Hei taasen! Mahtavan lauantain jälkeen mentiin jonkin aikaa tehokkaasti alamäkeä, mm. kämpästä hajosi sisäovi niin, että oma apu ei riittänyt, vaan jouduttiin kutsumaan lukkoseppä paikalle. Tätä voi tapahtua vain mulle. Sisäovi, oikeasti? Siis sellainen tavallinen huoneenovi, jota ei saa edes lukkoon. Kummasti niistäkin näköjään voi katketa kielimekanismi sinne lokoseen. Oli kiva seisoskella käytävässä salin jälkeen hikisenä ja odotella ammattimiestä apuun, varsinkin kun olin varannut maneesin illalle pieniä estehyppelöitä varten.. lopulta paikalle saapuneella lukkosepälläkin meni oven kanssa manaillessa niin kauan, etten voinut jäädä enää odottelemaan oven avautumista, vaan jouduin ottamaan suunnan kohti tallia edelleen salikamppeissa. Lainailin vaan ratsastusreissua varten tallikaverilta kengät ja hanskat, edustaen muuten tyylikkäästi collegehousut jalassa. Onneksi maneesilla oli vaan oma porukka kasassa.
Mietinpähän vaan siinä käytävässä seistessä, että onko suhtautumisessani kaikenlaisiin vastoinkäymisiin jotain omituista. Totta kai se ensin ärsyttää ja hämmentää, mutta seuraava reaktio on yleensä huvittuneisuus. Vähän sellainen "oho, nyt kävi näin" -tyylinen vastaanotto. En osaa vetäistä raivareita (tosin mietin kyllä hetken, että what would Chuck Norris do, pitäiskö yrittää potkaista ovi auki, kun oikea aukeamissuunta olisi kuitenkin ollut sopivasti sisäänpäin) ja vaikka joissain tilanteissa hyppääkin sydän ensin kurkkuun, niin tasoitun kyllä hyvin nopeasti. En tiedä, onko sillä vaikutusta, että mulla ei ole varsinaisia rutiineja nykyään normiarjessa enkä välttämättä suunnittele kaikkea kovinkaan tarkalleen etukäteen, joten pienet muutokset niissä vähäisissä suunnitelmissakaan ei sitten kaada maailmaa. Poislukien nyt tietty työminä askareineen, mutta me ollaan jotenkin kaksi "eri" persoonaa. Tai sitten kehoni tuottaa metaboliassaan jonain jatkuvana puolustusreaktiona rauhoittavia yhdisteitä. Ainoa kerta, kun muistan viimeisten viiden vuoden aikana kokeneeni jonkun totaalisen henkisen romahduksen oli silloin, kun myöhästyin kenttätöiden päätteeksi transitista Köpiksessä, eikä toista lentoa tietenkään saanut järjestymään keskellä yötä. Ja kentän aspan mukaan seuraava mahdollinen lento Suomeen olisi ollut kahden vuorokauden kuluttua.
Tämän elämä on -asenteen takia tulee monesti mietittyä, olenko jotenkin tylsä. Yliannostuksella voimakkaita neurolepteja vetänyt tapaus, no reaction vaikka taivas putoaisi niskaan. Totta kai olen välillä turhautunut tai jokin asia saattaa ärsyttää (varsinkin PMS:n aikaan, siinä suhteessa olen ihan normaali hormonihirviö), mutta pystyn kyllä pitämään ikävät asiat omana tietonani. Okei, silloin kun kärsin opiskeluideni loppuvaiheessa jonkin aikaa tappiin asti kohonneesta verenpaineesta, olin ihan valmis puremaan jokaista vastaantulijaa.. ehkä nykytilanne on kuitenkin parempi.
Sellaista.. nyt on muuten lentoliput varattuna maanantaille, joten ens viikko tullaan viettämään pitkästä aikaa Köpiksen suunnilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti