Festarieläin

Jos heinätalkoot kuuluu kesään, niin kuuluu festaritkin. Ja vastoin paikallislehteen avautujan toivetta tää ainakin-melkein-kolmekymppinen mummo tasan tarkkaan vaarantaa itsensä seksin ja viinan (ja ehkä ensisijaisesti kuitenkin musiikin) täyttämillä festareilla vielä moooonet vuodet. Taisin aloittaa festarikävijän urani maltillisen myöhään eli joskus kuustoistavuotiaana. Oisko ollu Ankkarock? Kyseisellä festarilla ravasin useampaankin otteeseen, joten Korson juna-asema tuli tutuksi. 

En ihan tarkalleen muista, millä kaikilla festareilla olen käynyt matkan varrella (tosin olin ja olen siitä ehkä rajoittunut festarikävijä, että hyvät bändit pitää olla. En ole koskaan lämmennyt isommin niille paljonmainostetuille festarifiilikselle ja leirintäaluemenolle, että pelkästään niiden vuoksi olisin kiertänyt kalaaseissa. Noup. Musiikki määrää (minkä johdosta yksittäisten bändien keikoilla ravaaminen on näin laiskalle melkeinpä suotuisampi vaihtoehto, koska on aika hanurista seistä lavan edessä kuusi tuntia putkeen odottamassa, että se lempparibändisi vetää oman settinsä. Kuuntele siinä välissä nyt sitten ne neljä tai viisi bändiä, joiden musiikkia arvostat suunnilleen yhtä paljon kun kissankusta keittiön verhoissa). Kumma kyllä, legendaarinen kukkahattutätien ja -setien kammoksuma metallihirvitys eli Tuska on aina jäänyt syystä X käymättä, vaikka olen a) asunut about entisen Kaisaniemen festarialueen vieressä ja b) niin pitkään kun muistan, olen ollut jotakuinkin tanakasti kallellaan raskaampaan musiikkiin. Tilanne kuitenkin korjattu tänä kesänä. Valikoin tosin vaan parhaat päältä ja hengailin Kalasatamassa pelkästään lauantain (koska silloin oli tarjolla Amorphiksen Tales from the Thousand Lakes -juhlakeikka ja In Flames).

Amorphis!

Yksi syy vähentyneeseen festarikiertelyyn on (kenttähommien hankalan ajoituksen lisäksi) ollut vime vuosina järjettömästi kallistuneet lippuhinnat. Toki sitä rahaa kuluu järjestäjillä, mutta tuntuu aika suolaiselta maksella satasen luokkaa yhden päivän lipusta ja parista kiinnostavasta bändistä. Muistan, kun päivälippu jonnekin Ankkarockiin oli 20 euroa. Ja Provinssiin pääsi tsekkaamaan pääesiintyjäpäivänä olikohan neljällä- tai viidelläkympillä ja se oli olevinaan pahuksen kallista. En edes aloita juoma- tai ruokahinnoista. Huomioiden sen, että festarialueelta ei yleensä voi päivälipulla poistua lähisiwaan hakemaan jotain Saarioisten roiskeläppää nälänpitimiksi.. 

Unwritten dresscode. En ole ihan varma, 

mitä tämä kuva tekee mun uskottavuudelle 

jonkinmoisena ympäristötutkijana ja soon-to-be

tohtorina.

Mutta. Rahanmenosta huolimatta tää mummo nauttii edelleen ihan kympillä livemusiikista ulkoilmassa. Tuskan kunniaksi mainittakoon, että siellä en edes tuntenut oloani totaalisen yli-ikäiseksi (johtunee ehkä siitä, että yksi pääesiintyjistä olisi ikänsä puolesta voinut olla miun isoisä ja se varmaan vaikutti porukan keski-ikään lukemaa kohottavana tekijänä). Hhah. 

Meikäläisen ekat ikäkriisit näin kolmenkympin kolkutellessa syntyy näköjään ajatuksesta "vieläkö mie kehtaan mennä kuuntelemaan bändiä X Tavastialle tai Ruissaloon?"