Maalla, merellä ja miltei ilmassakin

Olen tainnut pariin otteeseen mainita kammoavani ampiaisia ihan yli kaiken? Siis sillä fobialla ei ole mitään rajoja, panikoin pörriäisiä nähdessäni niin, että juoksisin varmaan rekan eteen jos sellainen sattuisi ohi ajamaan ampiaista karkuun juostessani. Ja tosiaan mua ei ole koskaan pistänyt ampiainen. Tai siis ei ollut ennen tätä päivää. Tuli laitettua se asia kertalaakista kuntoon, sain nimittäin Viikistä kotiin pyöräillessäni jotenkin ampiaisen paitani alle ja tulos: meikäläisellä on kahdeksan pistojälkeä kyljessä ja selässä. Olen edelleen sitä mieltä, että jos joku haluaa tuhota ko. lentävät paskiaiset sukupuuttoon, niin go for it (juu-u, todellinen luonnonustäväbiologi taas), mutta hämmentävää kyllä taisin päästä osittain eroon pahimmasta ampparipelosta. Kyllähän se vähän kirpaisi ja polvet tutisi sen jälkeen kun olin saanut pistiäisen pois paitani alta ja hengettömäksi, mutta selvittyäni ensimmäisestä "kuolenkohan tähän paikkaan" -paniikista (olen ihan kiitettävän allerginen hyttysille ja paarmatkin aikaansaa kananmunanpuolikkaan kokoisia pahkuroita, joten oletin lähtökohtaisesti ampiaisenpiston aiheuttavan vähintäänkin anafylaktisen shokin ja välittömän hengenlähdön) totesin, että ei tää nyt niin paha ollutkaan. Ja nyt pari tuntia myöhemmin ja kortisonivoiteella läträämisen jälkeen noita pistokohtia ei enää edes pahemmin erota. Helkkari. Tän takiako olen juossut pienen ikäni amppareita karkuun kun päätön kana..?

Tässä viikonloppu hujahti aika vauhdilla ohi, lauantaina tuli käytyä katselemassa The Tall Ships Races -tapahtuman lopettanutta purjeiden paraatia ja olihan se komeaa katsottavaa. Satamaan oli keräytynyt yllättävän iso joukko katselijoita, pahemmin en päässyt kuvaamaan laivoja ja no, en tajunnut ottaa mukaan muuta kun pokkarin, laatu on taas mitä on..

Meksikon alus taisi olla jossain mainittu maailman suurimmaksi (vai toiseksi suurimmaksi?) ja olihan tuota miehistöä lähdön hetkellä aika hyvin mastoissa odottamassa purjeiden avaamista. Muistelisin, että kokonaisuudessaan 220 miehistön jäsenestä oli puhetta, mutta saatan muistaa väärin. Harmitti kyllä, kun en saanut otettua kunnolla kuvia, tulin paikalle kuitenkin sen verran myöhään, että jouduin jäämään sen suurimman ihmismassan taakse seisomaan. Jostain syystä mulle tuli mastossa kiikkuvista ihmisistä mieleen sellaiset paperista leikatut jatkuvat tikku-ukkonauhat, jos tiedätte mitä tarkoitan. Niillä on varmaan joku hienompi nimikin. Mutta mielleyhtymä oli välitön. 

Satamasta tuli kiiruhdettua pikaisesti hevosvahdiksi tutulle, pääsin nautiskelemaan nelijalkaisista kavereista ja -heh- heti uudelleen maaseudun rauhasta. Melkein kuukauden ratsastustauon jälkeen sunnuntainen aamumaasto ilman satulaa, hiekkakuopilla kiipeillen tuntui aika huikealta. Eikä varmasti helpottanut yhtään hevoskuumetta. Pahus. Onneksi tätä asiaa pääsee nyt lähiaikoina taas korjailemaan, kummasti tuntuu nuo kopukat olevan ainakin meikäläiselle turhankin voimakasta riippuvuutta aiheuttava asia..