Arkiaamun hupia

Lähipäivinä on luvassa taas plussakelejä ja vettä niskaan, mutta tänä aamuna elohopea heilui vielä aavistuksen pakkasen puolella, joten kaivoin aamukahvin jälkeen sukset varastosta ja ajelin laduille. Mahdollisesti viimeistä kertaa tänä vuonna, ellei kelien suhteen tapahdu nyt ihmettä (mutta pessimisti ei pety, joten elellään nyt sen pahimman skenaarion mukaan)..

Oiskohan tää joku markkinoiden eka versio Fischer LS skateista..?

Uudempia keltamustia näkee kyllä laduilla paljon, mutta oon retro.

Latupohja oli selvästi kulunut ja paikoitellen sai väistellä hiekkaa tai lasketella jäärouheena olevalla väylällä, mutta muutamia pätkiä sai hiihdellä ihan mahtavilla hangilla. Näin viikolla päiväsaikaan porukkaakaan ei pahemmin ollut liikenteessä Paloheinän ulkoilumajan lähistöjä lukuunottamatta, joten sain sivakoida ihan omaan tahtiini ja maisemista nautiskellen. Kelikin pysyi metsän puolella pakkasella koko reissun ajan, peltoladuilla, mihin aurinko paistoi suoraan, huomasi lumen sohjoontumisen loppulenkistä. Mun suksenihan on jostain vuodelta -98, mutta miksipä sitä päivittämään täysin toimivia ja omassa käytössä erinomaisen hyvin pelittäviä kapineita. Toisen suksen pohjassa näkyy kaikesta varovaisuudesta huolimatta pieni skraidu, mutta muuten nuo ovat vain siteiden päivittämisen tarpeessa. Voiteettomuus rajaa kuitenkin käyttölämpötiloja siinä määrin, että optimi tuntuu olevan siinä -2 asteesta -10 asteeseen ja sitä kylmemmässä tai lämpimämmässä alkaa meno takkuamaan. Toisaalta, kymppiä paljon kylmemmässä alkaa omissa keuhkoissa tuntumaan ja plussakelissä hiihtäminen nyt on muuten syvältä. 

Ruuhka-aika!!

Jos hiihtokilometrit oli tässä, niin aika heikosti meni. Tälle talvelle latukertoja tuli 4 ja matkakin jäi vähän reiluun 25 kilometriin. Kuopiossa asuessa puhuttiin kuitenkin useammasta sadasta latukilsasta per talvi enkä ole edes mikään himoharrastaja.. Tosin Kuopiossa asuin Puijolla, ladulle pääsi saman tien kun astui ulko-ovesta pihalle, mikä ehkä madalsi hieman kynnystä kaivaa ne sukset esille. Samoin jos halusi jäälle hiihtämään, niin 150 metriä kävelyä ja Kallavesi odotti. Nyt jälkikäteen harmittaa, etten koskaan kokeillut retkiluistelua, yliopiston rannasta kun lähti retkiluistelu-urat ja muistan kyllä ajatuksen houkutelleen, mutta jäi sitten vaan toteuttamatta. Perus. Retkiluistelu on kuitenkin yksi niitä asioita, jotka kuuluu listalle asioista, mitä haluan koettaa ennen kuolemaa. Lumikenkäily on toinen. 

Näkymää parkkikselta Niskalan peltoladulle

Voi kun vielä tulisi pakkaskelejä. Ja mielellään vähän luntakin. Hei, en ole päässyt rinteeseenkään tänä vuonna vielä kertaakaan!

Tuesday's gone

Onneksi mun pieni lempparikriitikkoni ei ollut kovin negatiivisella tuulella illan musiikkiannin suhteen. Muutenkin suhtautuminen kitaraa kohtaan oli poikkeuksellisen hienovaraista (viritystapit oli ilmeisesti ikävän metallista järsittävää eikä tassukaan oikein mahtunut tyhmien kielien välistä kaikukoppaan tekemään tuhojaan). Oli paljon mukavampaa ottaa nokoset kitaran suojakotelossa ja tyytyä kärsimään nauttimaan epämääräisten arpeggioharjoitusten kuuntelemisesta. 

Joku selvänäkijän lahjoilla paiskattu henkilö voisi muuten vinkata, missä nuottikansioni mahtaa olla. Edellisestä soittokerrasta on päässyt vierähtämään tovi ja ton mapin koordinaatit on nyt vähän hakusessa..

