Sadeaktiviteetteja

Tän kesän juttu ei kuulkaas suinkaan ole SUP-lautailu tai puistojooga, ehei, vaan nyt harrastetaan kaatosadefillarointia. Varusteiksi tarvitaan vain polkupyörä (vuosihuollon tekeminen ajallaan on yliarvostettua, kuten myös renkaiden täyttäminen. Ilmainen vinkki, tyhjällä renkaalla ajaessa saa kivasti hommaan lisävastusta), keliin nähden liian vähäinen vaatetus (sadevaatteiden mukanaraahaaminen ja muu aivotoiminnan käyttö reissun suunnittelussa on sitten kielletty!) ja tärkein, eli vesisade mallia "tulloo ko esterin persiistä tai viälä vähä enemmälti". Viimeisen kohdan täyttyminen on tänä kesänä onnistunut kiitettävästi, joten meikäläinen alkaa olla tässä trendilajissa jo suoranainen aktiiviharrastaja.

Ihan oikeasti, miten voi olla mahdollista, että joka hiivatin kerta, kun lähden pyöräilemään, niin vettä alkaa ropisemaan kun rännistä? Kesän ensimmäisellä pyöräretkellä Nuuksioon rankkasade yllätti siellä kauimmaisessa pisteessä ollessa, joten kotiinpäin ne rapiat 30 kilsaa tultiinkin sitten aika kyseenalaisissa fiiliksissä. Varsinkin, kun jossain 10 kilometriä ennen kuumaa suihkua ja kuivia vaatteita huomasin takarenkaani tyhjentyneen. Olin siinä vaiheessa ollut jo jonkin aikaa metrinen lepa otsaan kasvaneena, joten oletin hieman raskaan matkanteon johtuneen vain yleisestä väsymyksestä ja likomärästä olemuksesta. Takavanteen kolaus kanttariin paljasti lopulta totuuden.. Onneksi oli edes pumppu mukana, joten ei muuta kun tekohengittämään fillari selvittämään viimeiset metrit. Hah. Siitä reissusta selvisin hengissä, tosin huono vitsiheitto "nyt ois muuten ihan reitti 2000 -pyöräilysää" aina sadekelin sattuessa jäi elämään. 

Viime sunnuntaina sekä Ilmatieteenlaitos, Accuweather että Foreca lupasivat puolipilvistä sateen todennäköisyyden jäädessä 10 prosenttiin. Olisi pitänyt tajuta, että ei, parempi vaan jäädä pelaamaan pasianssia kotikoneelle ja unohtaa haaveet kivasta, eväsretkestä käyvästä viidenkympin pyöräreissusta Vuosaareen ja siihen liittyvästä itähelsinkiexcursiosta. Lopputulos oli, että vartti satulassa ja keli näytti tältä (tosin kuva ei kyllä tee tarpeeksi oikeutta kiveyksen vaikuttaville lätäköille):

Maastouduin pikapikaa urbaaniin porttikongiympäristöön odottelemaan sateen loppumista. Vartin odottelun ja koko ajan yltyvän vesisateen jälkeen totesin, että antaapa alkuperäissuunnitelman olla, minähän lähden shoppailemaan uudet juoksuhousut kun lähistöllä on kuitenkin muutama isompi urheiluvälineliike. Plus että märissä kamoissa seisoskelu ja sateen tuojottaminen alkoi taas hiljalleen kasvattamaan ei-toivottuja ulokkeita otsaan.

Fiksumpi olisi tässä välissä voinut tarkastaa, mitä kello on. Ja mitkä ovat suomalaiset liikkeiden sunnuntaiaukioloajat. Sunnuntaiaamupäivä kuluu oikein kivasti vesisateessa seistessä ja odotellessa. Tai ajellessa pyörällä parkkihallissa ympyrää pysyäkseen lämpimänä. Mutta mainitaan nyt sentään tähän väliin, että sain ne housut. Ja vähän muutakin, eli siltä osin ei mennyt ihan metsään sekään reissu. Ai niin, ja vesisade loppui lopulta noin kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun pääsin likomärkänä ja fillarin ketjut umpikurassa (lempparipuuhaani on tunnetusti rassata tiskiharjalla kuraisia ja öljyisiä ketjuja.. siellä se Insera odottelee nyt varastossa huoltoa kun en todellakaan saanut aikaiseksi hoitaa hommaa saman tien kotiuduttuani) takaisin kämpille. Jotenkin musta tuntuu, että vois olla aika vaihtaa lajia. Vaikka johonkin ei-niin-säistä-riippuvaiseen rentoon sisäpeliin :))

Festarieläin

Jos heinätalkoot kuuluu kesään, niin kuuluu festaritkin. Ja vastoin paikallislehteen avautujan toivetta tää ainakin-melkein-kolmekymppinen mummo tasan tarkkaan vaarantaa itsensä seksin ja viinan (ja ehkä ensisijaisesti kuitenkin musiikin) täyttämillä festareilla vielä moooonet vuodet. Taisin aloittaa festarikävijän urani maltillisen myöhään eli joskus kuustoistavuotiaana. Oisko ollu Ankkarock? Kyseisellä festarilla ravasin useampaankin otteeseen, joten Korson juna-asema tuli tutuksi. 

En ihan tarkalleen muista, millä kaikilla festareilla olen käynyt matkan varrella (tosin olin ja olen siitä ehkä rajoittunut festarikävijä, että hyvät bändit pitää olla. En ole koskaan lämmennyt isommin niille paljonmainostetuille festarifiilikselle ja leirintäaluemenolle, että pelkästään niiden vuoksi olisin kiertänyt kalaaseissa. Noup. Musiikki määrää (minkä johdosta yksittäisten bändien keikoilla ravaaminen on näin laiskalle melkeinpä suotuisampi vaihtoehto, koska on aika hanurista seistä lavan edessä kuusi tuntia putkeen odottamassa, että se lempparibändisi vetää oman settinsä. Kuuntele siinä välissä nyt sitten ne neljä tai viisi bändiä, joiden musiikkia arvostat suunnilleen yhtä paljon kun kissankusta keittiön verhoissa). Kumma kyllä, legendaarinen kukkahattutätien ja -setien kammoksuma metallihirvitys eli Tuska on aina jäänyt syystä X käymättä, vaikka olen a) asunut about entisen Kaisaniemen festarialueen vieressä ja b) niin pitkään kun muistan, olen ollut jotakuinkin tanakasti kallellaan raskaampaan musiikkiin. Tilanne kuitenkin korjattu tänä kesänä. Valikoin tosin vaan parhaat päältä ja hengailin Kalasatamassa pelkästään lauantain (koska silloin oli tarjolla Amorphiksen Tales from the Thousand Lakes -juhlakeikka ja In Flames).

Amorphis!

Yksi syy vähentyneeseen festarikiertelyyn on (kenttähommien hankalan ajoituksen lisäksi) ollut vime vuosina järjettömästi kallistuneet lippuhinnat. Toki sitä rahaa kuluu järjestäjillä, mutta tuntuu aika suolaiselta maksella satasen luokkaa yhden päivän lipusta ja parista kiinnostavasta bändistä. Muistan, kun päivälippu jonnekin Ankkarockiin oli 20 euroa. Ja Provinssiin pääsi tsekkaamaan pääesiintyjäpäivänä olikohan neljällä- tai viidelläkympillä ja se oli olevinaan pahuksen kallista. En edes aloita juoma- tai ruokahinnoista. Huomioiden sen, että festarialueelta ei yleensä voi päivälipulla poistua lähisiwaan hakemaan jotain Saarioisten roiskeläppää nälänpitimiksi.. 

Unwritten dresscode. En ole ihan varma, 

mitä tämä kuva tekee mun uskottavuudelle 

jonkinmoisena ympäristötutkijana ja soon-to-be

tohtorina.

Mutta. Rahanmenosta huolimatta tää mummo nauttii edelleen ihan kympillä livemusiikista ulkoilmassa. Tuskan kunniaksi mainittakoon, että siellä en edes tuntenut oloani totaalisen yli-ikäiseksi (johtunee ehkä siitä, että yksi pääesiintyjistä olisi ikänsä puolesta voinut olla miun isoisä ja se varmaan vaikutti porukan keski-ikään lukemaa kohottavana tekijänä). Hhah. 

Meikäläisen ekat ikäkriisit näin kolmenkympin kolkutellessa syntyy näköjään ajatuksesta "vieläkö mie kehtaan mennä kuuntelemaan bändiä X Tavastialle tai Ruissaloon?"

Summertime madness

Juhannuksestakin on jo useampi viikko, mihin tämä kesä oikein katoaa.. jos se nyt koskaan on varsinaisesti alkanutkaan. Tosin viime viikonloppuna pääsin useamman vuoden tauon jälkeen taas mukaan kunnon heinätalkoisiin, mikä on yksi ehdottomista kesän tunnusmerkeistä. Päivä pellolla heitellen paaleja traktoriin ja katsellen vieressä laiduntavia hevosia.. Ei hassumpaa. Kelikin oli mitä mainioin, ei enää kolmeakymmentä varjossa kuten parina edellisenä päivänä, mutta aurinko paistoi ja pariakymmentä hätyyteltiin. Eikä näkynyt edes paarmoja!

Ja heinäkuorman päällä matkaaminen hyvässä porukassa on vaan yksinkertaisesti kivaa. Eikä tarvitse vaivautua erikseen salille, sen verran hyvästä treenistä tuo käy, Tällä kertaa kehtaan ehkä yhden kuvan ladata tännekin, kun sen julkaisuun toisessa yhteydessä sain jo luvan ;) 

Olen ollut nyt aika tarkalleen kuukauden Suomen puolella etätöissä, pian pitäisi varata taas lento ja siirtyä hoitamaan väikkärin kasaanpakkaamiseen liittyvää käytännön puolta paikan päälle. En oikeastaan tiedä ihan tarkalleen, mitä tässä on vielä tehtävä (siis sen varsinaisen kirjoittamisen lisäksi.. vaaditut opintopisteet taitaa sentään täyttyä) ennen papereiden palauttamista, väitöstä ja tutkinnon anomista. Auts. Pitänee haastatella työkaveriani, joka muutama viikko sitten valmistui virallisesti. Olisi ikävää tässä vaiheessa, jos homma tökkäisi johonkin pieneen muotoseikkaan. Minä ja byrokratia ollaan aina oltu huono yhdistelmä. 

Pikainen kuulumispostaus vaan tähän väliin, mutta josko tässä nyt kesän kunniaksi koettaisi ihan suoranaisesti aktivoitua tämänkin suhteen. 

Tärkeimpien asioiden äärellä

Ei elämää ilman juustokakkua

Eli ruokapatojen! Yleisimpiä kysymyksiä Suomessa ollessa on "minkälaista ruokaa Tanskassa on?", joten vastataanpa siihen nyt sitten pitkän kaavan mukaan. Sanotaan, että tanskalaiset syö leipää aamupalalla, lounaalla ja päivällisellä. Pitää jotakuinkin paikkansa. Smørrebrødit ja ruisleipä suunnilleen kaikissa muodoissaan ja kaikilla mieleen juolahtavilla täytteillä on perussapuskaa. Sanopa jollekin täällä, että välttelet leipää tai hiilihydraatteja (a.ka kaikkia kakuntapaisia), niin tulet pidetyksi totaalisekopäänä. Ja paikallinen ruisleipä on hyvää. Variaatiota riittää, omat suosikkini ovat auringonkukansiemenillä höystetty ruisleipä ja paikallisen leipomon pellavansiemenruislimppu. Täytteissä pysyttelen kyllä suomalaisemmalla linjalla, sillä en oikein lämpene peruna-majoneesi-punasipuliruikkareille.. Juustoa toki käytän paikalliseen malliin eli paljon ja mielellään ainakin kahta sorttia. 

Kasvisten käyttö on ihan eri planeetalta ja heviosastolta selviää ilman henkilökohtaista konkurssia muuten ah-niin-kalliilla kauppareissuilla. Täällä on lounaspaikoissa mielettömät salaattitiskit, käytännössä tulee syötyä puoliltapäivin "kylmä lounas", sillä kaikkien papujen, pähkinöiden ja erilaisten raakaraasteiden keskellä ei varmasti jää nälkäiseksi. Vierastin alussa esim. parsakaalin tarjoamista raakana eikä keitettynä, mutta oikeastaan se on raakana miltei parempaa. Kulttuurishokki. Kasviksia käytetään paljon ruuissakin ja mun perikonservatiivinen suhtautuminen moniin mystisiin rehuihin kuten ruusukaaleihin, latva-artisokkaan ja fenkoliin alkaa hiljalleen kääntyä sille kannalle, että ne voi ehkä sittenkin kelvata ihmisravinnoksi. Kuten myös munakoiso, jota kohtaan olen aiemmin kokenut lähinnä pyhää vihaa. 

Ainoa isompi negatiivinen puoli löytyy pääruokien puolelta. Tanskassa tarjoillaan ruokaa tai vaihtoehtoisesti "jotain niille, jotka eivät syö lihaa". Eli ruoka ilman punaista lihaa, kanaa tai kalaa ei ole ruokaa. Tän huomaa ravintoloiden ruokalistoilta, sillä monessa paikassa kasvisvaihtoehdon kohdalla myydään ei-oota tai sitten listalla on se yksi lihaton vaihtoehto, ota tai jätä. Joten parempi tarkastaa pöytävarausta soittaessa tämä asia, ei ole nimittäin ihan selviö, että porukan porkkananpurijallekin löytyy valitusta paikasta evästä. 

Paahdettua banaania, pähkinöitä ja inkiväärijäätelöä. 

Vaihteeksi epätarkka kuva, mutta kun oli niin kiire päästä maistamaan.

Jälkiruoka. Olen saattanut hehkuttaa paikallisia kakkuja jo aiemmin. Olen siitä onnellisessa asemassa, että meillä on työhuoneella tiistaina kakkupäivä, keskiviikkona on laitoskahvit ja torstaina seminaarikakku. Vielä kun keksin, millä verukkeella voisin popsia kakkua maanantaina ja perjantainakin, niin olisin ikionnellinen. Olen ihmisiä, jotka ei tunne käsitettä "liian makea", mutta sanotaanko, että paikalliset paakelsit on kyllä sieltä irstaammasta päästä. Latvia taitaa olla ainoa maa, missä olen vetänyt vielä makeampia/rasvaisempia leivonnaisia napaani. Sen sijaan nimitys Danish pastry on hieman harhaanjohtava, vaikka tämä Wikipedian mukaan wienerbrødien kotomaa onkin - ihan suomalaistyylisiä viinereitä ei kovin usein vastaan tule.
.
 Hmm. Unohtuikohan jotain "tärkeää" :)) Kuvat on taattua kännykkälaatua, koska kun saan ruokaa eteeni, niin en todellakaan ole niin ammattibloggaaja, että ensimmäiseksi alkaisin viritellä järkkäriä valmiiksi annoksen kuvaamista varten. Ehei. Syön ensin vähintään puolet lautasella olevasta taideteoksesta ja sen jälkeen mieleen saattaa välähtää, että no jopas, olisin toki voinut dokumentoida evääni instagramiin/feisbuukkiin/twitteriin kuten jokainen vakavastiotettava somejulkkis. Hyvä puoli on tosin se, että a) en ole somejulkkis ja b) ketään ei oikeasti kiinnosta kuvat parsakaaleista, ellen nyt sitten aterioi Nomassa. Se saattaisi muuttaa parsakaalitkin paljon mielenkiintoisemmiksi. 

Ode to light

Tästä tuli päivä kotitoimistolla, koska onnistuin tunaroimaan ja ajamaan fillarini renkaan tohjoksi lasinsiruihin. Kävin laiskana naisena dumppaamassa pyörän huoltoon (no kun takarenkaan korjaaminen on sieltä ja syvältä) heti liikkeen ovien aukeuduttua ja totesin sen jälkeen, että kello on jo yksitoista, joten on ehkä ihan sama jäädä kirjoittamaan kotosalle. 

Hyvin keväisissä fiiliksissä mennään. Koko viikon on paistanut aurinko ja krookukset sekä muut tunnistamattomiksi jääneet (biologi taas asialla..) kukkaset loistaa talon seinustalla. En ole varsinaisesti kevätihminen, mutta ehkä supersurkean talven jälkeen tämä vaan toimii. 

Myönnän, että pieniä ongelmia tuottaa mun suhteellisen suppea vaatekaappini täällä (todistettavasti ihminen pärjää varsin hyvin muutamalla paksuhkolla pitkähihaisella ja topilla, kahdella parilla farkkuja, lenkkikamppeilla ja converseilla) nyt kun aamuisin on pakkasta ja päivemmällä auringossa pärjää parhaimmillaan t-paidalla. En osannut varautua ajatukseen kerrospukeutumisesta tai kevyemmistä vaatteista maaliskuussa, joten istun nyt sitten villapaita päällä toimistolla ja yritän näyttää edes jotakuinkin coolilta samalla kun kiehun michelinvarustuksessani. Jes. Toisaalta mun ääreisverenkiertoni on sen verran olematonta, että palelisin kuitenkin kevyemmissä rytkyissä. Eli niin tai näin, aina on huonosti. Tanskassa on kuitenkin Suomea vilpoisammat sisälämpötilat, minkä olen tainnut aiemminkin mainita, eli villasukille on toimistolla todellinen tarve. 

Aika pestä ikkunat..

Urheilemisesta sen verran, että eipä täällä pahemmin ole ehtinyt mitään harrastamaan, mutta siitä huolimatta perusaktiivisuus on lisääntynyt noin 400 prosenttia. Jonkun lukemani tutkimuksen mukaan Kööpenhaminassa 64% työmatkoista hoidetaan polkupyörällä ja maassa maan tavalla, eli 16 kilsaa taittuu päivässä pyörän satulassa. Työmatkassani kuluu bussilla puolisen tuntia, pyörällä sama tai jopa hieman vähemmän, joten turvaudun julkisiin vain pahimmassa hädässä (eli käytännössä kelin ollessa maailmanlopun luokkaa). Hissejä toimistolla ei ole ja koska jakomielitautisesti jaan fyysisen presenssini kahden rakennuksen välillä, niin tulee juostua ihan kiitettävästi. Ei tee mieli lenkille iltaseiskan jälkeen kotiuduttua. Olen pari kertaa käynyt kuitenkin boulderoimassa, mikä on ollut aivan mahtavaa vastapainoa kaikelle muulle. Kyseessä on siis seinäkiipeily, jossa ei käytetä turvavarusteita - seinät on suhteellisen matalia ja alla on pehmeät matot (joille olen sulavasti putoillut milloin mikäkin ruumiinosa edellä epäonnistuttuani jossain..), pääpaino on erilaisten tekniikoiden harjoittelussa. Suosittelen. Eikä pitäisi olla poisrajattua korkeanpaikankammoisillekaan, tosiaan kovin korkealle ei tarvitse kavuta selvittääkseen reitit. 

Sellaista tällä kertaa :)

Some things never change

Tanskassa ollaan taas, Suomessa vietetyn varsin aktiivisen viikon jälkeen. Ihan ei Norskin lentäjälakko ehtinyt pilaamaan omia kulkusuunnitelmia, mutta toivottavasti pääsevät sopuun ennen kun on aika suunnata seuraavan kerran Suomen puolelle.. 

Vaikka täällä alkaa kevätesikot ja krookukset tehdä ihan tosissaan jo tuloa, niin kotopuolessa pääsin sentään vielä vähän talven makuun. Ainakin pk-seudulla on ollut niin onnettoman surkea talvi, ettei mitään rajaa ja olen talviurheilulajien ystävänä ehtinyt moneen kertaan manaamaan kaikki ilmojen henget alimpaan helvettiin. Pelkäsin jo, että talven saldo jää yhteen kaverin kanssa heitettyyn hiihtoreissuun lähiladuilla. Ei onneksi ihan. Istuskelin edeltäneellä viikolla kaikessa rauhassa naputtelemassa kotosalla jotain työjuttuja koneella, kun messenger välähti ja sain viestin "nyt ois muuten aika hyvät alet lumilaudoista, haluutko mennä illemmalla kattomaan?". Totta kai. Ja niinhän siinä kävi, että pienen kierroksen jälkeen kävelin tyytyväisenä kotiin uuden laudan ja siteiden kanssa. Hah. Ja pitihän se käydä testaamassakin, eli stanssi jotakuinkin kohdilleen ja ensimmäisen sopivan päivän tullen rinteeseen. Enpähän ollut aiemmin Messilässäkään laskenut (minähän asuin junnuvuoteni Himoksen lähistöllä, eli ne rinteet tuli paljon tutummiksi..), joten tuli koettua sekin samalla. Noin kymmenen (apua, oikeesti!?) vuoden tauon jälkeen Messilä olikin just sopivan simppeli paikka. Vähän ehkä lyhkäisiä rinteitä, mutta valivali, ehkä sitten joskus seuraavassa elämässä Sveitsiin tai Itävaltaan laskemaan niin ei tarvitse valittaa enää lyhyistä rinteistä :))

Miun tasapainoelimessä on todennäköisesti jotain 

perustavanlaatuista vikaa. Luulin seisoneeni suorassa. 

Eikä siinä. Yllättävän helposti palautui mieleen ja kyllä, ekan kuustuntisen perusteella uskallan sanoa rakastavani hyvin vilpittömästi tuota uutta Burtonin lättänääni. Lautakengät pitää vielä uusia jossain vaiheessa ja voishan tuon oman kypäränkin hankkia. Tosin olen sitä oldschool-sakkia, joka muistaa oikein hyvin, ettei silloin villillä ysärillä mitään kotsia käytetty. Olin kuitenkin ihan tyytyväinen vuokraamon lainapottaan, turvallisuus ja itsesuojeluvaisto kun ei ehkä ole koskaan olleet mun vahvoja puoliani ("no ei tartte mihinkään bunnyslopeen jäädä, mennään rinteeseen vaan, kyllä mä hississä pysyn pystyssä.." saattaisi kuulua sarjaan kuuluisat viimeiset lauseet, mutta minkäs teet. No en kuollut. Enkä katkonut luita tai kaatuillut hississä tai aiheuttanut muutakaan pahennusta. Itse asiassa koko homma sujui paremmin kun olin odottanut).

Byysat on muuten oikeasti ehtaa ysäriä. O'Neill Boardbabes.. 

Eli success! Ja oli niin pahuksen kivaa, että pakkohan tuo on päästä ottamaan uusiksi. Mieluiten mahdollisimman pian. Ihan sama, vaikka keli oli siinä hilkulla muuttua vesisateeksi koko päivän ajan ja porukkaa rinteissä oli enemmän kun tarpeeksi, lautailu on edelleen koukuttavaa. Jaloissa toki alkoi tuntumaan viimeisten tuntien aikana ihan kiitettävästi ihan harjoituksen puutteen vuoksi ja laudan käsittely kummasti hankaloitui siinä vaiheessa, kun reidet alkoi muistuttamaan ylikeitettyä spagettia. Arvatkaa, oliko seuraavana päivänä hankala päästä hevosen selkään..

Pakko jatkaa hommia täällä, mutta nyt kun sain kameran raahattua mukanani, niin enköhän pääse postaamaan jossain vaiheessa vihdoin taas täältäkin jotain.

Part 2.

..tai pikemminkin paluu rikospaikalle. Tuli pidettyä pieni tauko erinäisistä syistä ja vaikka pari kuukautta aika lyheltä ajalta kuulostaakin, niin paljonpa sitä siihenkin sai mahdutettua kaikkea. Ei enempää siitä. Mutta kaikkiaan koko joulu-tammikuu on ollut yhtä ravaamista Suomen, Ruotsin ja Tanskan välillä, joten sekin vähän söi energiaa bloggaamiselta. 

Nyt kävi kuitenkin niin, että helmikuun alussa -eli pari päivää sitten tiistaina- muutin Tanskaan. Täällä ollaan. Vuokrakämppäni on mahtava ja muutenkin asiat ovat sujuneet oikein mukavasti, joitain pieniä muodollisuuksia pitää vielä hoitaa. Ja ostaa tiskirättejä ja polkupyörä ;) Olen tunnetusti maailman huonoin kulkemaan julkisilla ja koska en asu varsinaisen Kööpenhaminan alueella niin täältä menee hetki hoitaa noi työmatkat kävellen (kokeiltu on, puhutaan noin tunnista - puolestatoista riippuen siitä, kummalle toimistolle hinaudun).

Loppujen lopuksi varsinainen muuttaminen oli helppoa. Pohjoismaiden asukkaana henkkarin (mikä on siis eri asia kun kansalaisuus) saa, kunhan on esittää passi ja jonkinlainen vuokrasopimus. Olen hoitanut asiat vähän takaperoisessa järjestyksessä, kun tarvitsin jo aiemmin verotusta varten pankkitilit sun muut, mutta vaikka mun kohdalla tuo asuinmaan vaihtaminen sujuikin joidenkin asoiden suhteen hieman takaperoisesti, niin olen vähän yllättynyt. Uskokaa tai älkää, Los Angeles Internationalilla läpikäymäni maahantulotarkastus jenkkeihin oli paljon vaikeampi homma ja silloin kyse oli kuitenkin vain parin viikon työ/lomamatkasta. Tai sitten olen unohtanut jotain todella tärkeää.. 

Niin. Muutin 15,5 kg:n rinkan kanssa, joten kamera ei ole mukana. Tiedossa on siis lähiaikoina lähinnä (huonolaatuisia) kännykkäkamerakuvia, mutta eiköhän tuolla seuraavalla Suomi-reissulla saa taas kuskattua satsin tavaraa tännepäin, joten se kamerakin ilmestynee messiin sitten taas. Nyt kuitenkin aion keskittyä perjantain viettoon kera Marilyn Mansonin ja punaviinipullon, joten palataan lähiaikoina!