Traverse through the unknown

Puolittain töissä, puolittain lomalla. Ei kai sitä paremmin voi kuvailla näitä rikkinäisiä viikkoja. Olen yrittänyt tänään sentään lukea järkälemäistä Environmental Chemistrya, jonka lainasin alkuviikosta yliopiston kirjastolta "hyväksi pohjamateriaaliksi" toista artikkeliani varten. Väitän, että tän työn huono puoli on siinä, että muiden kun työhön liittyvien tekstien ja kirjojen lukeminen on vähentynyt ihan murto-osaan entisestä. Ei vaan pysty enkä jaksa ja se on oikeasti sääli. Luin eilen illalla loppuun pitkään vaiheessa olleen Simmonsin The Abominablen ja hyvä etten vetistellyt yhtä mittaa viimeisiä sataa sivua lukiessani. Huoh. Yrittäkääpä löytää Naturesta tai Plant, Cell and Environmentista artikkeli, joka saa yhtä voimakkaat fiilikset aikaiseksi. Sori, mutta ei toivoakaan.

Sateen taukoaminen ja hieman lämpimämpi keli houkutteli pitämään vähän taukoa ja lähtemään kävelylle Pitkäkoskelle. Juokseminen on nyt hetkellisesti kiellettyjen asioiden listalla, kun onnistuin pidemmän tauon jälkeen eksymään lenkillä ja muutama ekstrakilometri asvaltilla kylmiltään tulehdutti lievästi molempien säärten etupuolen. Kyllä ne muistutteli olemassaolostaan tuossa kävellessäkin, pari viimeistä kilometriä vihloi turhankin ikävästi (kotona olikin sitten hyvä huomata, että kylmägeeli on loppu. Hienoa). Pitänee pysytellä vaikka fillaroinnissa vähän aikaa, kun en viitsisi nyt aktivoida kausikorttia salillekaan kesäkuun reissailujen vuoksi.. tai sitten käyn kokeilemassa sitä seinäkiipeilyä, joka on houkuttanut tässä jo turhankin pitkään. 

Pitkäkosken ulkoilualue on ehkä yksi lempparipaikoistani täällä. Varsinkin vähän "huonommalla" kelillä, jolloin poluilla ja pururadalla saa harhailla lähestulkoon yksinään. Eihän tuo tietty mikään Nuuksio tai Sipoonkorpi ole, mutta mukava, hiljaisehko alue sen verran lähellä kotiovea, että paikalle pääsee kävellenkin noin puolessa tunnissa, fillarilla ehkä kymmenessä minuutissa. Pitkäkoskihan on vain yksi pieni osa Vantaanjoen varrella ja alue jatkuu Keskuspuistona ihan Helsingin keskustaan asti. Eli käytännössä Helsinkiin kesäisin kulkiessa pystyy pyöräilemään koko 16 kilometrin matkan kotiovelta Manskulle miltei kokonaan Keskuspuiston hiekkateitä pitkin, vain pienet pätkät alussa ja lopussa on asvaltoitua tietä. Hhah. Tosin mie olen tunnetusti maailman loistavimmalla suuntavaistolla varustettu otus, joten tässä on ehditty kokea pariin otteeseen Keskuspuistoon eksyminenkin. Pärjään edelleen ihan hyvin kartan ja kompassin kanssa umpimetsikössä, mutta nämä ihmisolentoja varten merkityt reitit kuten myös rakennettu kaupunkiympäristö on mulle ihan toivottomia. Kadotan itseni katukylttien keskelle viidessä minuutissa, vaikka kuinka yrittäisin olla hereillä asutuksen keskellä suhatessa. 

Viime viikonloppuna istuttamani krassit ovat muuten itäneet, nyt vain odottelen ensimmaïsten vihreiden versojen puskevan esiin myös ruohosipuli- ja persiljaruukuista. Pahoin vaan pelkään, etten raaski syödä noita piskuisia krassintaimia ollenkaan, vaan julistan ne suojelluiksi :)

Tätä kirjoittaessani iski nyt sitten pitkästä aikaa himo uppoutua oikein kunnon kirjaan. Ehtisin vielä kirjastoon käymään, tai sitten voisin kauppareissulla pyörähtää Suomalaisen Kirjakaupan kautta..