Kaupungin kattojen yllä

Eilen kävin illalla hääpäivällisillä ravintola Tornissa. Olen aiemmin tainnut vierailla Tornissa kerran ja sekin vasta viime kesänä, jolloin kävin pikaisesti kurkkimassa ylimmän kerroksen parvekkeelta maisemia (olen tosi hyvä kaupunkieläjä, kun kaikki nämä "kuuluisat" mestat olen aina onnistunut kiertämään kaukaa. Juu ei, älkää kysykö Helsinkivinkkejä tai opastusta kaupungin suhteen.. terkuin nimimerkillä olin truu-Kalliohipsteri vuodet 2001-2004 ja nyt elellyt Vantaalla vuodesta 2012. Mutta Vantaahan on hevonkuusessa oleva lähiö, joten sitä ei laskettane?). Itse tilaisuus oli kiva kokemus: supermahtava hääpari, vieraita suhteellisen pienehkö porukka ja kaikkiaan hyvin rento illanvietto. Ja se ruoka! Omat kokemukseni fine diningiin viittaavista paikoista eivät ole olleet kovin kummoisia, Kööpenhaminan Cofoco on ollut tähän mennessä ainoa, jonne voisin mennä mielihyvin uudelleenkin, mutta nyt Torni yllätti positiivisesti. Ja pelkästään öiset kaupungin valot ylimmän kerroksen parvekkeelta yli Helsingin katseltuna oli näkemisen arvoiset. Vaikka meinasinkin jäätyä seistessäni siellä puuskaisessa tuulessa :))

Helsinkihän on hyvin matalaprofiiliseksi rakennettu, Tornin ollessa oikeastaan ainoita korkeampia rakennuksia. Oli jotenkin hauska yrittää tunnistaa paikkoja yläilmoista (ja jos ihan rehellisiä ollaan, minähän olen aina pitänyt Helsinkiä yhtenä rumimmista tietämistäni kaupungeista jos unohdetaan Kouvola, mutta lintuperspektiivistä tarkasteltuna harmaa, yhteensopimaton ja tylsä kuutiorakennusvaikutelma ei ollut aivan yhtä paha). Okei. Mutta takaisin siihen ruokaan. Tarjolla oli kolme ruokalajia, joista testasin kaksi ensimmäistä eli alkupalana olleen savustetun mozzarellan tomaattien kera tarjoiltuna sekä pääruokana nieriää sitruuna-valkoviinikastikkeessa, kasvisvaihtoehdon valitettavasti loistettua poissaolollaan. Molemmat aivan käsittämättömän hyviä ja vaikka ruuan suhteen kannatankin yleensä more is more -ajattelutapaa, jota harvemmin paremmissa ravintoloissa lautasellaan näkee, niin tällä kertaa annokset oli kuitenkin sopivan kokoisia enkä kokenut älyttömiä mielihaluja popsia pöytähopeita jälkiruuaksi. Sen varsinaisen jälkiruuan itse asiassa skippasin, kermakakut vaan ei kerta kaikkiaan ole mun juttuni. Kakku kuului kyllä muualla pöytäseurueessa saavan erittäin hyväksyvän vastaanoton. 

Ja pitäähän se Tornin vessakin mainita, on sitä sen verran suomileffoissa näkynyt. Myönnetään kuitenkin alkuun, että harvemmin sitä pääsee nokkaansa puuteroimaan yhtä hulppeissa näköaloissa, mutta olihan se hieman outoa, kun lähes koko vessan seinä tuntui olevan pelkkää ikkunaa. Kyllä siinä iski jonkinmoinen epämääräinen tuntemus tietystä yksityisyyden puutteesta..

Laiskuus, mikä ihana tekosyy

Olen tainnut joskus mainita "lievistä" antipatioistani silittämistä kohtaan. Käytännössä en silitä vaatteitani oikeastaan koskaan, yritän valikoida kaappiini sellaisia rytkyjä, jotka joko eivät rypisty tai jotka eivät näytä rypistyneinäkään katastrofeilta. Tämä on tietysti suhteellista, sillä suurimman osan ajasta taidan olla lookiltani lähinnä rantojen mieshh.. -osastoa. Diplomaattisin kommentti, jonka olen tyylistäni ikinä kuullut oli "no sä oot nyt vähän sellainen boheemi".  Njoo. Joskus ja jouluna joutuu kuitenkin silityshommiin, halusi tai ei, ja jouduin kaivamaan kahdeksan vuotta vanhan, uskollisesti palvelleen pukuni kaapista heti helmikuussa (merde, joudun tänä vuonna sonnustautumaan siistimpiin releisiin ainakin kahdesti, kun tässä vaiheessa on heinäkuullekin jo buukattu juhlallisuuksia kalenteriin). 

Rakastan pellavaa vaatteissa. Ja tämä on todellinen viharakkaussuhde, sillä pellavan silittäminen on sieltä ja syvältä. 100% pellavan kanssa pieni ryppyisyys nyt kuuluu asiaan, mutta fiftysixtysuhteella miksattu pellava/puuvillakombo on täysin toivotonta saada siistiksi - ainakin jos puku on aikoinaan hankittu henkkamaukan alesta ja housujen saumat ja kangas ovat lähtökohtaisesti vinoon ommeltuja.. Että silitäpä siihen sitten veitsenterävät prässit. Onneksi on kuitenkin olemassa nerokas keksintö nimeltä hiuspinnit. En ole koskaan oikein innostunut niiden käyttämisestä hiuksissani, mutta pinneillä voi macgyver- tai niksipirkkahenkisesti fiksailla ties mitä. Kuten painella prässinpaikat kosteaan kankaaseen helpottamaan silittämistä. Toimii. Tosin kannattaa käyttää sileitä (ja vähän löystyneitä) pinnejä niiden kiemuraisten sijaan, silloin ei tarvitse edes höyrytellä mahdollisia pinninjälkiä pois kankaasta silitysvaiheessa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan siis kaivetaan housut pesukoneesta, ripustetaan punteista roikkumaan saumat kohdakkain klipsihenkariin (tässä kohtaa olisi toki kiva juttu, jos niitä saumoja ei olisi ommeltu miten sattuu, mutta luovuus kunniaan jos laatu ei satu olemaan ihan priimaa), vedetään kangas mahdollisimman sileäksi haluttuun asentoon ja napataan kiinni pinneillä. Silittäessä ei tarvitse pahemmin muuta kun painaa taitos raudalla terävämmäksi ja huolehtia niistä kohdista, joissa kankaassa näkyy valitettavia epämääräisyyksiä. 

Tosin saatan olla niin tunari silittämisessä, että homman hankaluus on ihan vaan meikäläisen omasta osaamattomuudesta kiinni, mutta tällä tavalla olen välttynyt tuplaprässeiltä tai linjojen vinoon/kierteelle vetämiseltä, kun pohjalla on jo auttava taitos. Vielä kun keksisin, miten kauluspaitojen silittämisen saisi edes auttavasti siedettäväksi hommaksi (muotolaskokset aargh!!), niin saattaisin jopa tuurilla saada verenpaineeni laskeutumaan normaaleihin lukemiin.. Tai sitten voisin vaan käydä heittämässä puvun pesulaan ja käydä kahvilla sinä aikana kun muut hoitavat homman tyytyväisyystakuulla, mutta minkäs sitä pieni ihminen pihiydelleen mahtaa.

Todella puhutteleva kuvanlaatu. 

Suoraan pesukoneesta tullut kangas käsittelyssä..

Niin ja tuon kyseisen puvun silittämisen kanssa on muuten aina sama homma, kun istun ensimmäisen kerran, niin kangas näyttää välittömästi siltä, kun olisin nukkunut edellisen yön jossain katuojassa. Mutta voinpahan sanoa edes yrittäneeni.

Työnhakemisen turhauttavuus

Tai siis lähinnä noiden nettihakulomakkeiden! Voi apua, miksi ihmeessä joka ikinen rekry on tehtävä nykyään tuollaisella ärsyttävällä pudotusvalikko-nettilomakehirviösysteemillä (jota ei parhaassa tapauksessa pysty kopioimaan pohjaksi mahdollisesti toiselle hakemukselle saman järjestelmän sisällä, ehei vaan napsuttele uudelleen se työkokemuksesi niitä samperin pudotusvalikkoja käyttäen. Meni tänään puoltoista tuntia saada yhteen lomakkeeseen kirjattua työkokemus "valitse päivä-valitse ala-valitse tehtävä-valitse jokin muu asia X" -tyylillä. Lomake vielä kaatui kertaalleen kesken tietojen lisäämisen. Mulla on aika pitkä pinna, mutta siinä vaiheessa saattoi lipsahtaa pari ärräpäätä). Pahimpia on ne, joissa vapaasanakentät on rajattu 160 merkkiin. Moi, ihan haen tässä töitä tekstarilla?! Tiivistäminen ei ehkä koskaan ole kuulunut suurimpiin vahvuuksiini, mutta veikkaan, että kukaan ei voi antaa kovin kattavaa tai persoonallista kuvaa itsestään tai osaamisestaan parilla lauseella. Tai ehkä se juju onkin siinä. Jos pystyt mahdottomaan tehtävään, paikka on sun. Onnea yritykseen.

Olen ehkä vanhanaikainen, mutta tykkään niistä muodollisista pdf-ansioluetteloista, joissa on kaikki tiedot yhdessä paikassa. Samoin se varsinainen hakemus. Yksi tiedosto, johon voit kirjoittaa yhtenäisen, selkokielisen stoorin ilman yhtäkään rastiruutuun -valintatehtävää. Enkä oikeasti tiedä, miten nuo nettilomakesysteemit muka helpottaa varsinaista hakijoiden läpikäyntiä. Tietysti, jos samaan paikkaan on vaikka 150 hakijaa, niin ehkä nettilomakehakemuksista voi sortata yhdellä klikkauksella pois ne jotka eivät täytä reunaehtoa "soveltuva ylempi korkeakoulututkinto" tai "vaadittu ajokorttiluokka BE" tai muuta vastaavaa, mutta niiden jäljellejäävien hakemusten kohdalla se sopivan tyypin löytäminen luulisi olevan melkoista hakuammuntaa. Hmm. Onneksi en vastaa rekrytoinneista. Tai jos jonain päivänä vastaankin, niin haluan hakemukset vanhan kaavan mukaisesti. Näenpähän samalla, osaako hakija kirjoittaa edes jotakuinkin selkeää suomea ja ettei hakemuksessa vaan ole yhtä ainoaa hymiötä.  

Helpottipa älyttömästi avautua tästä asiasta. Ja olen muuten ihan varma, etten voi olla ainoa, jolla alkaa olla metrinen lepa otsassa noiden vuoksi. Enhän? 

Sorry Starks, but the winter is cancelled

Loska, vesisade ja pääkallokelit saapuikin sopivasti kun olin vihdoinkin päässyt avaamaan hiihtokauden ja nautiskelemaan kunnon lumihankilaukoista peräti ööh.. kolmesti? Onnistuin tänään muuten tyylikkäästi lentämään perseelleni salille kulkiessani (olihan ne tiet hiekoitettu, mutta eipä tossa peilijäällä mikään hiekoitussepelikään pidä, pyörii vaan maiharin alla) ja totesin, että palataan asiaan parin kuukauden kuluttua. En tiedä, onko siinä mitään uutta, että meikäläinen on nurin jossain katuojan puolella, kuuluu perussettiin. Positiivinen puoli on se, että ilmeisesti mitään ei murtunut. Voi taivas, että kaipaan niitä lapsuuden talvia, jolloin lunta oli neljä-viis kuukautta putkeen ja kinokset ylttivät pitkälle ikkunoihin puolelle. Tai talvia Kuopiossa, kun pääsi Allun kanssa kahlailemaan ihan tosissaan hangessa. 

Maaliskuun 23. pvä vuonna 2007, Artsijanari kahlailee

Pakkaspäivinä oli ihan huikeaa käydä aamulla ennen luentoja ratsastamassa umpihangessa tai päästelemään kunnon laukkasuorat vanhalla junarataväylällä, jossa ei käytännössä ollut ikinä muuta liikennettä. Perus kiintohokkikengillä selvisi koko talven ja muistelisin, että talvikauden aikana ratsastuksellisesti huonoja kelejä oli ehkä parisen viikkoa - toinen jakso oli se pakkaskoppura ennen kun lumet tuli ja toinen keväällä kelirikkoaikaan, kun piti varoa tien vajoamista. Nyt tuntuu, että viimeiset kolme talvea on mennyt siihen, että koko talvikauden aikana ratsastelut on lähinnä kävelylenkkejä ja joskus hyvällä tuurilla saattaa olla tiet kunnossa viikon ajan niin, että pystyy ravailemaan ja pätkittäin jopa laukkaamaan. Sama juttu juoksemisen ja hiihtämisen kanssa. En uskaltaisi kokeilla kävelyä ripeämpää vauhtia edes nastalenkkareilla, no thanks. 

Talvipallero, vuosi 2011 helmikuun alkupuolelta. Mun poni 

tais olla näihin aikoihin kaikkein lihavimmillaan..

Toki muistan noilta ajoilta senkin, miten epätoivoista oli kulkea tallimatkoja niillä -30 asteen pakkasilla armaalla punaisella Fiat Puntollani, joka jäätyi sisältä vielä enemmän kun ulkoa. Oli hienoa ajella jäätietä kaikkein kylmimmillä keleillä kun kuuli välillä jään paukahtelevan, mutta koska auton ikkunat oli niin täynnä kuurankukkaa, niin ei ollut mitään toivoa, että olisi nähnyt mistä se poksahdus tuli ja nousiko vesi jostain jään pinnalle. Yleensä painoin vaan lisää kaasua ja toivoin, ettei upota. Pahimmilla pakkasilla jouduin ajamaan jääraappa koko ajan käden ulottuvilla ja rapsuttamaan ikkunan sisäpuolelta jäätä pois risteyksiin tullessa nähdäkseni onko muuta liikennettä. Etulasi onneksi pysyi jotakuinkin auki.. Ai niin, en muuten enää koskaan hanki italialaisiin keliolosuhteisiin suunniteltua autoa. 

Mutta hei, karvainen pikkumies oli viime yönä ensimmäistä kertaa aikoihin suorastaan asiallisesti ja herätti vain kolmesti (kahdesti hyppäämällä roikkumaan keittiön lampun kivasti kiliseviin kristalleihin ja kertaalleen alkaessaan teroittaa kynsiään olohuoneen kaiuttimiin). Olen ollut melkoisissa juhlatunnelmissa koko päivän, kun pitkästä aikaa en ole tuntenut itseäni aivan totaalisen aivokuolleeksi. Pitää koputtaa puuta, mutta jos tämä tästä nyt lopultakin alkaisi hiljalleen helpottaa.. 

Helminauhantekijä

Siellä pellolla liikkuu nyt jotain..

Olen maastoillessani aina tykännyt siitä, että ratsain pääsee lähemmäs monia metsän eläimiä kun mitä jalkaisin. Ehkä hevosen haju peittää ihmisen ominaishajun jotenkin, en tiedä. Allun kanssa ratsasteltiin monesti ihan hirvien viereen (okei, kiima-aikana ne urokset oli pahuksen pelottavia ja monta kertaa jouduttiin lähtemään varsin rivakasti karkuunkin kun hirvi olisi halunnut tehdä lähempää tuttavuutta. Tai mahdollisesti tappaa kilpakosijansa, minen niiden mielenliikkeistä tiedä enkä jäänyt ottamaan selvää), täällä taas pääsin vuokrikseni edellisessä tallipaikassa maastoilemaan valkohäntäpeurojen keskellä. Kun oli hipihiljaa ja ratsasti oikein varovasti, niin pääsi kulkemaan lauman keskeltä säikyttämättä niitä karkuun. Hassua, oltiin tuolloin vain noin 20 kilometrin päässä Helsingin ydinkeskustasta ja siellä ne peurat vaan monesti möllötti. 

Olin kuitenkin eilen aivan fiiliksissä kun näin maastolenkillä ketun. Se oli niin pörheän ja söpön näköinen talviturkissaan, että unohduttiin pitkäksi aikaa katselemaan toisiamme - tai repolainen saattoi tuijotella mun ratsuani ja pohtia pikemminkin ison paistin mahdollisuutta. Kohmeisin sormin yritin napata kännykkäkameralla pari kuvaa, mutta kovin tarkkoja noista ei valitettavasti tullut, vaikka matkaa mun ja ketun välillä olikin alle kymmenen metriä. Kettuja en muista kovin usein nähneeni ainakaan muutoin kun ihan vilahdukselta ylittämässä jotain metsäpolkua pidemmän matkan päässä, mutta tällä kaverilla ei kyllä tuntunut olevan mihinkään kiire :)) 

Niin ja hei, voisiko joku ihana kenkäfirma alkaa valmistamaan talviratsastuskenkiä, joiden teräosa olisi jotain muuta materiaalia kun kylmää hohkaavaa muovia/kumia? Olen ratsastanut nämä pari kylmempää viikkoa karvavuoritöppösissä, jonne olen tunkenut villasekoitetta olevat vaellussukat ja tavalliset paksut villasukat, mutta jonkin äkillisen mielenhäiriön vuoksi tulin eilen napanneeksi maastoreissulle jalkaani Dafnan perustalviratsastussaappaat. En ole ihan varma, tarvitseeko mun pohje pakkaskeleille kolmen sentin huopavuorta (tai vanu, mitä onkaan) jos ja kun varvasosasto on sitä pahuksen kumimuovisekoitetta, jossa varvasparkojen lämpimänäpitämiseen ei auta kolmekaan villasukkakerrosta. Noi mun saappaat on vielä hankittu isoa kokoa (olisko joku 43 tai 44 - joka tapauksessa mallia "menee vielä just ja just normijalustimeen"), jotta ne olisi mahdollisimman lämpimät. No ei ole. Fail. Ainoana hyvänä puolena voisi sanoa, että ainakaan noiden muovitetut osat ei ole vielä haurastuneet ja murtuneet mistään rikki kovemmallakaan pakkasella..