Niin täydellinen juoksukeli aamulla, etten voinut vastustaa kiusausta vaikka polvi vähän turhan tiuhaan ilmoitteleekin olemassaolostaan. Melkein kuukausi aikaa edellisestä lenkistä (joo, kovilla pakkasilla kuntopyörä on ihan kiva kaveri..) ja olin jo unohtanut juoksemisen aiheuttaman endorfiinihumalan. Harvasta muusta lajista saa ihan täysin samanlaista fiilistä.
Olen aiemminkin huomannut olevani jollain tasolla riippuvainen hikitreenaamisesta. Nuorempana ei niinkään, mutta nyt yliopistoaikoina eli viimeisen viiden-kuuden vuoden aikana. Totta kai sitä tuli liikuttua aiemminkin ja teini-iän viettäminen tallilla nyt oli muuten suhteellisen aktiivista aikaa. Silti nyt opiskeluaikoina kuvioihin on tullut aika vahvasti juokseminen ja salillakäynti ratsastuksen lisäksi (hei hei vaan tanssi ja lentopallo..). Tietty muitakin lajeja sitten säännöllisen epäsäännöllisesti, viime kuukausina on vain sulkkis jäänyt kun pelikaveri muutti toisaalle.
En silti pidä itseäni minään aktiiviurheilijana tai -liikkujana. Molemmat edellämainitut termit kalskahtaa korvaan jostain syystä negatiivissävytteisiltä ja sitähän tämä ei ole. Hikoilu nyt vaan sattuu toimimaan kuin humala. Yleisesti ottaen on helkkarin hauskaa sillä hetkellä ilman mitään varsinaista syytä ja välillä sitten kärsitään seuraava päivä sängynpohjalla kipeytyneiden lihasten takia. Lisäks musta saa hymyileviä valokuvia vaan silloin, kun naama punottaa muistuttaen tomaattia ja päällä on törkeimmät mahdolliset pieruverkkarit ja lenkkarit/muu vaihtoehtoinen mutta vähintään yhtä tyylikäs urheiluvarustus..
Mutta mutta. Siirryn tästä keittiöön paistamaan pinaattilettuja, taikina on varmaankin ehtinyt seistä jo tarpeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti