Matkalla taas

Hyrynsalmea by night

Moikka Kuusamosta! Kelit on hellinyt (lue: itikoita ei näy) ja sisätiloissa pysyttely ei nappaa pätkääkään. Hommatkin etenee kiitettävää tahtia, eli vaikka teinkin vähän turhan tiukan aikataulun aikoinaan, niin kerrankin näyttäisi käyvän tuuri. Paistaa se päivä joskus risukasaankin. Tosin huomenna tulee todennäköisesti kiirekiire, mutta ei se mitään. Siihen on ehditty jo tottua. 

Lauantaina meni lähdön kanssa hieman turhan myöhäiseksi, koska perjantaina lämpimällä säällä on kiva istuskella rannassa kavereiden kesken ja parin tunnin yöunilla ei ajeta kymmenen tunnin ajomatkaa. Kostautui sitten loppumatkasta, kun köröttelin yötä vasten perille, viimeiset 150 kilsaa mietin vaan kuumeisesti, että kuinka hitossa saan silmät pidettyä auki. Pysähdyin pari kertaa vaan ottamaan valokuvia tai kävelemään pienen lenkin, kirosin vaan hartaasti kun en ollut tajunnut ottaa kahvia mukaan termokseen. Eteläisemmässä Suomessa ja vähän vilkkaammin liikennöityjen teiden varrelta löytyy tietty niitä 24/7 aapishuoltsikoita joka notkelmasta, mutta koettakaapa etsiä avoinna oleva paikka mistä hyvänsä peräkorvesta. Ei ollunna. Se pelkän kylmäaseman löytäminen tuotti tuskaa kun auto vilkutti tankin valoa ja lähimpään asutuskeskukseen oli kyltin mukaan 50 kilsaa. Varakanisteri ei olisi välttämättä huono idea vieraalla autolla kun ajelee.

..niin ja huomenna jatketaan matkaa taas pohjoisempaan. Apua. En tiedä, onko yhä lyhyemmiltä tuntuvat päivät vain vanhenemisen merkkejä vai johtuuko (toivottavasti hetkellinen) ajan katoaminen yksinkertaisesti tekemisen määrästä. Mistään kiireestä ei voi toki puhua, sillä kesken hommien on ehtinyt heittäytyä useampaankin otteeseen vaaka-asentoon metsän keskelle nauttimaan maisemista, mutta silti koko ajan on tullut tehtyä jotain. Tosin voisin olla onnellisempi täällä hellerajat ylittävissä keleissä, jos olisin pakannut rinkkaan t-paitoja niiden villasukkien, fleecejen ja toppahousujen sijaan. Suomen kesä ai laav juu. 

Tää huone on kun pommin jäljiltä ja kaikki pitäisi saada pakattua valmiiksi ennen huomisaamua. Jotenkin ajatus heittäytyä sänkyyn kirjan kanssa loikoilemaan houkuttelee silti enemmän, vaikea valinta. 

Ei mulla muuta..

http://www.kauppalehti.fi/auto/uutiset/naiset+valitsivat+fiestan+vuoden+autoksi,+seksikas/201307464811

Epäilen vahvasti tällä hetkellä, mahdanko sittenkään olla nainen ollenkaan. Vuokra-autoni on Fiesta ja en ole ikinä, ikinä, dissannut mitään autoa niin paljon kun kyseistä päältäajettavaa ruohonleikkuria. Ei istu ajettavuudeltaan allekirjoittaneelle, ei sitten mitenkään. 

No, kyllä mä voin ottaa ton F12:n tai mikäpä jottei F-tyypin Jaguar kävis jos teille ei kelpaa. Hätätapauksessa vaikka Maseratikin. Saatte pitää ne Fiestat, they're all yours..

Vähiin käy

Huomenna olisi taas aika lähteä reissuun, viikko kotosalla ehti kulua ihan liian nopeasti. Onneksi pääsin sentään muutaman kerran kiipeämään hevosen selkään, jestas että voi ihmiselle tulla ikävä kärpäsiä, paarmoja, rakkoja käsissä, hikisen hevosen kitkerää hajua ja montaa muuta hommaan liittyvää asiaa. Tuli kierrettyä muutamia mahtavia maastolenkkejä (mitä on vaikea uskoa mahdolliseksi 30 kilsan säteellä Mannerheimintiestä) eikä se haaveilu omasta hummasta ota laantuakseen. Välillä on olo kun jollain yhdeksänvuotiaalla pikkutytöllä, joka on päättänyt saada oman ponin. Mutku mä haluu-u-un! 

