Marraskuu. Pari päivää sitten kävin juoksemassa ja lämpömittari näytti +14 astetta, aurinko paistoi.. Ihan täydellinen juoksusää siis. Pienen itsepatistuksen tuloksena sain vihdoinkin ylitettyä itseni ja juoksin yhden lenkin, jota olen jostain syystä ajatuksenakin kammonnut jo ties kuinka kauan. En tiedä miksi, mutta joskus tulee kasattua hirveitä henkisiä esteitä itselleen ja ihan syyttä suotta panikoitua typeriä asioita. Paloheinän kierros on ollut yksi sellainen, tuntemattomasta syystä. Nyt se on käyty ja vastoin kaikkia ennakko-odotuksia kyseinen reitti oli no, parasta pitkään aikaan. Olin jotenkin kuvitellut, että se on a) pidempi, b) tylsempi ja c) raskaampi juosta, mutta kuinkas kävikään.. Todellisuudessa matkaa tuli vain kahdeksisen kilsaa, ei hapottavia mäkiä ja mikäs siinä auringonpaisteessa hölkötellessä.
Rakennan samanlaisia typeriä mental barriereja itselleni milloin mistäkin. Yksi elämäähankaloittavimmista on sähköpostin send-nappulan painaminen. Pahinta oli lähettää väikkäri tarkastukseen. Viimeiset neljä tuntia ennen määräaikaa taisin vain tuijottaa sitä tekstiä tekemättä enää sen isompia muutoksia ja säponkin olin kirjoittanut valmiiksi, mutta ajatus päästää irti oli vaan jotain ihan kamalaa. Meinasin jättää lähettämättä. Samoin jonkinsortin puhelinkammo mulla on ollut niin kauan kun muistan. Jos ei ole ihan pakko soittaa, niin en soita. Loppujen lopuksi se soittaminen/sähköpostin lähettäminen/mikä nyt ikinä kyseessä onkaan, onkin yleensä ihan ok ja koska tässä edelleen istun, niin ei ole henkikään lähtenyt tuntemattomille soittamisen vuoksi.
Olen jonkinasteinen kontrollifriikki, en nyt enää ihan neuroottisimmasta päästä (mutta enpä nyt voi asiaa kieltääkään..) ja veikkaan, että nuo semipaniikkikohtaukset liittyy siihen, etten tiedä, mikä on vastapuolen reaktio. En pysty vaikuttamaan siihen. Juoksun suhteen ongelmana taitaa olla pelko siitä, etten mahdollisesti jaksakaan tai että matkassa on muita ongelmia tai "ongelmia". Kyllä, vihaan sitä, jos joudun lenkillä pysähtymään esim. liikennevaloihin tai jos kengännauha aukeaa (häh häh, kaikki kunnia noille mun Salomonin pikakiinnityslenksuille ja hyvästi kengännauhojen aukeamisongelma) ja pahinta on, jos en pääse loppuun saakka. Totaalinen fail. Lenkki pilalla. Tahti sekaisin, jokin on heilauttanut mun hienoa suunnitelmaani.
Ja kyllä, kärsin stressaantuneena huolestuttavasti kohonneesta verenpaineesta. Siinä on tosin se hyvä puoli, että kerrankin sormet ja varpaat tuntuu lämpimiltä.. :)) Tosin tässä on se hyvä puoli, että niin kauan kun panikoin tuon horisontissa häämöttävän väitöstilaisuuteni vuoksi, en kärsi normaalista jatkuvasta palelemisesta.
PS. Miksi hiiskatissa tanskalainen nettipankkini ei muuten suvaitse toimia?!? Olen yrittänyt kirjautua sisään koko aamupäivän ja ei, tuo mokoma ei avaa edes pääsivua. Argh..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti