Tätä maata lapset kiroaa

 Hiihtokausi avattu eilen (tänään kävin ihan perinteisesti vesisateessa liukastelemassa kasin ilkamajäisillä teillä, vitsi mitä liikunnan riemua. Harkitsen ihan vakavasti Icebugien hankkimista, mutta hinta vähän napostelee.. No, siinä vaiheessa kun olen pannuttanut pari kertaa noilla tappojäisillä teillä ja nilkutan murtuneen lonkan ja persuuksessa olevan Euraasian kokoisen mustelman kanssa voin kovettaa mieleni pankkikortin tuskanhuutoja kohtaan ja hankkia jälkiviisaasti ne hemmetin nastalenkkarit). Kävin tutkailemassa Intersportin alen jossain vaiheessa kuluneella viikolla ja ostin turhan kalliit ja kaltaiselleni sunnuntaihiihtelijälle liian hyvät sauvat ja eilen sitten pääsin umpijäiselle ladulle testaamaan. Jep. Toimii. Ihan turha väittää, että urheillessa varusteilla ei ole merkitystä. Voin käydä juoksemassa jäätävän rumissa reikäisissä pieruverkkareissa tai neonvärisessä kolme kokoa liian suuressa kasarituulipuvussa, no problemo jos ne vaan toimii hommassa, mutta huonoilla lenkkareilla ei kyllä pitäisi kenenkään juosta. Samoin hiihtäminen on laji, jossa totean kerta toisensa jälkeen, että tsori vaan kaikki maailmansyleilijät, mutta kyllä se vaan niin on, että paskoilla hikilaudoilla tapetaan sen vastaanottavaisimmankin aloittelijan motivaatio. Ja huonoissa ratsastushousuissa synteettisessä halpissatulassa istuminen saa parkkiintuneimmankin persustan ruvelle ja kaupan päälle parhaimmillaan hevoselle selkävaivat. 

Mutta hiihto. Tuo teinien, inttipoikien ja suunnilleen kaikkien alakoululaisten vihaama pakkolaji. Kyllä varmasti onkin, jos joutuu hiihtämään niillä koululta lainatuilla liian suurilla/pienillä monoilla ja vääränmittaisilla suksilla, jossa on pohjassa historialliset tervavoitelut jostain 40-luvulta. Kiitän onneani, että porukat tajusi hankkia miulle kunnolliset sukset jo hyvin varhaisessa vaiheessa, vaikka ne eivät varmasti halvimmasta päästä aikoinaan olleetkaan. Olen muutaman kerran joutunut hiihtämään lainakamoilla ja ihan hirveää tervanjuontiahan se oli, pohjiin pakkautui viiden sentin lumikerros niin, että mäkeä pystyi kävelemään niiden jumisuksien kanssa ylös- tai alaspäin. Liukumisesta ei puhettakaan. Yhtä helvettiähän se oli. Kaikista lajeista ei toki tarvitse pitää (miehän en luistimia jalkaani laita vaikka aseella uhattaisiin, retkiluistelua voisin ehkä just ja just harkita heikkona hetkenäni), mutta veikkaan, että avoimella mielellä ja kunnollisilla varusteilla kokeiltaessa moni koulutraumoista kärsivä saattaisi jopa pitää hiihtämisestä. 

Vetäkää muuten rasti seinään, mie olen meinaan kirjaamassa paraikaa täällä ylös uudenvuodenlupauksia. Siis minä. Uudenvuodenlupauksia. Mikä kohta tässä yhtälössä ei nyt natsaa..? 

Hiihdosta kiinnostuneille suositellaan pitkän matematiikan valintaa lukio-opinnoissa

Välipäivien viettoa

Ja taas pitäisi odotella vuosi, ennen kun saa taas luvan kanssa ahtaa itsensä ähkyyn joulupöydässä. Tai olen kyllä jatkanut ihan kiitettävän tehokkaasti jouluruokien tuhoamista tässä, joululaatikot on melkoinen kasvissyöjän taivas, hähhäh. Ja se kaikkein pahin taitaa olla juustotarjotin.. terve ja morjens kun meikäläisen eteen heitetään sopivia juustoja noin kymmentä laatua. Etelä-Suomessa vallinneen lumimyräkän vuoksi on ollut vielä hyvä syy olla menemättä lenkillekin, teillä on ollut yli 20 cm paksu kerros lunta ja lisää on tupannut siihen malliin ettei eteensä näe. Tai no, tänään tuolla tulee ihan rehellistä vettä. Tuli salipäivä, jätetään juokseminen huomiselle. Mañana. Oikeestaan olen kyllä lähdössä huomenna Forssaan..

Viherkasvi-invaasioalue laajenee huolestuttavasti.

Kameratesti no. 1 

Olin selkeästi ollut vielä kilttikin tänä vuonna, kun ukulelea soitteleva joulupukkimme kaivoi lahjasäkistään miulle uuden pokkarikameran (plus paljon muuta tarpeellista, kiitos ♥). Kunnolla en ole vielä ehtinyt testailemaan, mutta ajai, nyt on taas kamera mukaan matkoille. Ihan täydellistä. 

Alennusmyynti-inhosta olen tainnut avautua aikaisemminkin, mutta kai se on käytävä tänä vuonna ratsaamassa ainakin joku urheiluvälineliike. Jos muistatte, niin onnistuin viime talven hiihtoreissuilla laittamaan kaksi paria sauvoja palasiksi, eikä sitten tullut hankittua enää kolmatta varalle. Pari viikkoa sitten koetin katsella Prismasta sauvoja jonkun urheiluvälinealennuksen innostamana, mutta ei. Yritäpä löytää vähintään 50-50 suhteella hiilikuitua sisältävät sauvat, jotka on a) tarpeeksi pitkät allekirjoittaneelle luisteluhiihtoon ja b) joita ei ole tarkoitettu megasuperhypermultihiihtohifistelijöille vain 299,99 euron hintaan.

(Joulua edeltäneen viikon treenitilaston perusteella - taidanpa napata hyvällä omallatunnolla vielä muutaman konvehdin..)

D-2 and still alive

Kerran vuodessa iskevä sitrushedelmähimo on pahimmillaan. Vaikka saankin noin puolet päivittäisestä energiastani hedelmistä, niin appelsiinit, greipit ja mandariinit jää normaalisti kaupan hyllylle. Sitruunaa ja limeä tulee käytettyä kokkaillessa, mutta niitä tuskin kovin moni popsii välipalaksi muutenkaan. Vaan kun himo iskee, niin yrittäkääpäs pitää miut poissa jääkaapin klementiinipussin kimpusta. Tämä on jatkunut jo piiitkään, joulun alla on pakko saada niitä pieniä, oranssinkeltaisia palloja. Aplareihin en koske, maussa ei ole vikaa, mutta olen joskus meinannut tukehtua sitkeämpään kuoreen (evoluutio yrittää karsia heikoimpia..?), joten joku alitajuinen itsesuojeluvaisto kehottaa pysyttelemään kaukana niistä. Tiedä sitten, johtuuko vain tuosta pakottavasta tarpeesta saada ahtaa askorbiinihappoa kitusiinsa vai jostain muusta, mutta mielestäni ne hemmetin pikkupalleroiset vielä maistuvatkin näin talvikuukausina mehevämmiltä kun kesällä..

Kuopiosta paluun jälkeen päivät on tuntunut vaan katoavan jonnekin ja pitkäksi venähtäneiden työpäivien lisäksi olen ravannut ympäriä kyliä joululahjoja etsimässä ja velimiestä morjenstamassa siinä sivussa, kiitosta vaan oppaana toimimisesta. Tänään on ollut rauhallisempi päivä, aamusta ratsastustunti ihan julmetun ihanalla hevosella - en jostain syystä yleensä pahemmin välitä tammoista (Emppu ei ole tamma, se on yksinkertaisesti Emppu), mutta Tikru valloitti sydämen välittömästi. Ei mahda mitään. Siinä oli kaikkea, mistä hevosessa pidän. Ja muistutti Allua. Ei ehkä ulkoisesti, mutta jokin vaan naksahti kohdalleen (ja taas naurettiin kun kehuin tunnin jälkeen kysyttäessä hevosen maasta taivaisiin, kuulemma suurin osa ei oikein lämpene tuolle ainakaan ensimmäisen kokeilukerran perusteella. No, mie lämpesin). 

Pakko myöntää, etten ole pahemmin ajatellut joulua tänä vuonna. Viimeisin kuukausi meni Köpis/Kuopiolinjalla ja melkoisessa kiireessä, joten olen yrittänyt blokata kaiken mahdollisen stressiä aiheuttavan hamaan tulevaisuuteen. Salillakäynti ja lenkit on siirtynyt myöhäiseen ilta/yöaikaan, mikä itse asiassa tuntuu sopivan meikäläisen fysiikalle paremmin kun aamuinen silmät ristissä hölkkääminen. Nyrkkeilysäkin mättäminen tai tunnin juoksulenkki siinä yhdentoista aikaan iltasesta toimii. Niin joo, takaisin aiheeseen.. Pakollinen joulusiivous tuli tänään hoidettua alta pois ja sain ripustettua muutaman joulupallon huonekasveihin ja ikkunankarmeihin. Jep. Joulukuusen asemaa hoitaa tänä vuonna kultaköynnös, joka ei tosin näytä kovin tyytyväiseltä tuosta saamastaan kunniasta. Kaikki valoköynnökset sun muut odottakoon ensi vuotta, ihan sama enää tässä vaiheessa. Tuikkulyhty olisi kiva, mutta täällä ei ole paikkaa mihin sen voisi ripustaa.

Lähden jatkamaan tuota paketointiurakkaani vielä parin paketin osalta (niin, tyhmäähän se on lupautua paketoimaan lahjat muidenkin puolesta..) ja sitten jumitan loppuillaksi kirjan kanssa sohvannurkkaan. 

Still, we ravage the world we love

Nyt elävää elämää Kuopiosta. Tein jotain hyvin poikkeavaa ja harrastin kansalaisaktiivisuutta muutoin kun äänestämisen muodossa - osallistuin hiljaiseen mielenosoitukseen. Toisen kerran elämässäni. Kuulun siihen ikävään pessimistien joukkoon, joka ei oikein usko mielenosoitusten vaikuttavuuteen muutoin kun ajoittain, silloinkin käytännössä homma etenee aiheesta syntyneen mediakeskustelun kautta. Älkäähän sitten ymmärtäkö väärin, minusta on hienoa, että ihmiset ottavat kantaa epäkohtina pitämiinsä asioihin vaikenemisen sijasta, kunhan mielenilmaukset pysyvät väkivallattomina ja hyvän maun rajoissa, sekä niiden perusteluna esitetyt asiat pohjautuvat puolin ja toisin faktoihin eikä mutuun (tästä iso kiitos tällä kertaa). Tietysti kaikkiin asioihin ei ole olemassa oikeaa ratkaisua, en minäkään ihan niin mustavalkoisessa maailmassa elä..

Laatu on taas pokkarin taattua kymppi plussaa, mutta antaa olla vaan. Parempia kuvia voitte tsekata täältä ja samalla koettaa tunnistaa allekirjoittaneen naaman ;) Mutta porukkaa oli paikalla kiitettävästi ottamassa kantaa alueen kehittämissuunnitelmissa kaavailluille toimille. Googlaamalla löytyy enemmältikin, mikäli aihe kiinnostaa. 

Tuolta suunnattiin (vaihteeksi) syömään, tällä kertaa Haraldiin, joka oli ruokansa puolesta positiivinen yllätys. Ne annokseen kuuluneet omenakastikkeessa haudutetut punajuuret olivat osastoa "voisinko saada lautasellisen näitä, kiitos" ja vuohenjuustoakin oli sopivasti eikä liikaa, kuten monissa ravintola-annoksissa tuppaa olemaan. Samoin lakka-laventelijäätelöä olisin voinut syödä ämpärillisen. Yksinkertaisesti sanottuna tarjoilut toimi. Kiitos.

Tuntuu, kun nämä kaksi viikkoa olisi mennyt jotenkin normaalia nopeammin. Johtuuko se sitten kiireestä, seurasta vai mistä, mutta kaikesta huolimatta mukavaa tämä on ollut. Alkuperäisiin suunnitelmiin kuului jouluostoksilla käynti täällä kun iltaisin nyt on kuitenkin aikaa eikä mitään muuta tekemistä. Justiinsa. Onneksi olen sentään suunnilleen päättänyt, mitä etsin. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty vai miten se nyt meni. En ole ehtinyt (nyt puhutaan ihan oikeasti ehtimisestä eikä laiskuudesta tai motivaatiopuutteesta) edes salille tai lenkille perjantain jälkeen. Ja se sali on tosiaan tossa muutaman sadan metrin päässä. 

Seuraavan kerran palailen asiaan varmaankin taas tuolta etelämmästä.

Perunkirjoitukseni ei ole lasten luettavaa

Nonni, viikonlopun jäljiltä menee taas vahvasti. Silmät ristissä just ja just yhdeksäksi (akateeminen vartti tässä maailmassa aina sallittakoon) labraan ja koko päivän tehnyt vaan mieli kahvia. Mitä en toki ole saanut, koska joka hiivatin kerta, kun olen kipaissut kahvihuoneelle kahvi on ollut joko vasta tippumassa tai sitten pannu jo tyhjä. Julmaa kohtalon ivaa. 

Ajattelin kuitenkin viihdyttää teitä kuva-arvoitukselta, josta jouduin kuitenkin silppuamaan alalaidan mittaskaalat pois. Ihan vaan ettei kukaan nyysi laadukasta kuvaani epälaadukkaisiin käyttötarkoituksiin. Mutta aiheeseen: Tiede-lehden kuukauden kysymyksen hengessä, mitäpä kuvassa näkyy?

Vaikka olen käytännössä istunut labrassa täällä ollessani poikkeuksetta joka päivä, revittiin silti kollegan kanssa lauantai-iltana (tai yönä, sitähän se oli) aikaa ja käytiin Maljassa nauttimassa muutama ennen sulkemisaikaa ja perimässä velkoja - allekirjoittaneella ei tän jälkimmäisen asian kanssa ollut mitään tekemistä, mutta en toki kieltäytynyt "vaihda pariksi tunniksi vapaalle" -kutsusta. Muuten oikein mukava reissu, mutta hävitin yhden korviksistani (-TTU SENTÄÄN!!) ja takista irtosi nappi. Nappeja nyt irtoilee harva se päivä, mutta en ymmärrä tota korvista. En ole koskaan aikaisemmin saanut rengasta napsahtamaan huomaamatta auki. Hyvä kun saan niitä edes pois ilman pihtejä. Ja totta helkkarissa sen piti olla vielä yksi lemppareistani.. 

Lievät Dextervibat tästä..

Neljännes uhreista lajiteltuna laatikkoonsa. Olen ehkä katsellut liikaa Dexua, mutta ei voi mitään. Kasviparat. Näitä epämääräisiä ja vähemmän onnistuneita työvaihedokumentointikuvia löytyy koneelta läjä, opin jossain vaiheessa kantapään kautta a) dokumentoimaan tekemiseni ja b) tekemään sen mahdollisimman nopeasti eli käytännössä kuvia näpsimällä. Joskus olen miettinyt nauhurin käyttämistäkin, mutta se olisi ehkä vähän liian hifistelyä. Ceeässii-laboranttimme tässä leikkaa lehdestä partakoneenterällä kolmattasadannettakuudettakymmenennettäkahdeksatta parin millin kokoista palasta jännityshien valuessa ohimoilta. Nyt ratkeaa, saadaanko mystinen ilmastonmuutos nalkkiin mahdollisesti tekemistään pahuuksista vai todetaanko se syyttömäksi todisteiden puuttuessa.. Öööh. Joo ei (ja tykkään kyllä hommistani erittäin paljon, mutta kovin jänskiksi niitä ei ihan kaikilta osin voi sanoa).

Bloggari 27 v sotkee edelleen vihkonsa. Voi kyllä. Ja tässä ollaan vielä suht hillityissä hieroglyfeissä, yleensä kun nuo vihkot näyttää siltä, että ihmettelen ettei niiden perusteella miulle ole jo myönnetty taiteilija-apurahaa. 

Niin juu. Tuli mailia, että tervetuloa tammikuussa alkavalle krav maga -kurssillemme. Katselin alkuun miekkailukursseja sillä silmällä, mutta jotenkin ajatus meikäläisestä valkoiseen muumiokostyymiin verhoutuneena heiluttelemassa florettia vaikutti aika absurdilta.. Säilän kanssa olisin hommaa voinut vielä harkitakin ja bofferointi nyt on ihan eri planeetalta, mutta sitä ei yllättäen ollut tarjolla. Ratsastus kun pk-seudulla oli valitettavasti todettava liian kalliiksi ja joustamattomaksi.

Saisinko kotiin oman nyrkkeilysäkin?

Terkkuja Kuopiosta! Täällä on nyt hengattu yliopiston vierashuoneella kohta viikko ja ens perjantaihin asti olisi tarkoitus viihtyä tutuilla kulmilla. Sanotaanko niin, että tämä on siistein väliaikaismaja vähään aikaan, lähtökohtaisesti ajatus roikkua kaksi kokonaista viikkoa jossain vieraassa luukussa ei hirveästi innostanut.. Mutta eipä mitään, sijainti on kiva (alkuviikon parinkymmenen asteen pakkasilla 300 metrin aamuinen hilpaisu työpisteelle ei kyrsiny ihan niin pahasti ja 24/7 vapaasti käytössä oleva kuntosali on kiva lisä) ja mikä parasta, tää huone on lämmin. Ikuinen vilukissa manasi edellisellä Tanskanreissullaan hotellinsa alimpaan helvettiin ottamaan lämmittämisestä mallia (siinä vaiheessa ei naurata kun nukkumaan mennessä kiskot villasukkia jalkaan ja villapaitaa päälle voidaksesi nukkua kahden peiton alla - otteita elävästä elämästä part 75), mutta täältä löytyy lisäpatterikin. Ja telkkari. Suomalaisilla uutisilla. Tosin ihan kun ehtisin mitään katselemaan, lisäksi nyt kun työkaveri tanskasta on täällä kanssa, niin eiköhän sitä parempaakin tekemistä löydy kun telkkarin toljaaminen. Nimim. suunnitelmissa huomiselle reissu Tahkolle laskettelemaan jos keli on jees (ja jos sinne jotenkin pääsee, kovin lupaavalta ei vaikuta..) 

Itsenäisyyspäiväkin sujui ihan mukavasti töissä ja salilla, veikkailin kaikkien rakennuksen palohälyttimien aloittavan huutamisen sillä sekunnilla, jos tuon kynttilän kilometriä lähemmäs ja pelasin varman päälle jättäen suosiolla juhlimisen ens vuoteen. Soihtukulkuekaan ei oikein näillä pakkasilla napannut. Harmi, itsenäisyyspäivää olisi ollut ihan mukava viettää edes jollain tavalla, mutta nyt kävi näin :( Tänään oli muuten aika hiljaista käytävillä, koska normaalimmat ihmiset oli ottanut perjantain vapaaksi. 

Niin ja on tuossa pöydällä tosiaan kamerakin, mutta olen onnistunut unohtamaan jo kahdesti kauppareissulla ne hemmetin paristot hyllyyn. Tänään keli kyllä muuttuikin jo sen verran, että yliopiston rannan aavepuut menetti lumikuorrutustaan ja nyt ne näyttää ihan vaan kaljuilta koivuilta. Höh. Kerrankin on kaunista ja meikäläisen kamera (öö.. tai siis työpaikan) uinuu Ruususen unta. Niinpä niin. Miulla alkaa tässä lähestyä tapaamisaika nukkumatin kanssa, mutta elossa ollaan, kiitos vaan kysymästä. Vikat kiireviikot ennen joulua ja vuodenvaihdetta, mutta kyllä tämä tästä taas.. 

Väsähtänyt lentomatkustaja -.-

Matkustaminen on kyllä niin mukavaa.. Terveisiä jumista Arlandan kentältä (todennäköisesti tämä tulee luettavaksi vasta siinä vaiheessa kun olen jo mukavasti Suomen kamaralla, mutta olkoon), jatkolento on tunnin verran myöhässä ja yritän olla optimisti ja toivoa, että se viivytys on tosiaan vaan tunnin eikä tunti ja sitten toinen ja lopulta huomaan olevani siirretty jollekin huomisen jämälennolle Kongon kautta Helsinkiin. Tänään on taas koettu niitä hemmetin matkustamisen huippuhetkiä (miksi, oi miksi turvatarkastajat on sitä mieltä, että olen hengenvaarallinen ja kohtelu on lähtökohtaisesti sitä luokkaa kun olisin marssinu paikalle hyökkäysvalmiudessa teroitettujen sapelien tai jonkun hemmetin rynnäkkökiväärin kanssa..) lähtien epätietoisesta odottamisesta, transitista lentokenttähirviö Arlandassa ja “mikään-ei-toimi-ei-ainakaan-pankkikorttisi” –tilanteista aina legendaarisiin matkaseuralaisiin - tiedättekö käsitteen NLÄ..? Ai niin ja jotta ei olisi vahingossakaan liian miellyttävää, niin kaikista kentän radioista soi siirappitulkinnat joululauluklassikoista, kuten We wish you a merry Christmas, Hoosianna ja Last Christmas. Suorastaan kaipaan niitä pikkuorava- ja smurffitulkintoja... Mielessä pyörii tällä hetkellä häiritsevä näkymä, jossa miljoonia pieniä, ilkeitä harmaapartaisia maahisia hyppelee ja mie listin niitä yksi kerrallaan, jotta ärsyttävä hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemu raikkahin aika –rallatus loppuisi. Alan epäillä olevani Truman Show-henkisesti valjastettu tietämättäni jonkun todella absurdin elokuvan pääosaan ja nyt käsikirjoittajalla menee todella villisti.

Itse reissussa ei kyllä ollut mitään valittamista, yritän totutella uuteen toimipisteeseeni isommalla kampusalueella. Tällainen kolmen päivän reissu on tietysti sen verran hektistä juoksemista, että pahemmin ehdi maisemia ihastelemaan, mutta toisaalta eipähän käy aika pitkäksi. Nollausta varten otin poikkeuksellisesti hotellihuoneen kauampaa kun normaalisti, siinä kun lopetat työt illalla kahdeksan maissa niin pakollinen reilun tunnin kävely on paras ja ainoa tapa saada itsensä rentoutumaan. En tosiaan nuku jos käyn ylikierroksilla ja todistettavasti voin valvoa kolme vuorokautta suhteellisen helposti putkeen (en kyllä takaa aivojeni toimivan kovin loogisesti sen jälkeen vaikka kroppa muuten pelittääkin).

Huomasin samalla skandinaaviskan taitojen kehittyneen vaivihkaa, glögi-illassa keskustelu eteni ruotsi-tanska-suomi –linjalla, mikä tuntui jotenkin mukavammalta. Ärsyttää, tai pikemminkin tulee vaivautunut olo jos ihmiset joutuu tavallaan vain mun takia puhumaan pöytäkeskustelut englanniksi, se tuntuu pahemmalta kun kuunnella ymmärtämättä sanaakaan muiden tanskankielistä keskustelua. En ole muutenkaan vielä ihan sinut työporukan yhteisten lounas- ja kahvitaukojen kanssa, jotenkin olen kai liian tottunut syömään eväät yksinäni työpisteellä uutisia koneelta lueskellen ja musiikkia kuunnellen. Mutta ei sitä oikein kehtaa kieltäytyäkään joka kerta kun tullaan koputtelemaan ovelle ja kysymään lounaalle.

Koneesta alkaa akku loppua (plus allekirjoittaneen silmät alkaa olla ihan finaalissa, valoarkuus vaan pahenee ja näytön tuijottaminen tekee välillä oikeasti kipeää), joudun lopettelemaan tältä erää. Laskeskelin, että jos hyvin käy, olen kotosalla vähän kahden jälkeen yöllä ja aamulla pitäisi herätä pirteänä ratsastustunnille. Että näihin tunnelmiin moikka vaan ja hyvää yötä.