Pitäis vaan olla tyytyväinen kun on tällaiset mahdollisuudet käyttää lainahevosia kun mitä miulle on sattunut. Huoleton on hevoseton pitää ihan paikkansa, joten periaatteessa kun tässä saa kuitenkin kokea hevosenomistamisen parhaat puolet ilman että tarvitsee pahemmin kokea niitä ei-aina-niin-hyviä päiviä, niin ei pitäisi valittaa. Mutta hevosihmiset nyt tunnetusti on oma lajinsa.  

Nyt jää hieman tyngäksi, täällä nimittäin alkoi ukkostamaan eli jouduin vaihtamaan koneen akun varaan (yksi uusi näyttö pasahtanut ukkosen takia, joten en ota yhtään riskejä sähkölaitteiden kanssa) ja tämän varaushan ei kestä mitään.. tuli hyvä tauko lähteä salille hikoilemaan.

Maalla, merellä ja miltei ilmassakin

Olen tainnut pariin otteeseen mainita kammoavani ampiaisia ihan yli kaiken? Siis sillä fobialla ei ole mitään rajoja, panikoin pörriäisiä nähdessäni niin, että juoksisin varmaan rekan eteen jos sellainen sattuisi ohi ajamaan ampiaista karkuun juostessani. Ja tosiaan mua ei ole koskaan pistänyt ampiainen. Tai siis ei ollut ennen tätä päivää. Tuli laitettua se asia kertalaakista kuntoon, sain nimittäin Viikistä kotiin pyöräillessäni jotenkin ampiaisen paitani alle ja tulos: meikäläisellä on kahdeksan pistojälkeä kyljessä ja selässä. Olen edelleen sitä mieltä, että jos joku haluaa tuhota ko. lentävät paskiaiset sukupuuttoon, niin go for it (juu-u, todellinen luonnonustäväbiologi taas), mutta hämmentävää kyllä taisin päästä osittain eroon pahimmasta ampparipelosta. Kyllähän se vähän kirpaisi ja polvet tutisi sen jälkeen kun olin saanut pistiäisen pois paitani alta ja hengettömäksi, mutta selvittyäni ensimmäisestä "kuolenkohan tähän paikkaan" -paniikista (olen ihan kiitettävän allerginen hyttysille ja paarmatkin aikaansaa kananmunanpuolikkaan kokoisia pahkuroita, joten oletin lähtökohtaisesti ampiaisenpiston aiheuttavan vähintäänkin anafylaktisen shokin ja välittömän hengenlähdön) totesin, että ei tää nyt niin paha ollutkaan. Ja nyt pari tuntia myöhemmin ja kortisonivoiteella läträämisen jälkeen noita pistokohtia ei enää edes pahemmin erota. Helkkari. Tän takiako olen juossut pienen ikäni amppareita karkuun kun päätön kana..?

Tässä viikonloppu hujahti aika vauhdilla ohi, lauantaina tuli käytyä katselemassa The Tall Ships Races -tapahtuman lopettanutta purjeiden paraatia ja olihan se komeaa katsottavaa. Satamaan oli keräytynyt yllättävän iso joukko katselijoita, pahemmin en päässyt kuvaamaan laivoja ja no, en tajunnut ottaa mukaan muuta kun pokkarin, laatu on taas mitä on..

Meksikon alus taisi olla jossain mainittu maailman suurimmaksi (vai toiseksi suurimmaksi?) ja olihan tuota miehistöä lähdön hetkellä aika hyvin mastoissa odottamassa purjeiden avaamista. Muistelisin, että kokonaisuudessaan 220 miehistön jäsenestä oli puhetta, mutta saatan muistaa väärin. Harmitti kyllä, kun en saanut otettua kunnolla kuvia, tulin paikalle kuitenkin sen verran myöhään, että jouduin jäämään sen suurimman ihmismassan taakse seisomaan. Jostain syystä mulle tuli mastossa kiikkuvista ihmisistä mieleen sellaiset paperista leikatut jatkuvat tikku-ukkonauhat, jos tiedätte mitä tarkoitan. Niillä on varmaan joku hienompi nimikin. Mutta mielleyhtymä oli välitön. 

Satamasta tuli kiiruhdettua pikaisesti hevosvahdiksi tutulle, pääsin nautiskelemaan nelijalkaisista kavereista ja -heh- heti uudelleen maaseudun rauhasta. Melkein kuukauden ratsastustauon jälkeen sunnuntainen aamumaasto ilman satulaa, hiekkakuopilla kiipeillen tuntui aika huikealta. Eikä varmasti helpottanut yhtään hevoskuumetta. Pahus. Onneksi tätä asiaa pääsee nyt lähiaikoina taas korjailemaan, kummasti tuntuu nuo kopukat olevan ainakin meikäläiselle turhankin voimakasta riippuvuutta aiheuttava asia..

