaiheessa tyhjä. Kannan kyllä matkapumppua aina mukanani (Lezyne Pressure Drive ♥ - sekä reissaan mielelläni virallisen fillarinhoitajani kanssa..), mutta jatkuvasti tyhjäksi pihisevät renkaat ovat kyllä toimineet melkoisina motivaatiosyöjinä. Näin kesäisen fillarointikauden loppumisen kunniaksi tai lopullisen hermojen menettämisen vuoksi, päättäkää itse kumpi on todennäköisempi vaihtoehto, tilasin uudet pistosuojatut Scwalben nakit ja nakkasin vanhoilla Kendoilla vesilintua. Uskollisesti ne oli tähän saakka palvelleet, mutta ilmeisesti ulkorengas oli jostain perskaantunut sen verran pahasti, että se hiersi jo itsessään sisäkumeja sököiksi. No, nyt toimii. Onhan noi Marathon Plussat pirusti raskaammat, mutta eiköhän siihen totu. Jatkan testejä..

Karvakaveri

Saanko esitellä, kuvassa köllöttelee tämän muonakunnan uusin vahvistus. Julmettu määrä energiaa, loputon ruokahalu ja pettämätön kyky iskeä karvainen takalistonsa juuri siihen paikkaan, missä se on eniten tiellä. Kyseessä on siis kuusitoistaviikkoinen Maine Coon-poitsu, joka muutti muutama viikko sitten Jyväskylästä Vantaalle ja on siitä saakka toiminut talouden uskollisena katkarapuruokien laadunvalvojana. Ja herätyskellona. Nyt se on todistettu asia, meikäläinen on mahdollista saada ylös sängystä ennen seitsemää jotakuinkin vapaaehtoisuuteen perustuen. Tai siis luovutan vapaaehtoisesti tyynyni hänen karvaisuudelleen ennen kun tulee kynnestä. 

Että tiedossa sellainen syksy.. :)

Eräjormana liikenteessä taas vaihteeksi

Kävin joskus viime(?)viikonloppuna relaamassa hetken Sipoonkorven pohjoispuolelle merkatuilla retkeilyreiteillä. Paha ihminen, piti tuolloin kirjoittaa aktiivisesti, mutta ei pystynyt. Paikka oli muuten heittämällä paras pk-seudulta löytämäni vähään aikaan (lue: näin yhden pariskunnan parin tunnin käppäilyn aikana). Ei mikään ylikansoitettu parkkis-100 m-tulentekopaikka -hirvitys kuten suurin osa täällä läpikäymistäni ja maisematkin paikoitellen varsin muikeita. Poluista päätellen kovin suurta käyttöä alueella ei ole, mutta yhtä pientä harhautumista ja yhtä reitin yhtäkkistä katoamista lukuunottamatta reitit oli kuitenkin hyvin merkattu ja simppelisti kuljettavissa, jos jättää meikäläisen lopussa suorittaman suon läpi tarpomisepisodin väliin, niin lenkkareillakin olisi todennäköisesti pärjännyt. Niillä ei vaan saa rakkoja kantapähinsä, eli osa autenttisesta ulkoilufiiliksestä jää tietysti uupumaan. 

Säätiedotus on tunnetusti turhaa hömpötystä, joten totta kai odottamaton ukkoskuuro ropsahti niskaan jossain puolivälin ja evästauon paikkeilla, mutta väliäkös tuolla. En nimittäin ole pitkiin aikoihin nähnyt yhtä hienoja sateenkaaria tai sateenjälkeistä värimaailmaa, kuin mitä Sipoossa tarjoiltiin verkkokalvoille. Ja hei, tällä kertaa olin sentään varautunut ottamalla sadetakin mukaan (housujen kastuminen ei niin haittaa, ne nyt kuivahtaa nopeasti vaikka hetken tietty saattavatkin tuntua ikävältä. Vaikka jos olisi ollut fiksu ja vahannut noi Fjällrävenin byysat ennen käyttöä, niin sekin murhe olisi jäänyt pois..). Ähäkutti vaan säiden jumalat, se on yks-nolla mulle tästä.

Mielessä on käynyt pitkin kesää, että jos nyt syksyllä kävisi pienellä patikkaretkellä jossain, aikataulut on ollut vähän mitä sattuu. Muutaman yön reissun ehtisi tietty vieläkin hyvien kelien osuessa kohdalle, mutta toisaalta taas pelkkä viikonloppu rajoittaa vähän sitä, minne saakka on järkevää lähteä ajelemaan. Olisin siis alun perin halunnut patikoimaan Pyhä-Luoston reitille, mutta siinä pitäisi varata kulkemisiin itsessään jo pari päivää, ja pelkkä vaellusosuus olisi vähän vauhdeista ja fiiliksistä riippuen kahden tai ehkä oikein nautiskeltuna jopa kolmen yön juttu. Vielä mahdollisia "lähi"seudun kohteita voisi olla Joutsijärvi tai Salamajärvi, mutta luontonsa puolesta tuo Lappi kyllä houkuttelisi enemmän.. Ja mites se olikaan niiden hirvikärpästen suhteen? Niitä ei ole ihan pohjoisimmassa osassa maata? Terv. nimim. en tykkää.

Vantaan ykkösfashionista vauhdissa

Voittajafiiliksiä

Nyt on kolmen vuoden uurastus lykätty kirjoihin ja kansiin, valmiina arvosteltavaksi. Väikkärini siis lähti tarkastukseen maanantain ja tiistain välisenä yönä, tosin muutamia käytännön juttuja tutkintoon liittyen pitää vielä hoidella. Mutta muuten voisi kai sanoa, että se olisi nyt sitten siinä (olettaen, että kaikki tutkintoon vaadittavat osiot menee tarkastuksesta läpi..). Aika helpottunut olo, tosin samalla tuntuu aika tyhjältä ja päällimmäisenä fiiliksenä on "mitäs nyt seuraavaksi?" 

Ennen viimeisintä Köpiksen jaksoa lähdin kaverin yllyttämänä kokeilemaan suunnistamista vähän extemporevetona. Juu, luitte ihan oikein. Käväisin Helsingin Suunnistajien iltarasteilla Pirkkolan urheilupuistolla ja pidin sen verran, että todennäköisesti kokeilen toistekin sopivan ajankohdan tullen. Lähdettiin 4 kilsan radalle parina ja hölkkäiltiin toista tuntia pusikoissa rastien perässä. Ei me kisaan päästy mukaan, kun ei loppujen lopuksi myöhäisen lähtöajankohdan vuoksi ehditty kiertämään kaikkia rasteja ennen maalin sulkeutumista, mutta otettiinkin homma jo alkuunsa enemmän hauskanpidon ja reippailun kannalta. Trackerin mukaan oltiin juostu suunnilleen tuplasti tavoitematka, eli ihan putkeen ei kaikkien rastien löytäminen mennyt, mutta väliäkös sillä. 

Tämän voi nyt ehkä luokitella yhdeksi uudeksi lajikokeiluksi, vaikka partiohommissa olenkin suunnistanut aiemmin pt-kisoissa ja harkoissa. Mulla on siis missio kokeilla mahdollisimman montaa uutta lajia mahdollisuuksien mukaan ja tänä vuonna uusien lajien listalla ei ole ollut kun boulderointi, slackline (jonka kanssa olin surkea..) ja tennis (en mie tässäkään loistamaan ole päässyt parin kerran perusteella) tähän mennessä. Mutta suunnistus ehdottomasti jatkoon! 

Ai niin, ja aiemmin mainitsemani 5x5 km:n viesti Köpiksen reissulla.. meidän joukkue oli 36. naisten sarjassa ajalla 2:19:42, eli ihan hyvin meni. Oma aika oli jotain 27 minuuttia ja risat, en hirveän tarkkaan hoksannut katsoa maalilinjan kelloa kun yritin vaan löytää meidän joukkueen seuraavan juoksijan lähtöalueelta parintuhannen muun tyypin joukosta.. Kolmanneksi sijoitettuna juoksijana oli muuten ihan rentoa, mutta sen osallistujamäärän alkoi tosissaan huomata, kun oman vuoron juoksijoiden lisäksi radalla yhtä aikaa oli vielä edellisen kierroksen kävelijäporukkaa, mikä meinasi aiheuttaa paikoitellen pieniä blokkeja. Mutta kaikkiaan kyseinen tilaisuus oli aivan mahtava, harmi kun en enää ensi vuonna pysty osallistumaan.

Sunday sightseeing

Kahdeksan päivää armonaikaa. Järkevä ihminen olisi kiltisti istua napottanut koko päivän koneen ääressä kirjoittamassa maaperän lämpenemisen vaikutuksista mikro-organismien hajotusaktiivisuuteen, mutta eääh, minähän päätin tänään suunnata pyöräreissulle Vuosaareen. Meikäläisen ensimmäinen varsinainen kosketus ja soluttautuminen pahamaineiseen Itä-Helsinkiin. Kännykän akku sanoi poks jossain 54 kilsan trackaamisen jälkeen, mutta hieman alle 60 kilometriä taisi tulla saldoksi. Ja Inserani surullisenkuuluisa takarengas tyhjeni jossain siellä 40 kilsan kohdalla.. Tosin tällä kertaa mulla oli pumppu ja vararengas messissä, joten ähäkutti vaan. Tämä oli neljäs tai viides kerta tänä vuonna, kun sama rengas sanoo kesken reissun sopimuksensa irti ilman mitään näkyvää syytä, joten tossa ulkorenkaassa on pakko olla jotain vikaa. Ei auta kun tilata sekä nastarenkaat että kevlarit lähiaikoina, ei tule mitään.

Vuosaaren sataman "vieressä" on merelle ja satamaan avautuva näköalapaikka Horisontti meluvallin päätyyn rakennettuna. Olin itse asiassa aika yllättynyt, kuinka rauhallinen paikka Vuosaari oli (tosin tietty nyt oli sunnuntai, mutta silti). Olihan siellä satama-alueella X kappaletta kontteja odottamassa lastaamista ja ties mitä rekkoja ja satamanostureita ranta täynnä, mutta en nähnyt kun pari isompaa alusta. Näköalapaikallakaan ei ollut ketään muita ja koko puolentoista kilometrin matkalla satamasta meluvallin päätyyn ei näkynyt kun pari kalastajaa. Sekä luodolla kököttämässä kasa joutsenia. 

Näkymä Horisontilta vallin toiselle puolelle

Parit täysperävaunut satamassa

 Pikaisen evästauon jälkeen suunta kohti viereistä pientä luonnonsuojelualuetta Mustavuorta. En hirveän hyvin ehtinyt perehtymään alueeseen etukäteen, mutta ilmeisesti jonkinlaisia sodanaikaisia raunioita sekä kasvillisuudeltaan ja linnustoltaan poikkeuksellisen runsasta aluetta. Parkkipaikalta tuli lähdettyä seuraamaan ihan pururataa, mutta jossain vaiheessa ajo siirtyi vanhalle kivetylle tykkitielle, jossa sai taiteilla fillarin kanssa vähän enemmän ettei päätynyt turvalleen johonkin juurikkoon. Extemporena tehty reittivalinta kuitenkin toimni ja tykkitie päättyi sopivasti jonnekin kehäkolmosen ja Porvoontien laitamille, josta pääsi takaisin asvalttipohjalle jatkamaan eksymistä (ja korjaamaan rengasta, jeejee). Olen muuten aina kuvitellut, että kehäkolmosen varrella kulkisi koko matkalta pyörätie. No ei kulje. Matka takaisin Länsi-Vantaalle sujui kiertämällä takaisin kehäykköselle ja Malmin läpi Vantaan puolelle, mikä oli aika turhauttava ylimääräinen koukkaus. Varmaan jostain pienempien teiden kautta olisi päässyt myös, mutta ilman navigaattoria tai karttaa nenän edessä on helpompaa ottaa muutama lisäkilometri kun alkaa arpomaan joka risteyksessä reittiä uusiksi. 

Heittämällä erikoisin paikka, missä olen fillarilla kulkenut

Kaikkiaan kuitenkin onnistunut reissu, muistona kesän tyylikkäimmät rusketusrajat urheilutopista ja repusta. Ja Itä-Helsingissä näytti olevan paljon kivoja pientaloalueita, joten Itiksen ja Myllypuron metroasemaseutujen perusteella saatu kuva ei ehkä kerro ihan koko totuutta ;) 

Hyvin suunniteltu on kaukana loisteliaasta lopputuloksesta

Päässä on soinut koko aamun Apulannan maanantai. Viikonloppu katosi -taas- jonnekin ja vaikka sainkin mukamas ison kasan asioita to do -listaltani tehtyä (mm. putsattua tallimaiharini siihen kuntoon, että parin sentin taiteellisesti asettuneen mutakerrospinnoituksen sijaan niistä näkee nykyään paikoitellen jopa alkuperäistä väriä..), tuntuu kun en olisi ehtinyt varsinaisesti viettämään sitä vapaata. Toisaalta oli kiva vierailla pitkästä aikaa isovanhempien luona moikkaamassa kisukattia ja käydä pariinkin otteeseen hevosen selässä fiilistelemässä niitä vihdoinkin vähän kesäisemmältä tuntuvia kelejä. Ja sain jopa kirjoitettua jonkin verran työjuttujakin, vaikka perjantaisen yleisahdistuksen kourissa olin vaihteeksi valmis nakkaamaan läppärini kolmannesta kerroksesta asvalttiin. Onneksi mulla on näköjään edelleen olemassa rahtunen itsehillintää. 

Sunnuntaikävelyllä poniinin kanssa

En ole tainnut tänne vielä mainitakaan, mutta ilmoittauduin mukaan yhteen juoksutapahtumaan elokuun loppupuolelle - kyseessä nyt ei ole sen huikeampi matka kun 5 km, mutta olen säännöllisen epäsäännöllisesti koettanut käydä hölkkäilemässä sitä varten. Mun isoin ongelmani juostessa on aina ollut vauhdin puute. Jaksan kyllä hölkötellä rauhallista 8-9 kilsan tuntivauhtia sen suuremmin väsähtämättä, mutta oikeastaan heti kun mennään yli kympin nopeuteen, niin tahti jotenkin sekoaa ja homma muuttuu hankalaksi. 

Eilen aamulla ajattelin lähteä ihan piruuttani kokeilemaan kiihtyvätahtista lenkkiä asvaltille (tässä kohtaa mainittakoon, että a) minä juoksen 95 % kaikista lenkeistäni tasatahtisina, koska vihaan syvästi kaikkea sprinttaamiseen ja intervalleihin viittaavaakin, siinä tulee hiki ja b) polvet ei arvosta asvalttipohjaa pätkän vertaa ja normaalisti kartan asvalttipohjaa kun ruttoa). Ja fiksumpi olisi laittanut ehkä luottolenkkarit jalkaan, mutta ehei, minä nerokkaasti halusin testata slicksipohjaisia tossuja. Vaikken mikään juoksuhifistelijä olekaan, niin sen verran on kantapään kautta opittu, että maastojuoksukenkien pohjakuviointi oikeasti tarraa asvalttiin kiinni ikävästi (=juokseminen tavallaan tökkäisee jokaisen askeleen kohdalla, kun pohja ei salli "liukumista") verrattuna sellaiseen sileään peruslenkkarin pohjaan. Kaksi aivosoluani päätteli siis, että slickseillä saan ehkä vähän lisää vauhtia ja asvaltti ei tunnu niin pahalta. Heko heko.

Näistä lähtökohdista ekat kaksi kilometriä meni yllättävän jouhevasti. Lämmittelykilsalle kirjautui 9.3 km/h, toka meni helpon tuntuisesti 10.3 km/h mutta annas olla, kolmannen kilsan puolivälissä huomasin kengän hiertävän aivan helvatusti ja kaikista sukan oikomisista ja nauhojen fiksailuista huolimatta jouduin antamaan periksi vauhdin suhteen ja pudotus takaisin sinne kymmenen alle. Neljännen alussa totesin, että ei tule mitään ja sisulla nilkutin viimeiselle puolikkaalle sentään 13.8 km/h. Lopputuloksena peukalonpään kokoiset vesikellot jalkapohjissa ja juoksijalla metrinen lepa otsassa. Helkkari. Ei menny ihan suunnitelmien mukaan. 

Venyttelytauolla jonkun aikaisemman iltalenkin yhteydessä

Pohdin tässä just perinteiseen luovuttajatyyliin, että saanko jonkun ylipuhuttua juoksemaan mun puolesta vai toteanko vaan, että lahjattomat treenaa ja kokeilen onneani kylmiltään. Tietysti viimeisenä vaihtoehtona voi miettiä, nöyrrynkö tässä treenailemaan seuraavat kolme viikkoa ihan perinteiseen malliin niitä inhottavampiakin harjoituksia (yhyy mäkivedot, en ole kyllä kaivannut teitä yhtään). Doping? Neljä tölkkiä limebatterya ennen starttivuoroa ja sen jälkeen voinkin keskittyä etsiskelemään vessaa juoksemisen sijaan. No hei, onneksi tää ei ole niin vakavaa ;)

Väikkäriahdistuksen ABC

A on ihan selvästi aika. Loppuu kesken. Näin viimeisten viikkojen kohdalla sen huomaa. 24 tuntia on ihan pahuksen lyhyt aika. Kuten myös kuukausi. Ja niin on oikeastaan kolme ja puoli vuottakin.

Byrokratia paperien palauttelussa tuntuu onneksi olevan Tanskassa vähän vähemmän kankeaa kun Suomessa. Jee. Jotain positiivista tälle listalle, tosin positiivinen ja byrokratia samassa lauseessa on suunnilleen yhtä yhteensopivaa, kun jos selittäisi kolmannen maailmansodan olevan parasta, mitä koralliriuttojen herkille ekosysteemeille voisi tapahtua.

CPH joko loppuliitteellä airport tai ilman sitä. On tullut jotakuinkin tutuksi. Lentokentällä suunnistan vaikka silmät ummessa, kaupungissa harrastan edelleen legendaarisia "eksyn matkalla lähikauppaan" -retkiäni. On tullut soiteltua useampaankin kertaan tutuille, että oon jossain täällä, et viittis kertoo, mihin suuntaan seuraavasta risteyksestä pitää kääntyä?

Deadline. Lähestyy. Ai miten niin alkaa olla pientä stressiä havaittavissa?

Epätoivoiseksikin tätä viimeistä kuukautta voisi mainostaa. Tosin lievä alakulo taitaa olla yleinen vika maalisuoralla olevien väikkärintekijöiden keskuudessa.

Fail. Huonoin mahdollinen vaihtoehto. 

GoogleScholar, paras ystäväni ja luotettuni kuluneina kuukausina. Siinä vaiheessa, kun Wikipediasta tulee nounou, niin Scholar astuu kuvioihin. Nykyajan hienoja puolia on se, etten joudu etsimään joka ikistä lähdeviitettä erikseen yliopistokirjastojen arkistoista. 

Hypoteesit koko projektia koskien pitäisi saada vielä kirjoitettua jotakuinkin siedettävään muotoon. Suurin osa miettii nämä alussa, mutta vastavirtaan uiminen on tunnetusti mielenkiintoisempaa. 

I tähän tulee todennäköisesti listan yllättävin veto eli Infected Mushroom. Jokaisella kirjalla on soundtrackinsa ja väikkäriä kirjoitellessa olen kuunnellut heittämällä eniten tuota israelilaista psytrancepoppoota. Hyvänä kakkosena writer-spotifylistingissani taitaa olla In Flames. 

Julkaisujahan tässä kerätään. Meikäläisen saldo jäänee näillä näkymin kolmeen, mutta sehän riittää.

Kenttätyöt on ollut mulle se isoin juttu tässä. Rakastuin totaalisesti pohjoisen kesiin ja luontoon kaikesta lentämisestä, ajamisesta, murtuneella varpaalla patikoinnista ja miljoonasta hyttysestä huolimatta. 

Labratyöskentelystä taisin jalostaa jonkinlaista laiskaa taidetta. Yleensä näytteiden valmistelut piti aloittaa heti kenttätöistä saapumisen jälkeen, joten homma eteni aika usein kaavalla auto pihaan klo 10 illalla - näytteet jääkaappiin - omat kamat huoneelle, pikainen suihku, jotkut mahdollisimman pehmeät, mukavat ja lämpimät rönttövaatteet päälle ja labraan hommiin. Tykkäsin enemmän yöaikaan työskentelystä labrassa, silloin oli hiljaista ja rauhallista ja pystyi parhaiten keskittymään. 

Motivaatio. Jotakuinkin tässä aikataulussa ollaan, eli jokatorstaista egon murskaantumista odotellessa (tosin tällä viikolla futistiimin tulokset tuli nettiin vasta keskiviikkona. Hianoo HJK..)

Nature. Kyllä mie siihenkin lehteen vielä jonain päivänä saan oman juttuni julkaistavaksi. I have a dream vai miten se nyt olikaan.. tosin parempi mietelause tän kohdalle vois olla "niin no, mutta pessimisti ei pety".

Opponentitkin on valmiiksi päätetty. Nyt pitäisi sitten vaan onnistua vakuuttamaan edes joku väitöstilaisuudessa. Esiintymispelkoisen unelma. Marraskuuta odotellessa. Saisinkohan reseptin Diapameille vai tyydynkö tinaamaan itseni rauhalliseen kuntoon d-dayna?

Portfolio eli tuttavallisemmin ihan vaan kurssikansio on sentään täynnä ja kunnossa. Edes jotain valmistui aikataulun mukaisesti ja pisteitä jäi jopa yli. Muutaman kriisin tämäkin asia sai tosin aikaiseksi, mutta kerrankin meikäläisellä kävi jossain asiassa ihan rehellisesti sanottuna ihan vaan hyvä flaksi.  

Q juu ei. Nyt ollaan liian vaikeiden asioiden äärellä. 

Ruoka. Sanotaan, että aivot vastaa 20 prosentista kehon energiankulutuksesta. Oletettavasti sitten se, että niiltä kahdelta aivosolulta joutuu ajoittain vaatimaan jotain, on aiheuttanut lisääntynyttä energiankulutusta. Tai ainakin olen jatkuvasti nälkäinen (onneksi jatkuvan nälän selättäminen ei sentään näy vyötäröllä, vaikka lompakossa sen ehkä huomaakin). 

Seminaarit a.ka esitelmät a.ka presentaatiot. Mielenkiintoista tasan niin kauan, kunnes joudut itse puhujanvuoroon. On tainnut tulla aika selväksi, että mie vihaan puhumista ja esitelmien pitämistä. Hieno tunne, kun paniikissa alat miettimään, miten oma nimesi lausutaan englanniksi ja aika monta silmäparia tuijottaa odottaen, että aloittaisit nyt vaan sen hemmetin esitelmän. Esimerkkejä elävästä elämästä. 

T nyt iski valinnanvaikeus. Sanon kuitenkin työkaverit. Niille voi delegoida ison osan ikävistä hommista ihan sillä verukkeella, ku emmää ite ehi, mulla on vaan kuukaus aikaa jäljellä!! (vitsi, vitsi, en ole sentään ihan näin moraaliton vielä..)

Usko. Nimittäin omiin tekemisiin ja se alkaa tässä vaiheessa hiljalleen loppua. 

V on aika itsestäänselvä, eli väikkäri, väitöskirja, (muutamasensuroitunimitys). Rakkaalla lapsella on monta nimeä. 

Wien eli elämäni ekan konferenssireissun kohdekaupunki. Kokemuksia, jotka tuskin koskaan unohtuu. Tosin olin niin paniikissa, etten muista omasta posteriesitysestäni yhtään mitään ja laihduin tuolloin reilut pari kiloa, kun en pystynyt viikon alkupuolella (eli ennen omaa esitysvuoroani) syömään yhtään mitään.

Xyleemi. Jos ette aiemmin tienneet, niin kyseessä on siis puusolukon osa. Triviatietona: jos teette valomikroskopiaa varten preparaattien värjäämistä, niin xyleemi on sitä kohtaa, johon kaikista überhuolellisista huuhteluista huolimatta jää aina ylimääräistä väriä. 

Yöaikaan on ihan hyvä kirjoittaa. Ei sitä koskaan tiedä, milloin inspiraationpoikanen iskee. Tai milloin on vaan ihan pakko tinkiä yöunistaan saadakseen jonkun pätkän valmiiksi aikarajaan mennessä, oli sitä inspistä tai ei. 

Zzz eli tänhetkisen elämäni toinen puoli. Jollet halua muuttua nolifeksi, älä lähde jatko-opiskelijaksi. Siinä vaiheessa tiedät asioiden olevan huonolla mallilla ja olevasi totaalisen irtaantunut tosielämästä, kun kommunikoit sunnuntai-iltapäivänä toimistolla kahden metrin päässä istuvan kollegasi kanssa irkissä/lyncissä/hangoutsissa/valitse sopiva pikaviestipalvelin aiheesta "tiedätkö, onko keittiön jääkaapissa vielä perjantaisen palaverin safkoja jäljellä?". Asiaahan ei voi tarkastaa kävelemällä sinne viereisessä huoneessa sijaitsevaan keittiöön (vie ainakin 20 sekuntia kallisarvoista väikkärinkirjoitusaikaa) tai kysymällä asiaa ihan perinteisesti puhumalla ääneen (muistuttaisi liikaa normaalia sosiaalista kanssakäymistä). 

ÅÆØ saa ihan suosiolla jäädä väliin. Vaikka økologi onkin tuo alani..

kuvitus löytyi googlen kuvahausta hakusanoilla "how to understand a person doing doctoral thesis"

Sadeaktiviteetteja

Tän kesän juttu ei kuulkaas suinkaan ole SUP-lautailu tai puistojooga, ehei, vaan nyt harrastetaan kaatosadefillarointia. Varusteiksi tarvitaan vain polkupyörä (vuosihuollon tekeminen ajallaan on yliarvostettua, kuten myös renkaiden täyttäminen. Ilmainen vinkki, tyhjällä renkaalla ajaessa saa kivasti hommaan lisävastusta), keliin nähden liian vähäinen vaatetus (sadevaatteiden mukanaraahaaminen ja muu aivotoiminnan käyttö reissun suunnittelussa on sitten kielletty!) ja tärkein, eli vesisade mallia "tulloo ko esterin persiistä tai viälä vähä enemmälti". Viimeisen kohdan täyttyminen on tänä kesänä onnistunut kiitettävästi, joten meikäläinen alkaa olla tässä trendilajissa jo suoranainen aktiiviharrastaja.

Ihan oikeasti, miten voi olla mahdollista, että joka hiivatin kerta, kun lähden pyöräilemään, niin vettä alkaa ropisemaan kun rännistä? Kesän ensimmäisellä pyöräretkellä Nuuksioon rankkasade yllätti siellä kauimmaisessa pisteessä ollessa, joten kotiinpäin ne rapiat 30 kilsaa tultiinkin sitten aika kyseenalaisissa fiiliksissä. Varsinkin, kun jossain 10 kilometriä ennen kuumaa suihkua ja kuivia vaatteita huomasin takarenkaani tyhjentyneen. Olin siinä vaiheessa ollut jo jonkin aikaa metrinen lepa otsaan kasvaneena, joten oletin hieman raskaan matkanteon johtuneen vain yleisestä väsymyksestä ja likomärästä olemuksesta. Takavanteen kolaus kanttariin paljasti lopulta totuuden.. Onneksi oli edes pumppu mukana, joten ei muuta kun tekohengittämään fillari selvittämään viimeiset metrit. Hah. Siitä reissusta selvisin hengissä, tosin huono vitsiheitto "nyt ois muuten ihan reitti 2000 -pyöräilysää" aina sadekelin sattuessa jäi elämään. 

Viime sunnuntaina sekä Ilmatieteenlaitos, Accuweather että Foreca lupasivat puolipilvistä sateen todennäköisyyden jäädessä 10 prosenttiin. Olisi pitänyt tajuta, että ei, parempi vaan jäädä pelaamaan pasianssia kotikoneelle ja unohtaa haaveet kivasta, eväsretkestä käyvästä viidenkympin pyöräreissusta Vuosaareen ja siihen liittyvästä itähelsinkiexcursiosta. Lopputulos oli, että vartti satulassa ja keli näytti tältä (tosin kuva ei kyllä tee tarpeeksi oikeutta kiveyksen vaikuttaville lätäköille):

Maastouduin pikapikaa urbaaniin porttikongiympäristöön odottelemaan sateen loppumista. Vartin odottelun ja koko ajan yltyvän vesisateen jälkeen totesin, että antaapa alkuperäissuunnitelman olla, minähän lähden shoppailemaan uudet juoksuhousut kun lähistöllä on kuitenkin muutama isompi urheiluvälineliike. Plus että märissä kamoissa seisoskelu ja sateen tuojottaminen alkoi taas hiljalleen kasvattamaan ei-toivottuja ulokkeita otsaan.

Fiksumpi olisi tässä välissä voinut tarkastaa, mitä kello on. Ja mitkä ovat suomalaiset liikkeiden sunnuntaiaukioloajat. Sunnuntaiaamupäivä kuluu oikein kivasti vesisateessa seistessä ja odotellessa. Tai ajellessa pyörällä parkkihallissa ympyrää pysyäkseen lämpimänä. Mutta mainitaan nyt sentään tähän väliin, että sain ne housut. Ja vähän muutakin, eli siltä osin ei mennyt ihan metsään sekään reissu. Ai niin, ja vesisade loppui lopulta noin kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun pääsin likomärkänä ja fillarin ketjut umpikurassa (lempparipuuhaani on tunnetusti rassata tiskiharjalla kuraisia ja öljyisiä ketjuja.. siellä se Insera odottelee nyt varastossa huoltoa kun en todellakaan saanut aikaiseksi hoitaa hommaa saman tien kotiuduttuani) takaisin kämpille. Jotenkin musta tuntuu, että vois olla aika vaihtaa lajia. Vaikka johonkin ei-niin-säistä-riippuvaiseen rentoon sisäpeliin :))

Festarieläin

Jos heinätalkoot kuuluu kesään, niin kuuluu festaritkin. Ja vastoin paikallislehteen avautujan toivetta tää ainakin-melkein-kolmekymppinen mummo tasan tarkkaan vaarantaa itsensä seksin ja viinan (ja ehkä ensisijaisesti kuitenkin musiikin) täyttämillä festareilla vielä moooonet vuodet. Taisin aloittaa festarikävijän urani maltillisen myöhään eli joskus kuustoistavuotiaana. Oisko ollu Ankkarock? Kyseisellä festarilla ravasin useampaankin otteeseen, joten Korson juna-asema tuli tutuksi. 

En ihan tarkalleen muista, millä kaikilla festareilla olen käynyt matkan varrella (tosin olin ja olen siitä ehkä rajoittunut festarikävijä, että hyvät bändit pitää olla. En ole koskaan lämmennyt isommin niille paljonmainostetuille festarifiilikselle ja leirintäaluemenolle, että pelkästään niiden vuoksi olisin kiertänyt kalaaseissa. Noup. Musiikki määrää (minkä johdosta yksittäisten bändien keikoilla ravaaminen on näin laiskalle melkeinpä suotuisampi vaihtoehto, koska on aika hanurista seistä lavan edessä kuusi tuntia putkeen odottamassa, että se lempparibändisi vetää oman settinsä. Kuuntele siinä välissä nyt sitten ne neljä tai viisi bändiä, joiden musiikkia arvostat suunnilleen yhtä paljon kun kissankusta keittiön verhoissa). Kumma kyllä, legendaarinen kukkahattutätien ja -setien kammoksuma metallihirvitys eli Tuska on aina jäänyt syystä X käymättä, vaikka olen a) asunut about entisen Kaisaniemen festarialueen vieressä ja b) niin pitkään kun muistan, olen ollut jotakuinkin tanakasti kallellaan raskaampaan musiikkiin. Tilanne kuitenkin korjattu tänä kesänä. Valikoin tosin vaan parhaat päältä ja hengailin Kalasatamassa pelkästään lauantain (koska silloin oli tarjolla Amorphiksen Tales from the Thousand Lakes -juhlakeikka ja In Flames).

Amorphis!

Yksi syy vähentyneeseen festarikiertelyyn on (kenttähommien hankalan ajoituksen lisäksi) ollut vime vuosina järjettömästi kallistuneet lippuhinnat. Toki sitä rahaa kuluu järjestäjillä, mutta tuntuu aika suolaiselta maksella satasen luokkaa yhden päivän lipusta ja parista kiinnostavasta bändistä. Muistan, kun päivälippu jonnekin Ankkarockiin oli 20 euroa. Ja Provinssiin pääsi tsekkaamaan pääesiintyjäpäivänä olikohan neljällä- tai viidelläkympillä ja se oli olevinaan pahuksen kallista. En edes aloita juoma- tai ruokahinnoista. Huomioiden sen, että festarialueelta ei yleensä voi päivälipulla poistua lähisiwaan hakemaan jotain Saarioisten roiskeläppää nälänpitimiksi.. 

Unwritten dresscode. En ole ihan varma, 

mitä tämä kuva tekee mun uskottavuudelle 

jonkinmoisena ympäristötutkijana ja soon-to-be

tohtorina.

Mutta. Rahanmenosta huolimatta tää mummo nauttii edelleen ihan kympillä livemusiikista ulkoilmassa. Tuskan kunniaksi mainittakoon, että siellä en edes tuntenut oloani totaalisen yli-ikäiseksi (johtunee ehkä siitä, että yksi pääesiintyjistä olisi ikänsä puolesta voinut olla miun isoisä ja se varmaan vaikutti porukan keski-ikään lukemaa kohottavana tekijänä). Hhah. 

Meikäläisen ekat ikäkriisit näin kolmenkympin kolkutellessa syntyy näköjään ajatuksesta "vieläkö mie kehtaan mennä kuuntelemaan bändiä X Tavastialle tai Ruissaloon?"

Summertime madness

Juhannuksestakin on jo useampi viikko, mihin tämä kesä oikein katoaa.. jos se nyt koskaan on varsinaisesti alkanutkaan. Tosin viime viikonloppuna pääsin useamman vuoden tauon jälkeen taas mukaan kunnon heinätalkoisiin, mikä on yksi ehdottomista kesän tunnusmerkeistä. Päivä pellolla heitellen paaleja traktoriin ja katsellen vieressä laiduntavia hevosia.. Ei hassumpaa. Kelikin oli mitä mainioin, ei enää kolmeakymmentä varjossa kuten parina edellisenä päivänä, mutta aurinko paistoi ja pariakymmentä hätyyteltiin. Eikä näkynyt edes paarmoja!

Ja heinäkuorman päällä matkaaminen hyvässä porukassa on vaan yksinkertaisesti kivaa. Eikä tarvitse vaivautua erikseen salille, sen verran hyvästä treenistä tuo käy, Tällä kertaa kehtaan ehkä yhden kuvan ladata tännekin, kun sen julkaisuun toisessa yhteydessä sain jo luvan ;) 

Olen ollut nyt aika tarkalleen kuukauden Suomen puolella etätöissä, pian pitäisi varata taas lento ja siirtyä hoitamaan väikkärin kasaanpakkaamiseen liittyvää käytännön puolta paikan päälle. En oikeastaan tiedä ihan tarkalleen, mitä tässä on vielä tehtävä (siis sen varsinaisen kirjoittamisen lisäksi.. vaaditut opintopisteet taitaa sentään täyttyä) ennen papereiden palauttamista, väitöstä ja tutkinnon anomista. Auts. Pitänee haastatella työkaveriani, joka muutama viikko sitten valmistui virallisesti. Olisi ikävää tässä vaiheessa, jos homma tökkäisi johonkin pieneen muotoseikkaan. Minä ja byrokratia ollaan aina oltu huono yhdistelmä. 

Pikainen kuulumispostaus vaan tähän väliin, mutta josko tässä nyt kesän kunniaksi koettaisi ihan suoranaisesti aktivoitua tämänkin suhteen. 

Tärkeimpien asioiden äärellä

Ei elämää ilman juustokakkua

Eli ruokapatojen! Yleisimpiä kysymyksiä Suomessa ollessa on "minkälaista ruokaa Tanskassa on?", joten vastataanpa siihen nyt sitten pitkän kaavan mukaan. Sanotaan, että tanskalaiset syö leipää aamupalalla, lounaalla ja päivällisellä. Pitää jotakuinkin paikkansa. Smørrebrødit ja ruisleipä suunnilleen kaikissa muodoissaan ja kaikilla mieleen juolahtavilla täytteillä on perussapuskaa. Sanopa jollekin täällä, että välttelet leipää tai hiilihydraatteja (a.ka kaikkia kakuntapaisia), niin tulet pidetyksi totaalisekopäänä. Ja paikallinen ruisleipä on hyvää. Variaatiota riittää, omat suosikkini ovat auringonkukansiemenillä höystetty ruisleipä ja paikallisen leipomon pellavansiemenruislimppu. Täytteissä pysyttelen kyllä suomalaisemmalla linjalla, sillä en oikein lämpene peruna-majoneesi-punasipuliruikkareille.. Juustoa toki käytän paikalliseen malliin eli paljon ja mielellään ainakin kahta sorttia. 

Kasvisten käyttö on ihan eri planeetalta ja heviosastolta selviää ilman henkilökohtaista konkurssia muuten ah-niin-kalliilla kauppareissuilla. Täällä on lounaspaikoissa mielettömät salaattitiskit, käytännössä tulee syötyä puoliltapäivin "kylmä lounas", sillä kaikkien papujen, pähkinöiden ja erilaisten raakaraasteiden keskellä ei varmasti jää nälkäiseksi. Vierastin alussa esim. parsakaalin tarjoamista raakana eikä keitettynä, mutta oikeastaan se on raakana miltei parempaa. Kulttuurishokki. Kasviksia käytetään paljon ruuissakin ja mun perikonservatiivinen suhtautuminen moniin mystisiin rehuihin kuten ruusukaaleihin, latva-artisokkaan ja fenkoliin alkaa hiljalleen kääntyä sille kannalle, että ne voi ehkä sittenkin kelvata ihmisravinnoksi. Kuten myös munakoiso, jota kohtaan olen aiemmin kokenut lähinnä pyhää vihaa. 

Ainoa isompi negatiivinen puoli löytyy pääruokien puolelta. Tanskassa tarjoillaan ruokaa tai vaihtoehtoisesti "jotain niille, jotka eivät syö lihaa". Eli ruoka ilman punaista lihaa, kanaa tai kalaa ei ole ruokaa. Tän huomaa ravintoloiden ruokalistoilta, sillä monessa paikassa kasvisvaihtoehdon kohdalla myydään ei-oota tai sitten listalla on se yksi lihaton vaihtoehto, ota tai jätä. Joten parempi tarkastaa pöytävarausta soittaessa tämä asia, ei ole nimittäin ihan selviö, että porukan porkkananpurijallekin löytyy valitusta paikasta evästä. 

Paahdettua banaania, pähkinöitä ja inkiväärijäätelöä. 

Vaihteeksi epätarkka kuva, mutta kun oli niin kiire päästä maistamaan.

Jälkiruoka. Olen saattanut hehkuttaa paikallisia kakkuja jo aiemmin. Olen siitä onnellisessa asemassa, että meillä on työhuoneella tiistaina kakkupäivä, keskiviikkona on laitoskahvit ja torstaina seminaarikakku. Vielä kun keksin, millä verukkeella voisin popsia kakkua maanantaina ja perjantainakin, niin olisin ikionnellinen. Olen ihmisiä, jotka ei tunne käsitettä "liian makea", mutta sanotaanko, että paikalliset paakelsit on kyllä sieltä irstaammasta päästä. Latvia taitaa olla ainoa maa, missä olen vetänyt vielä makeampia/rasvaisempia leivonnaisia napaani. Sen sijaan nimitys Danish pastry on hieman harhaanjohtava, vaikka tämä Wikipedian mukaan wienerbrødien kotomaa onkin - ihan suomalaistyylisiä viinereitä ei kovin usein vastaan tule.
.
 Hmm. Unohtuikohan jotain "tärkeää" :)) Kuvat on taattua kännykkälaatua, koska kun saan ruokaa eteeni, niin en todellakaan ole niin ammattibloggaaja, että ensimmäiseksi alkaisin viritellä järkkäriä valmiiksi annoksen kuvaamista varten. Ehei. Syön ensin vähintään puolet lautasella olevasta taideteoksesta ja sen jälkeen mieleen saattaa välähtää, että no jopas, olisin toki voinut dokumentoida evääni instagramiin/feisbuukkiin/twitteriin kuten jokainen vakavastiotettava somejulkkis. Hyvä puoli on tosin se, että a) en ole somejulkkis ja b) ketään ei oikeasti kiinnosta kuvat parsakaaleista, ellen nyt sitten aterioi Nomassa. Se saattaisi muuttaa parsakaalitkin paljon mielenkiintoisemmiksi.