Et voi astua kahdesti samaan jokeen, uudet vedet siinä jo virtaavat

Miun kenttäkausi loppui virallisesti eilen kello 18 reikäleipä Suomen aikaa kun sain rahdattua tavarat pois kentältä ja jemmattua näytteet jääkaappiin. Se oli siinä. Illalla tuli vähän oleskelutilassa istuskellessa puhetta sitten, että olisi kiva käydä vielä kurkkimassa maisemia ja sain muutaman muunkin innostumaan patikkaretkiajatuksesta, joten tänään aamiaisen jälkeen pakattiin kolmen tytön porukalla eväät ja kahvit reppuihin ja lähdettiin katselemaan maisemia. Ei hassumpi tapa viettää päivää :)

Jostain syystä en saa kuvia ulos muistikortilta, joten vähän nihkeäksi jää tämä visuaalinen anti. Melko loppukesäiset fiilikset oli vielä tänään, ruska-aika ei ihan vielä ole ehtinyt alkaa - varmaan parin viikon päästä näkyvissä olisi melkoista loistetta. Hyttyset on joka tapauksessa jo hävinnyt, joten koko kierrosta ajatellen yksi mahtavimpia vaellusajankohtia on nyt parhaillaan menossa.

Huomaan kyllä sisäistäneeni turhan hyvin tän "tosimies/-nainen ei venyttele" -asenteen, mikä alkaa hiljalleen kostautua kaiken autossaistumisen, patikoinnin ja retkivuoteilla nukkumisen vuoksi. Aamulla on mielenkiintoista kammeta itsensä ulos sängystä, kun ensimmäiseksi saa kasata selkärankansa nikama kerrallaan, sen jälkeen naksauttaa polvet ja hartiat jotakuinkin normaaliin asentoon ja lopuksi ihan kirjaimellisesti vääntää niskansa puoliväkisin paikoilleen. Pelkkä ajatuskin tarpeeksi kovakouraisesta urheiluhierojasta ja perusteellisesta niska-hartiahieronnasta tuntuu melko taivaalliselta. Voisin kuvitella olotilan olevan sen jälkeen aika katujyrän alle jäänyt, mutta ihan oikeasti se on aika perseestä, että niskat jumiutuu yön aikana liikkumattomiksi. Ja niiden naksauttaminen paikoilleen tuntuu inhottavalta. Tässä vaiheessa venyttelykään ei tunnu enää pahemmin auttavan.

Tavaroiden pakkausurakka on vielä vähän vaiheessa ja joudun aamulla kipasemaan postin kautta, joten hieman ekstra-aikaa pitää laskeskella. Pakkaaminen on vaan syvältä, inhottaa laittaa likaiset sukat samaan rinkkaan niiden vähäisten puhtaiden vaatteiden kanssa. Se on se aloittaminen.. ei kai kamojen kasaamisessa loppujen lopuksi kovinkaan kauaa saa tuhrattua, mutta se on ärsyttävää (taas jotkut jedi mind trickit voisi olla käteviä, ajatuksen voimalla tavarat järjestykseen samalla kun dataan koneella. Pah, miksi elämä ei ole tieteiselokuvaa? Ensin tosiaan may the force be with me pakkausasiassa ja sitten teleporttaamalla Köpikseen. Ahh, ei enää ärsyttäviä lentokenttiä turvatarkastuksineen ja jonoineen. Mitkä mahdollisuudet siinä aukeaisikaan.. tosin Wikipedia saa tämänkin kuulostamaan ikävältä: "Yksi kaukosiirtämisen ajatusleikki on myös se, että ensin ihminen syväjäädytetään pikaisesti siten, että atomit lukkiutuvat paikoilleen. Tämän jälkeen jäinen paketti pilkotaan atomin kokoisiksi kappaleiksi, nämä atomit kaukosiirretään toiseen kammioon ja kootaan siellä uudelleen samaan järjestykseen. Tämän jälkeen jääpaketti sulatetaan ja atomit pääsevät taas liikkeelle, kuten myös oletettavasti ihminenkin.")

Että niin. Tähän on ehkä ihan hyvä lopettaa. 

Vähiin käy ennen kun loppuu

Yks kaunis päivä tuli taas käytettyä Suomen halki ajelemiseen, eli terkkuja vaihteeks Kuusamosta. Matka itsessään meni paremmin kun aikoihin, ajoreitti Kilpikseltä Muonioon ja sieltä Kittilä, Rovaniemi ja Posio vielä ennen kansallispuistoa on mukava ajettava, rauhallinen ja nopeasti vetävä samaan aikaan. Tällä kertaa en edes eksynyt Rovaniemeltä väärälle tielle, vaan arvauksella osuin oikealle väylälle, edistystä. Säästin jonkun tunnin silläkin. Itse asiassa olin jopa tarkastamassa reittiä aamulla ennen lähtöä ihan vanhasta kunnon perinteisestä paperikartasta, mutta annas olla, eihän sieltä hanskalokerosta mitään karttaa löytynyt. Joku kerpele nyysinyt hyvän kartan mukaansa vuokra-autosta. 

Tiistain +24 astetta ja kuskin lakisääteinen tauko jossain matkan varrella.

Kelinmukainen pukeutuminen sisältää villasukat ja ohkaisen villapaidan

feat. kalsarit ja nuo surullisenkuuluisat vaelluskenkäni.

Perillä aloin purkamaan autoa tyytyväisenä ja naputtelen kännykän muistiin kirjoittamani ovikoodin lukijaan. Eihän se ovi mitään auennut. Kännykässä akku veteli taas viimeisiä henkosiaan ja asemalla ei tietysti ollut taas ketään, jolta olisi voinut kysyä. Just näin. Onneksi virtaa riitti sen verran, että sain soitettua kiinteistöhuoltoon ja odotettua sieltä vastasoiton heidän tarkastettuaan pikaisesti meikäläisen henkilöllisyyden. Sisälle aulaan päästessä luuri sitten pimeni, eli kaipa tuosta voi jo sanoa, että ajoitus osui justiinsa nappiin. Tarinan opetus: ovikoodit voi vanheta. Ja sähköposti kannattaa vilkaista läpi joskus viikonloppuisinkin ainakin jos on hilaamassa fyysistä olemustaan vieraampaan paikkaan..

Yritän nyt ottaa ilon irti tästä viimeisestä työrupeamasta ja toisaalta upeista maisemista, tulevana maanantaina on vuokra-auton palautus (eiiih.. ehdin jo tykästyä tuohon käytössä olleeseen Jukeen) ja lento Kööpenhaminaan. Superihana kolleganikin laittoi mailia ja saan hänen kämppänsä käyttöön tuolloin kun omistaja itse on etelän lämmössä ens viikon. Hypin suunnilleen riemusta tuon viestin vuoksi, ainakaan mun ei tarvitse nyt mennä hajottamaan päätäni lopullisesti mihinkään hotelliin. Nyt kun sain vielä varattua sen viimeisen Suomeen tulevan lennon, niin eiköhän tämä tästä. Apua, paluu normaaliin arkeen koittaa kolmen kuukauden jälkeen..

All good things come to an end..?

Jepjep. 

Viimeistä päivää viedään Kilpisjärvellä, tiedä sitten, palaanko tännekään koskaan takaisin (toivottavasti ainakin joskus vaeltamaan ihan huvikseni). Tavallaan hieman haikeaa lopetella täällä kenttäkautta, tähän ehti tottua ihan liikaa. Kuten myös tietynlaiseen pohjoisen rentoon elämänmenoon. Olen varmaan ollut joku poropaimen tai lammaspaimen edellisessä elämässä, odotteluaikoina ajan saa kulumaan kätevästi istuskelemalla jonkun kiven nokassa katsellen alempana laiduntavia poroja. Tosin alkukesän ihastuneet "ooh, poroja, pysähdynpä ja kaivanpa kameran esiin" -hetket alkaa hiljalleen varsinkin auton ratissa ollessa olla muuttuneet enemmän muotoon "-tun pälliääliöt väistäkää nyt siitä jonnekin pusikkoon justnytheti" -sadatteluun. Muutamat sadat porokohtaamiset muuttaa kummasti mieltä. 

Yhdistetty työmatka ja lenkkipolku

Eniten tietysti jää kaipaamaan maisemia (ja okei, muutamia ihmisiä, joihin täällä ehti tutustua), vitsi mitkä lenkkeilyreitit. Olen hyppinyt noilla poluilla kun hirvi ja pitkästä aikaa taas nauttinut ihan täysillä juoksemisesta, leppoisampi aikataulu töiden suhteen on mahdollistanut vähän pidemmätkin lenkit. Kiva huomata tuijottavansa lenkkitossujaan aamulla sellainen rakastava hullunkiilto silmissä ja aamiaisella hyvä kun pysyy trikoissaan - kyllä, kauhistutan kanssaeläjiäni käymällä vetämässä aamupuurot nassuun lenkkikamat päällä - kun mieli tekee vaan lähteä huitelemaan (ennen kun alatte syyttää meikäläistä ihmisoikeusrikkomuksista niin pesen kyllä kamppeet aina lenkin jälkeen. Visuaalisista vaurioista en suostu ottamaan ainakaan täyttä vastuuta). Alan myös kallistua sen kannalle, että noi Speedcrossit on parhaat lenkkitossut, mitkä olen koskaan omistanut.. Ei ehkä asfaltille, mutta täällä pystyn ihan huoletta juoksemaan liukkaammillakin polunpätkillä ilman pelkoa liukastelemisesta. Ja ehheh, ensi viikon ehdin vielä hölkkäämään Kuusamossa, sitten voikin harkita paluuta sohvaperunaksi. 

Yritin kuvata alkavaa ruskaa, mutta näyttääkö tämä

nyt siltä, häh..?

Pari postikorttia pitäisi vielä käydä postittamassa ja sitten olisi enää rinkan pakkaaminen valmiiksi huomiselle. Jälkimmäisessä voi mennä jokunen tunti, sillä olen käsittämättömän taitava räjäyttämään rinkallisen tavaraa huoneeseen totaaliseksi kaaokseksi ja tätä katsellessa en oikeasti ymmärrä, miten on edes teoriassa mahdollista saada kaikki mahtumaan takaisin rinkan mainostekstissä mainittuun 65 litran vetoisuuteen (johtopäätös: tarvitsen isomman rinkan).

The rain will come out of the blue

Sade ropisee ikkunaan ihan kunnolla ja päivän vähänkin ulkoiluun vivahtavat suunnitelmat täytynee vaihtaa koneella istumiseen. Tosin kävin aamulla kauppareissun ohella tutustumassa pikaisesti Kilpisjärven luontotaloon, jossa oli siis esiteltynä alueen luontoa, kasvillisuutta, eläimistöä sekä geologista- ja kulttuurihistoriaa. Ihan mielenkiintoinen puolituntinen siellä vierähti, tosin odotin ehkä vielä hieman laajempaa infopläjäystä. Mutta jos näille suunnille joskus ajelette, niin käykää ihmeessä kurkkaamassa. 

Olen koettanut selvitellä, missä muualla tässä kannattaa käväistä päiväreissuaikataululla ja Mallan luonnonpuisto nyt tietysti kiinnostaisi, mutta sen verran mukavuudenhaluinen olen, että parempaa säätä odotellessa. Mulla on vissiin jonkinasteinen liskon lämmönsäätelyjärjestelmä, eli hyydyn ihan totaalisesti ja jo hetken oleskelu kylmässä aiheuttaa loppupäiväksi syväjäätyneen horkkatilan. Sellainen kuiva pakkanen ei ole paha, mutta auta armias nämä tällaiset koleat ja kosteat kelit. Tosin kaihoisasti katselen juoksutrikoita ja lenkkareita, jotka odottelee huoneen nurkassa, mutta yritän pitää järjen päässä. Hohhoi. Ehkä myöhemmin - tosin juostessahan tulee kyllä lämmin ja sade vaan virkistää..

Toinen selkeästi vaihtolämpöinen tuntuu olevan tuo allekirjoittaneen äly(tön) puhelin, jonka akun kestoa olen kiitellyt moneen otteeseen muiden kirotessa omien minitietokoneittensa jatkuvaa, jokaöistä lataustarvetta. Ekat ongelmat tuli tänne ajaessa, kännykkä pimeni puolimatkassa vaikken ollut käyttänyt sitä erityisemmin, sen jälkeen tuon aiemmin niin hyvin kestäneen kapineen akun on tosiaan saanut ladata joka yö. En tiedä, onko kyse jostain isommastakin häikästä, mutta ihan oikeasti, jos lataan kännykän illalla, niin miten ihmeessä se voi täysin käyttämättä purkaa yön aikana (eli noin kahdeksassa tunnissa) neljänneksen akkunsa varauksesta?! En tajua. Sama akku kun on tosiaan aikaisemmin kestänyt normaalilla/vähäisellä käytöllä kolme-neljä päivää ennen kun tarvetta ladata uudelleen on ilmennyt. 

Tämä jää nyt taas lyhkäiseksi (mun kännykkähotspottini kusee tänään pahemman kerran ja katkoo yhteyttä vähän väliä), tekniikka + minä = ehtymätön viha-rakkaussuhde.

Samat 742 askelmaa

Verenpaine tasaantuu hitaasti mutta varmasti ja hommatkin alkavat hiljalleen rullata suunnilleen suunnitelmien mukaan (no joo, yksi laitteistani ilmoitti tänään erroria ja kun kurkkasin manuaalista, mitä ko. hälytyksestä sanotaan, niin eiköhän siinä lukenut aika isolla "this is serious". En ole kauhean iso yllätysten ystävä. Ainakaan, jos ne on tällaisia). 

Eilinen tihkusateinen sää ja sitä edeltäneet pari päivää autossa istuen sai aikaan sen, että päätin kokeilla uudelleen Saanalle kapuamista. Lisäsin vähän haastetta edelliskertaan verrattuna, eli juoksutrikoot päälle, lenkkarit jalkaan ja kyllä, kokeilin kyseistä reissua juosten. I did it! Ei se loppujen lopuksi ollut ollenkaan niin paha rasti kun alkuun kuvittelin. Portaiden jälkeen loivaan ylämäkeen juokseminen tuntui jopa yllättävän kevyeltä ja mukavalta :)) Olihan se yhdeksän kilsaa hikistä taivalta, mutta fiilis reissun jälkeen oli aika uskomattoman hieno. 

Täällä alkaa paikoitellen näkyä orastavaa ruskaa ja kelit tuntuu varsin kolealta verrattuna parin viikon takaisiin. Unohdin tietysti pakata pipon mukaan, joten yritän sinnitellä lippiksellä ja hupulla varoen palelluttamasta huonoa korvaani (uimahypyt on vaarallinen laji, sen tietää Teuvo Lomankin. Onneksi ei käynyt ihan yhtä pahasti). Villapaita sentään tuli sujautettua lähtiessä rinkkaan puolivahingossa, en taas tajunnut, että täällä voisi tosiaan olla näin vilakka..

Mie alan hiljalleen siirtyä tutkijan perusperjantain pariin eli yritän epätoivoisesti jatkaa oman käsikirjoitukseni rustaamista. Todennäköisesti heitän pyyhkeen kehään ensimmäisen puolen tunnin jälkeen ja käyn hakemassa aseman kirjastosta jotain kevyempää luettavaa, mutta jos nyt muutaman rivin saisi kirjoitettua niin olisi sekin jo jotain. 

Pakko muuten kehua vielä lopuksi tuota Clipperin valkoista appelsiiniteetä. Tuli ostettua ensimmäistä kertaa mitään kyseiseltä merkiltä (ei ollutkaan taas ennakkoasenteellisuutta ilmassa ehei, mutta yleensä noita näkee lähinnä ärsyttävyyksiin menevien ekojeesusten ja cityhippien ostoskärryissä ja kuvittelin tuotteiden itsessään olevan sarjaa "parannuksen tehneiden ex-rikollisjengiläisten poimimia toissavuotisia jäniksenpapanoita Andeilta" eli maistuu maan ääristä rahdatulta p*skalta mutta kun ylihintaa maksetaan hyvän asian puolesta, niin totta kai ostan! Okei, olin - taas kerran - väärässä ja Clipperit ei itse asiassa ole edes hinnalla pilattu). Alan huomaamattani livahtaa yhä enemmän ja enemmän teenjuojien leiriin. 

Code of the road

Takana noin 1200 kilometriä totaalista hajoilemista tieliikennekäyttäytymiseen. Ensin pk-seudulla lähdön ajoittaminen ruuhka-aikaan niin, että normaalisti puolessa tunnissa hoidettu siirtymä moottoritien väljemmille osuuksille vei puolet kauemmin, koska normaalin ruuhkan lisäksi hommaa hidastaa auto tien laidassa. Mikä ihme siinä on, että siinä kohdalla on hidastettava ja suunnilleen napaistava kuva (ooh, näin auton, jonka matka oli katkennut syystä X. Todennäköisesti syy on vielä niinkin mielenkiintoinen kun kuskin tupakkatauko. Argh), kertokaa nyt tyhmälle? Ja kun jono alkaa hidastelemaan yhdessä kohtaa, niin liikenne tökkii viiden kilometrin matkalla. Helekkarin urpot. 

Kun pääsee vauhtiin, niin seuraava kiroamisen arvoinen asia on ihmisten käyttäytyminen rampilta motarille liittymisessä. On se vaikeaa. Ihmiset jakautuu selkeästi kolmeen ryhmään. On ylivarovaiset hinaajat, jotka köröttelevät liittymään kolmeakymppiä, pysähtyvät ja vilkuilevat moneen kertaan, jos sinne vaikka uskaltaisi tulla liikenteen sekaan. Lopulta tehdään itsemurhayritys tunkea johonkin rakoseen ja yrittää kiihdyttää se nuhapumppu nollasta sataan epätodennäköisessä ajassa, tuloksena totaaliepäonnistuminen ja takanatulijat sitten jarruttelee. Tai vaihtaa pikavauhdilla kaistaa vasemmalle, jotta eivät pamauta hidastelijan takaloosterista sisään. Seuraava vaihtoehto on "minulla on iso auto ja ei kiinnosta v-tuakaan kenellä on etuajo-oikeus täällä". Eli täysiä vaan rampilta jonkun kylkeen. Onneksi itsellä on tällä hetkellä vielä isompi laiva alla, joten näiden tapausten kohtaamismäärä on pudonnut huomattavasti. Sitten on toki ne asialliset, joita onneksi on enemmistö. 

Hieman samaa sarjaa on "mikä ihmeen varoituskolmio" -tyypit (jätän tällä kertaa mainitsematta vilkun merkityksen vähättelijät. ¤&¤%# onko se niin vaikea näyttää, mihin ollaan menossa? Ja vaikka tiellä ei olisikaan sillä hetkellä muita autoilijoita, myös pyöräilijät ja jalankulkijat saattavat olla kiinnostuneita autollisen tapauksen reittiaikeista). Mutta takaisin: risteys kun risteys, niin sieltä tullaan eteen ja taas muut testailee jarrujen toimintaa. Sisältää myös tapaukset, jotka tulee periaatteessa ihan ok saumaan, mutta se kiihdyttäminen normaaliin matkanopeuteen vie kaaaaauan. Niin kauan, että takanaolijalla kiehuu jarrutellessa. Nämä tapaukset hidastaa muuten yllättävän paljon matkantekoa silloin, kun kyseessä on kauppareissua pidempi ajomatka.. Olen kohtalaisen pitkäpinnainen jopa liikenteessä, mietin vaan hiljaa mielessäni sitä mistä muropaketista nämä ovat ajokorttinsa löytäneet. Tosin loppumatkasta kun käämit on palaneet jo muutaman sata kertaa saatan vilkutella valoja ja härskeimmille tapauksille huudatan torveakin. 

..se nopeusrajoituksen mukaan ajaminenkin riittäisi..

Topkolmoseen kuuluu myös truufillaristit, nuo teiden sammakkopukuiset sankarit, jotka katsovat oikeudekseen pyöräillä rinta rinnan vieden koko kaistanleveyden, tai kuten eilen tuli todettua, koko helkkarin tien. Kyseessä lipuista päätellen italialainen kolmikko, jotka pyöräilivät tosiaan koko tien leveydeltä, mutkaisessa ja mäkisessä kohdassa, iloisenkeltaisen keskiviivan rajatessa kaistoja molemmin puolin. Satasen alueella. Ja mitä tehdään, kun tulee auto taakse? Ei mitään. Mitä tehdään, kun auto painaa torvea? Siirrytään vähän lähemmäs toisiaan, niin että viedään enää yksi kaista. Kiva. Ajattelitte sitten, että ohitan teidät tässä mäkien keskellä noin niinkun keltasen viivan ylittäen ja oman henkeni vaarantaen. Just. Kävi mielessä, että pitäisikö pysäyttää kyseinen porukka ihan  heidän oman turvallisuutensa vuoksi ja mainita asiasta, mutta jos noin kovasti hinkuu darwinpalkinnon saajaksi, niin ei taida maksaa miulta vaivaa. Jos ette ole Ranskan ympäriajossa, niin noudattakaa liikennesääntöjä. Pliis. 

Ehdoton suosikkini on turistit. Varsinkin pohjoisessa, jossa tieliikennettä on vähemmän, eli jokainen kuski on vähintäänkin Teuvo, maanteiden kuningas ja ilmeisesti kuvittelee omistavansa sen maapläntin, jolla sillä hetkellä sattuu köröttelemään. Tosin Teukkaan verrattuna turistit haluavat nauttia maisemista, eivät suinkaan testata paljonko autosta lähtee. Kiva sinällään. Ei kiva siinä vaiheessa, kun nämä iskevät varoittamatta jarrut pohjaan keskelle tietä, hyppäävät ulos autosta ja alkavat napsia valokuvia maisemista, poroista, tien viereen jääneestä roskapussista. Parhaassa tapauksessa auto jätetään siihen keskelle tietä ajovalot päällä seisomaan ja lähdetään jonnekin joenrantaan ottamaan turistikuvia. Varsin legendaarinen oli myös eilen näkemäni tapaus, jossa pakettiauto oli kyllä parkkeerattu tien sivuun P-paikalle, mutta unohdettu, että pakun perässä oli ylimittainen peräkärry, joka oli sitten jäänyt (hupsista) tielle sulkien molemmat kaistat. Kuski havahtui siinä vaiheessa eväidensä syömisestä, kun tielle oli molempiin suuntiin pysähtynyt autoja peräkärryn blokkaamaan kohtaan. Olisi omalle kohdalleni syntynyt vaaratilanne, ellei toisella kaistalla vastassa seisova olisi napauttanut hätävilkkuja päälle. Kiitos hänelle. Se harmaa peräkärrynlaita kun ei hirveästi pienessä tihkusateessa erottunut tiestä. 

Eikä siinä vielä kaikki, mutta jääköön toiseen kertaan. 

paikallista lisäjännitystä ajamiseen

Mutta Kilpiksellä ollaan ja lähden tästä postille noutamaan lähetystä, kaikesta huolimatta mukavaa torstaita.

Ensimmäisen kuvan kuvalähde mobilemag.com 

Kotiseutumatkailua part. 46 ½

Perustuuria taas, vakiokuntosalini on ollut torstaista (eli saapumisestani) lähtien käyttökiellossa rakennuksessa havaitun sortumisvaaran vuoksi. Just näin. Googlailen tässä vaihtoehtoisia salimahdollisuuksia, kyllähän niitä riittää, mutta kun olen nirso ja pidän hirveää listaa vaatimuksia kuntosalille, mm. ei saa olla ryhmäliikuntatunteja samassa mestassa, liian "trendikkäät" hilavitkutinsalit jää väliin, paikan tulee olla auki aamuisinkin, täytyy olla mahdollisuus harjoitella kertamaksulla ilman jäsenyyttä ja hinnat mielellään järjellisissä numeroissa. Joten tältä pohjalta sitten kokeilemaan paikkoja läpi. Listan ensimmäisen ja viimeisen kohdan pystyy onneksi tsekkaamaan monissa paikoissa jo nettisivuilta ja tekemään vähän karsintaa sen perusteella. Etsin siis käytännössä ahdasta kellarinloukkosalia, jossa hiki ja testosteroni haisee ukkojen reenatessa kulahtaneissa salihousuissa 80-luvun malliin ja mie saa ihan rauhassa pudotella jossain nurkassa painoja varpailleni. That's the way it works.

Eilen ja tänään on kuitenkin tullut lähinnä nautittua viimeisistä lämpimän kesäisistä keleistä pyöräillen ympäriinsä. Täällä pyöräily on kätevä konsti liikkua paikasta toiseen, kun etäisyydet on lyhyitä, pyöräilyreittejä löytyy lähes mistä vaan ja onhan se liikuntaakin tietysti samalla. Lisäplussaa siitä, että mikäli haluaa pysähtyä johonkin mielenkiintoiselta vaikuttavaan paikkaan, niin pyörällä onnistuu paljon kätevämmin verrattuna autoiluun tai julkisilla kulkemiseen.  

Tuli käytyä Seurasaaressa, meikäläisen ensimmäinen kunnon visiitti sinne. Olen kerran käynyt talvipakkasilla kävelemässä saareen vievällä sillalla ja sen jälkeen on pitänyt käväistä, mutta jotenkin aina jäänyt. Museoalue oli ihan mielenkiintoinen, mutta enemmän tykästyin saaren "luonnollisempiin" alueisiin, osittain ehkä siksi, kun niillä ei ollut enää pahemmin muita vierailijoita. Varjoisilla poluilla unohti hetkeksi olevansa Helsingissä. Hiljalleen alkaa löytyä näköjään enemmän ja enemmän tuollaisia paikkoja, jossa ei tarvitse koko aikaa kuunnella liikennettä ja puikkelehtia autojen ja ihmisten seassa betonihelvetissä. Olen ihan suoraan sanottuna paska kaupunkiasuja. Tai no, Kuopio nyt oli viihtyisä, tosin sielläkään en olisi ikimaailmassa suostunut asumaan ihan keskustassa. 

Puhelinkioski siltä varalta, että kännykkä sattuisi 

unohtumaan kotiin.

Seurasaarta taidetaan suositella monissa matkaoppaissa turistikohteena (ainakin päätellen ei-suomalaisten vierailijoiden määrästä) ja onhan se ihan näkemisen arvoinen. Niihin matkaoppaisiin voisi lisätä "käy testaamassa Seurasaaren kahvilassa tarjottavaa uunijuustokakkua". Se oli hyvää. Tosin harvemmin olen nyrpistellyt nenääni noille amerikkalaistyylisille juustokakuille muutenkaan. 

Seuraavan kerran, kun olen takaisin täällä, ollaan jo pitkällä syksyssä (hassua, siihen on kuitenkin vielä monta viikkoa, mutta niin se aika vaan ehtii taas kulua reissussa ollessa..). Kellastuneet lehdet ovat osittain pudonneet ja peittävät kadut, sade ropisee ikkunaan ja katuvalot heijastavat märästä asvaltista. Aika kaivaa kynttilät esiin, etsiä lämpimämpiä takkeja naulakkoon ja pakata sandaalit odottamaan seuraavia hellekelejä. Hieman haikeat fiilikset tuli siinä rantakivillä istuskellessa ja kaupunkia katsellessa, sillä vaikka pidänkin syksystä, niin tänä vuonna tuntuu etten ole ehtinyt nauttimaan kesästä ollenkaan. Pitää vaan yrittää ottaa kaikki irti näistä mahdollisuuksista :)

Elossa ollaan..

pikkuisia

Vantaalla taas, "kotiviikonloppu" tiedossa! Jes, ehkä ehdin kirjoittamaan tännekin taas jossain vaiheessa. Kuopion tutuissa maisemissa päivät vaan hujahti ohi, yksi syy blogihiljaisuudelle (tai ehkä pikemminkin neljä) näkyy kuvassa. Kivaa oli, mutta tällä hetkellä on ihan parasta istua kotisohvalla pitkästä aikaa. 

Kiiruhdan nyt kauppaan ja palailen (toivottavasti) pikaisesti, moimoi!

Joskus matka on tärkeämpi kun määränpää

Puolivälin pysähdyspaikka

Viimeinen päivä ennen ajoa Kuopioon, työt on tehty ja nyt on enää tavaroiden pakkaaminen edessä. Toissapäivänä tuli kiivettyä Saanan huipulle -jes, nyt se on nähty ja tehty- ja maisemat oli varsin muikeat, ehdottomasti kannatti kiroilla ne muutamat sadat (?) portaat. Koko päivän oli ollut vähän siinä ja siinä, alkaako sataa, mutta joskus kahdeksan tienoilla keli selkeni ja Saana tuli sitten vähän ex tempore mukaan suunnitelmiin. Tosin olen kyllä aina täällä ollessani vähän katsellut sinne suunnille, joten viimeistään viimeisellä reissulla se olisi pitänyt käydä kokemassa. 

...matka jatkuu yhä ylöspäin.

Alkumatkan pystyy kulkemaan joko luontopolkua Retkulta tai kalottireittiä aina portaiden juurelle saakka. Portaat taas.. no, niitä on paljon. Ja portaiden jälkeen matka jatkuu vielä kivistä polkua kilometrin-pari. Koko ajan kuvitteli, että tuossa se huippu nököttää, mutta ei, aina aukeni lisää nousua kun yhden harjanteen sai selvitettyä. Tykkään tunnetusti muutenkin tuosta portaiden ramppaamisesta, niin pariin kertaan tuli kyllä manattua noita oudonmittaisia ja joko liian korkeita tai matalia askelmia. Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun itse piiputti jossain polun laidalla kaikkensa antaneena ryömimistahtia muutaman sata metriä edettyään ja alhaalta tuli joku juosten ohi hirveää kyytiä. Mie juoksen ehkä jossain mielenhäiriössä alamäkeen sellaista tahtia ja täällä kunnon himourheilijat hilpasee sitten iltalenkiksi Saanan huipulle ja takaisin. Masentavaa jotenkin. 

Väripilkahduksia kivikon keskellä

Vihdoinkin! Ensimmäisiä näkymiä huipulta, pilvet jää jo alapuolelle

Matka huipulle kesti puolisentoista tuntia, nopeamminkin olisi varmasti päässyt, mutta ideana oli nautiskeleminen, ei nopeusennätyksen rikkominen. Ei ole muuten ihan yksi tai kaksi ihmistä, jotka ovat sanoneet Saanan huipun olevan aina pilvessä, mutta nyt kävi tuuri ja näkyvyyttä riitti joka suuntaan. Ja juu, kiipeäisin uudelleen ja varmaan kapuankin vielä viimeisellä reissulla, ainakin jos ruska-aika ehtisi siihen mennessä alkaa. Vettä tosin voisin varata mukaan enemmän kun yhden säälittävän puolen litran pullollisen. 

Tältä se sitten lopulta näytti

Tänään tuli vielä käytyä Norjassa, joskin tahattomasti. Nauratti kävellä lopulta takaisin tietä pitkin tulliaseman ohi, siinä oli kunnon "reitiltä harhautunut turisti" -fiilis. Näkemättä jää tältä erää vielä ainakin Mallan kansallispuisto, Saivaara, kolmen valtakunnan rajapiste ja ehkäpä jonain päivänä suuntaan rinkan kanssa vielä Haltillekin.

Karumpi todellisuus

Kuusamon helteisemmistä keleistä matka jatkui Kilpisjärvelle (ja ensimmäisenä iltana majoituspaikkaa etsiessä aina Norjan raja-asemalle saakka. Osaan näköjään lukea karttaa) ja huomattavasti viileämpään ilmanalaan, nyt ne rinkkaan pakatut villahousut tuli ihan tarpeeseen. Tämä päivä on mennyt lähinnä sisätiloissa, katsellen ikkunasta keikkialla roikkuvaa harmautta. Tuntuu kun värit olisi otettu pois maailmasta. Tosin eilen kierrellessä tuolla korkeammalla Saanan rinteillä oli jo ihan syksyinen fiilis, lehdet punersi ja ilmassa oli tiettyä kirpeyttä auringonpaisteesta huolimatta. Elokuu, pakko se on uskoa, vaikka kaiken tämän keskellä onkin ollut sellainen tunne, ettei kesä ole ehtinyt vielä edes alkaa. 

Asustan tällä kertaa vähän kauempana varsinaiselta asemalta (siksi se "oho, olen Norjassa"-episodi..) ja nettiyhteys tökkii - aina, kun tiellä kulkee rekka, niin mulla katkeaa yhteydet. Muuten järjestely on kaikessa rauhallisuudessaan erinomainen. Ruokaa saadakseen tosin pitää kävellä reilu kilometri asemalle, mutta tuleepahan vähän liikuttua; ja jos oikein laiskottaa, niin on tässä oma keittiö käytössä. Tällä reissulla vaihtui puolimatkassa vuokra-autokin kokoluokkaa isompaan ja näillä teillä kätevämpään peliin, joten ei tarvitse enää pelätä jumiutuvansa jokaiseen pieneen mäkeen. 

Töiden suhteen ollaan voiton puolella jo ja muutenkin tämän kesän kenttäkausi on ollut omalle kohdalleni parempi kun edellinen, vaikka Abisko olikin paikkana ja kokemuksena ihan järjettömän mahtava. Nyt mennään enemmän rutiinilla eikä enää tarvitse stressata ihan jokaisesta pikkuseikasta (eli kaikkea ei tarvitse enää tehdä sen kuuluisan yrityksen ja erehdyksen kautta), mikä antaa hieman enemmän mahdollisuuksia paikoista nauttimiseen. Enkä ole ainoa, turisteja on ihan älyttömästi liikkeellä edelleen. Retkeilykeskus ja kalottireitti on käytännössä ihan tien toisella puolella ja välillä tuntuu, että autoja pukkaa ohi siihen tahtiin, ettei meinaa päästä ylittämään tietä. 

Suomi, Ruotsi ja Norja samassa kuvassa.

Ja varsinainen päivän muotibloggari.

Tuli myös tajuttua, että olen pakannut kyllä kunnon setin kenttäkäyttöön soveltuvia, enemmän tai vähemmän hienhajuisiksi pinttyneitä ja ei enää niin ehjiäkään kamppeita mukaan, mutta en tiedä onko miulla yhtään siistimpää vaatekertaa. Hyvin ajateltu, viikon verran pitäisi kuitenkin hengailla ihan yliopistolla ja Kuopio-cityssä ennen kun pääsen taas kotosalle. No, ehkä tutkijoita pidetään lähtökohtaisesti sen verran outoina ja boheemeina semihippeinä, että ihmiset ohittaa asian lähinnä olankohautuksella. Miltei työsuhde-etuna pidettävä asia. Voin näyttää pulsulta koska vaan ja kuitata asian sillä, että olen jatko-opiskelija. Niitä ihmeellisiä yliopistotyyppejä ja vieläpä biologian puolelta.