Sekalainen seurakunta

Meitsi tuli just leffasta tsekkailemasta World War Z -zombiepläjäystä ja juu, ihan sopivaa tekemistä sateiseen iltapäivään. Voi olla, että the Walking Dead on turruttanut mut liian pahasti, mutta tällä kertaa lopputekstien aikana kävi vaan mielessä, että no jopas oli siivoa kamaa kun puhe oli kuitenkin jossain määrin tuosta elävien kuolleiden listimistestä. Hirtehinen huumori ja aivottomat laahustajat kuuluu yhteen, nih. Vastaavasti en tykkää pätkän vertaa mistään "vakavista" kauhuelokuvista (koska en jaksa joko sitä jatkuvaa mukasäikyttelyä-uuh-niin-pelottavan tusinataustamusiikin pilistessä tai vaihtoehtoisesti määrältään täysin perusfysiologian vastaista verikekkeröintiä, fyi leffantekijät, ihmisessä on verta about viis litraa. Ei viiskymmentä. Lisäksi loppuratkaisuvaihtoehtoja on kaksi (sen lisäksi, että hengestään pääsevien järjestyskin on aika helppo arvata ensimmäisten minuuttien jälkeen): joko se päähenkilö tai pääpari selviää teurastuksesta ja that's it tai sitten kaikki delaa ja iik, pahuus jää vaeltelemaan metsiin. Booring. Mutta joo, loppukappaleen kritiikki ei koskenut tänpäiväistä leffaa, esitin vaan henk. kohtaisen mielipiteeni ihan yleisellä tasolla. 

Palaan jonkinasteisella aasinsillalla takasin reissun päälle ja tähän. Siis kyseessä on tuo tilataideteos jossain Kuusamon ja Kajaanin välillä, jonka takia meinasin ekalla kerralla ajaa ojaan. Kyllä, muistan kun lehdissäkin oli aikoinaan juttua "Hiljaisesta kansasta", mutta mikään ei silti valmistanut tilanteeseen. Kävi meinaan oikeasti mielessä, että jumaleissöön, siellä seisoo läjä zombeja pellolla, nasta lautaan ja pikaisesti kauemmas. Metsien keskeltä avautuu äkkiä näkymä pellolle ja siinä illan hämärtyessä lävähtää verkkokalvoille näky, jossa tolkuton määrä jonkinasteisia humanoideja seisoo liikkumatta pellolla. Niin-pä, what would Chuck Norris do? (mie en jää ottamaan selvää vaan jätän Chuckin selviämään potentiaalisista aivonsyöjistä ihan keskenään. Heihei vaan.) 

Koska selkeästi asialinjoilla mennään tänään (ajatustoimintani on siirtynyt aikoja sitten luvattomalle kesälomalle), niin nyt löytyi reissulla seuraava paikkakunta, johon haluan asumaan. Kuopio on jo koettu, niin nyt sitten tämä. Ai vitsi, miten rakastankaan suomalaisia paikannimiä. Loistavaa (ja tähän onkin ihan hyvä lopettaa..)

finally@home

Viime yönä tuli palattua takaisin Vantaalle ja nukuin omassa sängyssä ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon. Tuntui aika omituiselta. Tän aamun käytin perkaamalla mustikoita pakastusrasioihin, reissusta tarttui mukaan iso ämpärillinen superfoodia ja maksoikin vain vaivan. Enpä ole muuten koskaan nähnyt niin paljon mustikkaa kun mitä Etelä-Savon metsissä nyt oli. Tässä muutenkin arki vyöryy ikävästi päälle ja vilkuilen koko ajan sivusilmällä nurkkia pohtien pitäisikö kaivaa imuri ja moppi esille. Taustalla kuuluu pesukoneen iloinen jyskytys. O se hianoo olla kotona. 

Kuvia on taas ihan liikaa ja onnistuin hajottamaan ulkoisen kovalevynkin, joten en tiedä, mihin näitä kohta enää tallennan. Niin ja on muuten sama ulkoinen, jolle teen varmuuskopioinnit töistänikin. Tässä on nyt pikku pakko hankkia pikapuoliin korvaava tallennustila, meikäläisen tuurilla pudotan kuitenkin tän läppärin johonkin järveen. Kännykkä tuli vaihdettua kestävämpään malliin ja sitä on tullut nyt uitettua koko rahan edestä, joten jos joku tietokonevalmistaja haluaisi suunnitella seuraavaksi tuhoutumattoman läppärin, niin arvostaisin kovasti. Sellainen malli, joka olisi "veden- ja paineenkestävä 2,5 kilometriin saakka, kestää tyhjiön, pölyn ja plasmapurkaukset, toimii absoluuttisesta nollapisteestä aina pariintuhanteen plusasteeseen saakka" voisi olla ihan ok. Tosin lisätakuu onnettomuuksien varalle ei olisi ko. koneelle varmaan pahitteeksi meikäläisen käytössä. 

Tätä riitti

Takaisin aiheeseen. Viimeisin viikko tuli tosiaan vietettyä "mökkiolosuhteissa" Luonterin rannalla. Pari ihan lämmintäkin päivää mahtui mukaan ja vähän viileämmässä oli oikeastaan parempikin käydä kiertämässä paikallinen patikointireitti Hiidenkierros. Puolibiologi hämmästeli kovasti kasvillisuuden nopeita muutoksia, toki maisemallisesti näkemisen arvoisia paikkoja oli vaikka kuinka. Jossain vähän ennen puoliväliä tuli pysähdyttyä evästämässä kodalla (ja kun ihmettelen miks miulla on niskat vähän väliä kipeänä, niin allaoleva kuva voi selittää ehkä osan..), joka taisi olla ainoa rakennettu levähdyspaikka matkalla. Kovin käytetty reitti ei tainnut olla kyseessä, pariin otteeseen polku hävisi iloisesti joko hakkuutyömaan vuoksi tai sitten yksinkertaisesti joku polunhaara vain katosi hiljalleen. Mutta kaikkiaan ihan kiertämisen arvoinen ja sopivan mittainen leppoisaksi päiväreissuksi. 

Siirryn (taas) tyhjäämään pesukonetta ja sitten kauppaan, hyvät viikonloput ja palaillaan taas!

In bad piggies we trust

Näin täällä. Istuskelen laiturinnokassa tän viikon ja palaan kunnolla blogin puolelle jahka pääsen taas ihmisten ilmoille (ja normaalin nettiyhteyden pariin - kännykällä saa luettua sähköpostit, mutta olen ihan liian laiska käyttämään sitä muuhun kun pakolliseen surffailuun..). Työreissut sujui loppuun saakka tällä kertaa loistavasti ja nyt istuskelen tosiaan Saimaan rannalla muutaman päivän keskittyen lähistön lyhyisiin vaellusreitteihin, hienoihin maisemiin, ongenkohon tarkkailuun ja tietty saunomiseen ja grillailuun. 

Joten loppuviikkoon, kauniita kesäpäiviä kaikille!

Watercolour

Kävin toissapäivänä töiden jälkeen kävelemässä luontokeskukselta lähtevän Könkään Keinon kamera mukana ja kannatti. Ihan mielettömän upeita maisemia ja kiva reitti, rauhassa kävellen ja vähän väliä kuvaamaan pysähtyen sain kulutettua parisen tuntia. Tosin kannettavana ei ollut kun kameralaukku ja vesipullo, eikä vaelluskenkien vaihtaminen lenkkareihin ainakaan hidastanut vauhtia. Mulla alkaa olla jalat aika hajalla vaelluskengillä kulkemisesta - ne on jees hitaasti hankalassa maastossa rinkka selässä kulkiessa, mutta jotakuinkin tasamaalla mentäessä liian kovat ja jäykät klopot rassaa niveliä. Ja kun on lähtökohtaisesti tällainen vammapolvi, niin ei taas hyvin mene. Ja painosta päätellen meikäläisen vaelluskengissä on jotkut rautapohjat, joten lenkkareilla hyppelehtiminen sai melkoisen zero gravity -fiiliksen aikaiseksi (mikä nyt sinällään on aika muikeaa. Tuntea itsensä äkkiä huomattavan kevyeksi. Teki vaan mieli loikkia eteenpäin ja juosta ylämäkeen menevät portaat ihan vaan siksi, kun se tuntui niin helpolta. Hullu mikä hullu. Ja olihan se pakko käydä tänään sitten testaamassa samaa juosten. Aivan helevetin siistiä, voisin muuttaa tänne pysyvästi vaan moisen lenkkimahdollisuuden takia).

Hiiden hurmos kuulosti mielikuvituksessa paljon mystisemmältä mestalta ja stoorit hiiden mailla ajantajun hävittämisestä jne.. sai aikaan pienen pettymyksen, sillä minähän haluan uskoa suunnilleen kaikkiin satuolentoihin ja yliluonnolliseen. No, ajantaju varmaan häviääkin sen suopursuniityn kukinta-aikana, mutta hiisillä ei taida olla sen heikon olon kanssa mitään tekemistä. Samanniminen luontopolku, jossa ulkoilutin lenkkareita tänään, on opaskirjan mukaan 5 kilsaa (eli käytännössä pidemmän reitin parhaat palat), joten tällaiseen pikaiseen puolen tunnin pyrähdykseen tai parin tunnin maisemista nauttimiseen sopii paremmin kun hyvin. 

Kuvia täältä on tullut taas napsittua ihan tolkuton määrä, joten varokaa vaan, näitä lävähtää verkkokalvoille vielä X:n postauksen verran. Tällä kertaa kuvissa on vettä (johtuu ehkä siitä, että mulla on jano. Kuinka ennalta-arvattava voi ihmisen alitajunta olla jos kuvia valikoidessa päällimmäinen tunne on suunnilleen nestehukka..?), Kiutakönkään tienoilta/Oulankajoelta ja Hiidenlammelta - olikohan nyt ylempi Hiidenlampi kyseessä. Anyway. Sieltä jostain. Meinasin Kiutakönkäällä hyvää kuvakulmaa etsiessä ottaa kylvyn, tasapainoilin hetken reunalla varmasti tyylikkäänä ja toivoin vaan, ettei kukaan näe. Mutta enpäs pudonnut, joten tilanne minä - luonto taitaa olla tällä hetkellä 2 - 0.

En ole muuten vieläkään kastellut talviturkkia tältä kesältä, noin Suomen järviä ajatellen. Kilpisjärveä peräti kokeilin varpaalla ja totesin, etten kaipaa syväjäädytystä, mutta ehkä sitä uskaltaisi täällä kastautua saunan jälkeen.. Pitää kokeilla jossain vaiheessa hiljaisina tunteina, ettei kukaan näe ja pääse naureskelemaan jos peräännynkin viime hetkellä :)) Aurinkoisella kelillä toi vesi näyttää kyllä houkuttelevalta, mutta yritän olla realisti ja selittää itselleni, että a) ei ole kovin järkevää jäädyttää persettään vain todistaakseen itselleen voivansa uida jääkylmässä vedessä ja b) en kuitenkaan nauttisi siitä. 

You can listen to the engines moanin' out as one old song

Mie sain jo noottia kun edellisessä postauksessa ei ollut kuvia, joten korjataanpa asia saman tien. 

Eilen aamusta pakkasin auton ja suuntasin Kilpisjärveltä kohti Kuusamoa, Kittilän ja Rovaniemen kautta (jälkimmäisessä tuli valittua väärä reittikin vielä, mutta onneksi hetken hiekkateitä köröttelemällä päädyin taas 81-tielle. Hyvä minä.) Oli hauska seurata, miten ja missä vaiheessa maisemat alkoi aina muuttua ja kuinka erilaiset ne onkaan tuolla ihan pohjoisessa verrattuna näille leveysasteille ja vielä itä-länsisuunnassa kuljettaessa. Ja ne hemmetin horot.. siis porot. Onhan ne alkuun ihan söpöjä, mutta kun joudut kiskomaan 20. äkkijarrutuksen viiden kilometrin matkalla sen takia, että taas muutama luomakunnan tyhmin seisoo keskellä tietä ilman aiettakaan väistää, niin alkaa hiljalleen ahdistamaan. Ainoa, mitä ne tuntuu välttelevän kuin ruttoa ja juoksevan karkuun minkä sorkista lähtee, on kamera. Niin että sillai.

Pysähdyin oikeastaan vain Kittilässä lounaalla ja Posiossa hakemassa eväitä + parit vessatauot ja sain kulutettua koko reissuun seitsemisen tuntia. Paljon nopeampaa kun kuvittelin. Ensi kerralla varaan silti parit CD:t mukaan, sillä noilla alueilla radiokanavien kuuluminen on vähän niin ja näin. Ainakin osaan tällä hetkellä ulkoa kaikki tämän hetken "kesäbiisit", sillä musiikkitarjonta tuntui rajoittuvan n. 20 kappaleeseen, oli kanava mikä hyvänsä. Ja ihan oikeasti, mie revin persiini jos kuulen vielä kerrankin sen "ettei ei niin, ei tän pitänyt mennä niin, aiemmin juoksin mä silmät kii, mut sit mä törmäsin enkeliin. Ou-nou!" Aaarrggghh. En tiennyt lopulta olisiko pitänyt itkeä vai nauraa vai ajaa suosiolla satasta sillankaiteeseen, kun joka hiiskatin kanava (tai siis ne kaksi, jotka suvaitsi kuulua) soitti samaa kappaletta yhtä aikaa ja olin kuullut saman jo toistakymmentä kertaa. Ei pahalla. Mutta liika on liikaa.

Kittilässä ihmispaljous hämmensi, siellä oli meneillään jotkin vuotuiset markkinat ja olisin ihan mieluusti jäänyt kiertelemään hetkeksi siihen tapahtuma-alueelle, jos olisin saanut auton parkkiin lähistölle. Ei onnistunut, joten tyydyin ajelemaan ryömintävauhtia ohi ja kurkkimaan ratin takaa, mitä siellä olisi ollut tarjolla. Hitsi. Tykkään kaikista toreista ja perinteisistä kylämarkkinoista, vähän jäi kaihertamaan kun jouduin skippaamaan nuo. Tosin siinä vaiheessa mulla ei ollut aavistustakaan, kuinka pitkä ajomatka edessä vielä oli, niin koetin pitää aika reipasta tahtia. 

Kivitaipale 14.10.1944

Tällä alueella Lapin miehet 

velvollisuuttaan noudattaen

taistelivat saksalaisia vastaan.

Yllätyin muuten siitä, miten paljon sotaan viittaavia asioita tuolla Lapissa on. Ei ollut ihan yksi tai kaksi muistomerkkiä, joita kävin vilkuilemassa ohikulkiessani. "Työpaikalle" kiivetessä kuljin pudonneen sota-aikaisen lentokoneen jäänteiden ohi ja sotien aikaisia teitä, poteroita ym. tuntui olevan vähän siellä täällä. Tuokin muistomerkki löytyi yhdeltä pysähdyspaikalta seuraamalla polkua muutaman kymmenen metriä.

Mun tarttee siirtyä nukkumaan, kävin tänään kuitenkin töiden jälkeen pyörähtämässä pienen maisemakierroksen ja jatkan siitä seuraavalla kerralla.

"Työllä tarkoitetaan jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävää pitkäjänteistä, aktiivista ja tavoitteellista toimintaa."

Sain tänään jo kaikki varsinaiset hommat tehdyksi, joten huomenna suuntaan kohti Saanan huippua jos kelit sen verran vielä suosisi. Eilinen tosiaankaan ei mennyt niinku Strömsössä ja raahustaessani takaisin asemalle fiilikset oli miinuslukemilla, mutta tänpäiväinen auringonpaisteessa köllöttely käsittämättömän upeissa maisemissa toimi kunnon piristyksenä (ja ilmeisesti muutama miljardi hyttystä oli mystisesti kuollut viimeyön aikana, sillä tänään niiden määrä oli ihan siedettävällä tasolla. Eilinen oli jotain ihan käsittämätöntä. Yritin olla hengittämättä, varoin avaamasta suutani ja peitin korvat hupulla ja pipolla ja silti miulla on todennäköisesti vielä tälläkin hetkellä keuhkoissa asumassa pieni hyttysyhteiskunta. Yöks). Niin siis töitäni olin tänäänkin tekemässä, mutta onneksi voin vahdata sekuntikelloa makuuasennossakin. Julmetuilla rakoilla olevat kantapääni kiitti. Ja tajusin taas, mikä on parasta tässä hommassa. Tällaiset päivät on harvassa, mutta kyllä niitä onneksi kenttäkauteen aina muutama mahtuu. 

Sinällään työasiat on työasioita ja ne pysykööt omassa hiljaisuudessaan, mutta koska alkaa tuntua siltä, että "työ" on muuttunut aika isoksi osaksi meikäläistä (ei siis miun elämää, vaan jotenkin osaksi minua) ja varsinkin nyt kesällä duunit on aika tiiviisti mukana joka hetkessä, niin vähän avausta. Periaatteessa kenttätyökausi vie tässä vaiheessa neljänneksen työvuodesta; reissussa ollessani asustelen tutkimusasemilla, vierashuoneilla ja joskus harvinaisessa tapauksessa hotellissa. Työpäivä alkaa ennen aamukahvia ja loppuu kun hommat on hoidettu, mutta yleensä iltaisin tulee luettua lähdemateriaalia tai tehtyä muita työjuttuja, koska muuta tekemistä ei juuri ole. Jonkun mielestä kyse on pahimmanlaatuisesta no-lifestä, itse pidän tätä kuitenkin aika vapauttavana omana maailmanaan. 

Näin kesäkuukausina lähinnä kerään materiaalia, jota sitten talvella tulee käsiteltyä, analysoitua ja jatkojalostettua (toivottavasti jossain vaiheessa) artikkelimuotoon. Talveen kuuluu myös ne perinteisemmät opiskelut, kirjoittaminen (niin se fyysinen väikkäri pitää saada jossain vaiheessa raapustettua kasaan) sekä mahdolliset konferenssit, joita kuuluu käydä tietty määrä "pakollisena" osana tutkintoa. Ja mukaan mahtuu tietysti paljon, paljon muuta pientä sälää. Yliopiston sivuilta löytyy enemmän ja yksityiskohtaisesti varsinaisista tutkimusaiheista, joten jos ne jotakuta kiinnostaa, niin kannattaa vierailla Köpiksen yliopiston sivuilla. 

Kenttäkauden ulkopuolella työskentelen paljolti etänä, ehkä osittain siksikin, että pidän tietynlaisesta reissaamisen tunteesta. Välillä väsyttää, mutta kovin säännöllinen elämä ei myöskään tunnu siltä omimmalta vaihtoehdolta. Ainakaan tässä vaiheessa, joten arvostan tätä järjestelyä ja mahdollisuutta elää näin. Tylsistyn aika helposti ja turhautuneena olen oikeasti käsittämättömän rasittava persoona, eli jotenkin voisin kuvitella tämän olevan jopa win-win -tilanne kaikille osapuolille. Kuvittelin joskus nuorempana työskenteleväni joskus toimistohommissa ja olen työskennellytkin, mutta persaus kiinni penkissä tietokoneen kuvaruutua tuijottaen viitenä päivänä viikossa, kahdeksan tuntia päivässä tuntuu nyt aika kaukaiselta elämältä. Siksi pidänkin tätä nykytilannetta melkoisena lottovoittona. Mutta se siitä, avautuminen suoritettu. 

Lauantaina matka jatkuu kohti Oulangan kansallispuistoa, sitä ennen pitäisi saada pyykit pestyä tai en pysty istumaan tuolla autossa hikisten kenttäkamppeitteni kanssa ;)

Mahdollisuus eksyä Norjaan

Olen näköjään truu rainmaker, koska siellä missä meikäläisen pitäisi työskennellä, tuntuu aina satavan. Eilen saapuessa oli muuten hieno keli. Tänään on tullut vettä saavista, mikä sekään ei tosin näytä riittävän pitämään verenhimoisia mäkäräisiä kaukana. Kävin kuitenkin vähän selvittelemässä kevyellä varustuksella, missä olisi tarkoitus viettää seuraavat päivät ja maisemista ei voi valittaa. Tosin pilvet roikkui niin matalalla, että edes vieressäolevan Saanan huippua ei näkynyt kunnolla tieltä alhaalta retkeilykeskuksen pihasta katsottuna. Jonain kirkkaampana päivänä pitää raahata kunnon kamera tuonne.

Siitä Saanasta puheenollen, päivän porrasjuoksuharjoitteen saisi näppärästi hoidettua kapuamalla tuonne. Oma reittini erkani suunnilleen tuosta portaiden alkukohdasta, joten en päässyt testaamaan, monennenko rappusen jälkeen olisi tullut totaalinen kuolema. Todennäköisesti viimeistään parinsadan kohdalla olisin piiputtanut (olettaen, että ennen sitä en olisi kompastunut vaelluskenkien nauhoihin ja lentänyt rähmälleni viereiseen kivikkoon). Itse asiassa selvisin lähes tunaroimatta ja tyydyin vaan pudottamaan vesipulloni poronp*skaan. Aika hyvin siihen nähden, että kivikko/pitkospuukävelyn lisäksi suoritin pari kunnon joenuoman ylitystä kiveltä-kivelle loikkimalla - potentiaalia kunnon uintireissuun olisi siis ollut. Hah, joki vs. minä 0-1. Tosin ehdin todennäköisesti putoamaan siihen vielä monen monta kertaa seuraavien päivien aikana.

Yritän keskittyä loppupäivän kirjoittamiseen ja materiaalien lueskelemiseen ja jos kengät ehtii kuivua iltaan mennessä, niin tästä voisi ehkä lähteä tutustumaan Kilpisjärven kylään. Tai edes tuohon retkeilykeskukseen. Ihan yksinkertaisesti sen takia, että unohdin pakata kamoihini lippiksen ja huivin. 

Kun ajan vain, yölinjallain..

Takana lähemmäs 1400 kilometrin ajo kotoolta Kuopion kautta Kilpisjärvelle ja odottelen tässä päivällistä ennen kun pääsen vähän jaloittelemaan ja katselemaan maisemia. Tai siis etsimään omaa koealaani. Tällä kertaa sain sentään kartan ja kohde näyttäisi sijaitsevan "noin viisi kilometriä täältä pusikkoon", eli eiköhän se sieltä löydy huomista varten valmiiksi. 

Rodoksen kaupungin satamaa

Virtuaalihiljaiselo johtui edellisen työreissun jälkeisestä päähänpistosta ottaa äkkilähtö aurinkoon. Välimeren helteissä oli kiva unohtaa kaikki hetkeksi (no joo, luin mie työsähköpostia), tosin hieman tiukalle aikataululle meni. Pesin lauantai-iltana lennon tultua kolme koneellista pyykkiä saadakseni sukkia puhtaaksi sunnuntaiaamua varten ja sunnuntaina sitten suunta kohti pohjoista. Oli muuten loppujen lopuksi lyhyempi ajo kun kuvittelin, tosin toi armas vuokra-autoni on niin vetelä piimä, että kaasupoljinta potkiessa onnistuin saamaan kahdesti suonenvedon jalkaan. Se on jo aika hyvä suoritus. 

Lindoksen akropoli

Ei tuosta etelän reissusta oikeastaan sen enempää. Viikko melkoisessa paratiisissa, jopa minä siedän kuumaa ja auringonpaistetta kun merituuli puhaltelee ja kaikkialla riittää uutta mielenkiintoista nähtävää. Ja oikeastaan sen edeltäneen sadeviikon jälkeen kesäkelit tuntui jopa ihan mukavalta. Olen varmaan tulossa vanhaksi. Paikka siis Rodos, jossa viikon aikana ehti tutustumaan ihan hyvin nähtävyyksiin ja loikoilemaan rannalla sekä upottamaan muutamia sateenvarjodrinkkejä. 

Lindoksen kaupunkia 

Vuokra-autolla saarta kierrellessä tuli käytyä läpi suurin osa niistä perusturistinähtävyyksistä, jotka mainitaan kaikissa matkaoppaissa, Lindos oli ehkä itselleni se mieluisin vaikka oli ne perhoslaakson vasamasiilikkäätkin aika vaikuttavia (tai lähinnä se määrä..). Vanhassa kaupungissa tuli vietettyä muutama iltapäivä, arkeologiseen museoon en ehtinyt, mutta Suurmestarin palatsissa - suomentuukohan se noin, en ole ihan varma - tuli käväistyä. Alueen museoista ja historiasta löytyy googlella tietoa kiinnostuneille, minä en ole historioitsija niin en yritäkään selostaa mitään isompaa kuvausta. Mytologiat on enemmän miun juttu, puhdas historia jää ihan yleisen kiinnostuksen ja perussivistyksen tasolle. 

Olen viimeksi tuijotellut linnoituksia Wienissä ja vaikka tyylit eroaa kuin yö ja päivä, niin vaikuttavia ne on molemmat. Mietin vaan sitä, että miten helkkarissa ne on ihan oikeasti aikoinaan saanut rakennettua noita, ilman nykyteknologian ja -tietämyksen apua. Pitänee kai käydä kurkkaamassa ne pyramidit seuraavaksi, niin sitten voin lopullisesti uskoa siihen, että avaruusoliot ovat käyneet täällä joitain tuhansia vuosia sitten rakentelemassa loma-asuntoja, jota me nykypäivänä pidetään faaraoiden aikaansaannoksina.. (keskity, H, keskity, pysyit näin pitkään aiheessa, älä luovuta enää tässä vaiheessa..)

Perhossii, perhossii. Ja oli muuten hyttysiäkin. Niistä ei näköjään pääse eroon missään. Ja sitten kissoja! Hotelilla pyöri yksi nälkäinen kaveri, vikana päivänä ilmestyi pentukin. Vanhan kaupungin kaduilla katteja lekotteli enemmänkin ja osalla ainakin oli pannat kaulassa, eli ihan kaikki ei kyllä kulkukissoja ollut. Sataman tienoilla oli pakko osallistua muutamalla eurolla kulkukissojen auttamiseen, siellä oli syvennys, johon joku kävi tuomassa ruokaa ja kisuja pyöri paikalla sen verran, että ilmeisesti ruokatarjoilu oli pelittänyt jo pidempäänkin. Sulin ihan totaalisesti paikalla leikkiville kissanpennuille, olisi tehnyt mieli napata pari mukaan matkalaukkuun. Vaikka sääliksihän niitä lähinnä käy. 

Ruoka-aika alkoi, joten meitsi poistuu kanttiinin puolelle, palaillaan..