Seuraavaksi voinkin taas heittäytyä elämän suurten kysymysten äärellë. Tämä pk-seudulla asuminen aiheuttaa ajoittaista päänsärkyä, varsinkin jos erehtyy käymään Stockalla ruuhka-aikaan. Jos ei muuten, niin ainakin naisihmisten ylenmäärin käyttämien hajuvesien takia. Pääasiallisesti kuitenkin siksi, että pohdin vähäiset aivosoluni puhki miettiessäni, miten ihmiset (ikävä sanoa, mutta lähinnä naiset) jaksaa leikkiä päivästä toiseen mystisiä naamioitumisleikkejä. Juu, ei se mun takalistoani kutittele, jos joku haluaa piiloutua sentin meikin meikkikerroksen, hiuslisäkkeiden, muotoilevien rintaliivien/takamusta kohottavien farkkujen, kymmenen sentin korkojen, tekoripsien ja jatkuvasti uusimman muodin mukaisten vaatteiden taakse, antaa mennä vaan. Mutta eikö se nyt pidemmän päälle ala väsyttämään? Nuoret, vanhemmat, käytännössä miltei kolme neljästä vastaantulijasta siellä Herkun hyllyjen välissä saa miettimään, että miltäköhän tuo oikeasti näyttää, varmaan ihan hyvältä?
Ehkä olen vanha ja niin auttamattoman junantuoma, etten vaan yksinkertaisesti ymmärrä. Kyllä, on tavallaan kunnioitusta kanssaeläjiä kohtaa pitää huolta siitä, ettei ihmisten ilmoilla liikuskellessa tyrmää ketään pinttyneellä hienhajulla tai kuljeskele kilo hevospaskaa vaatteissa kauppareissulla (no, saatan syyllistyä kyllä tähän ajoittain, tosin harvemmin täällä), mutta en ole ikinä nähnyt mitään syytä sille, miten esimerkiksi aknesta kärsivän pitäisi jotenkin hävetä sitä ihoaan ja tukkia viimeisetkin ihohuokosensa pakkelilla kulkiessaan julkisilla paikoilla. Tai miten joku kulmien nyppiminen tai huulipunan käyttäminen muuttaisi ketään paremmaksi ihmiseksi toisten silmissä? Edelleen, jos joku haluaa, niin ihan vapaasti, mutta jos minä en katso kieroon ihmisiä, jotka haluavat laittautua arkeen, niin en kyllä helvetti sentään -anteeksi nyt vaan- myöskään halua tuntemattomien tuhahtelevan (ja kyllä, jopa kommentoivan varsin negatiiviseen sävyyn päin naamaa) siksi, että käyn hakemassa maitoa colleget jalassa, ei-aina-niin-viehättävä naama luonnontilassa ja tukka sekaisin.
Suunnilleen jokainen käy todennäköisesti epävarmana teininä läpi sen vaiheen, kun oma ulkonäkö on maailman suurin ongelma ja joku finni nenänpäässä on järkyttävä kriisi. Keräsin lukioaikoina about koko sarjan, akne iski niihin aikoihin, jouduin käyttämään ratakiskohammasrautoja ja kaiken muun hyvän päälle mulla oli silmälasit. Muistaakseni jaksoin kriiseillä myös mm. isosta nenästä, ahterista, kulmakarvoista joista Breznevkin olisi ollut kateellinen ja ties mistä kaikesta muusta. Ois pitänyt lintsata koko kolme vuotta lukiosta, jos olisin jäänyt odottelemaan sitä aamua, kun haltiakeiju olisi mystisesti halunnut muuttaa mut yön aikana vaikkapa Alessandra Ambrosion näköiseksi. Oikeastaan voisin vieläkin tyytyä kuljeskelemaan säkki päässä tai ideaalitilanne voisi olla maata koomassa jossain maan alla.
Höpöhöpö. Kun ei suostunut olemaan tavallaan ulkonäkönsä vanki, niin yllättäen sitä huomasikin voivansa olla sen ulkopuolelta ihan mitä ikinä halusi. En ehkä näytä Alessandralta tai tule koskaan näyttämäänkään, mutta väliäkös sillä, kyllä muakin todennäköisesti ketuttaisi jos aina biitsillä käytyäni joutuisin seuraavana päivänä lukemaan keltaisen lehdistön spekulaatioita siitä, onko takalistooni tullut selluliittia jonkun paparazzin ottaman kuvan perusteella. Muullakin kun ulkonäöllä pääsee tavoitteisiinsa (olettaen, että tavoite ei nyt ole olla miss model of the year, se voi olla hankalaa jos naamataulu on kun petolinnun peräpeili).
Niin. Kerran tässä vaan eletään ja eikös kaikkien kukkien pitänyt antaa kukkia. Mie olen sielultani sen verran biologi, että uskon jokaisella kukalla olevan tehtävänsä tässä maailmassa, joten se vähäpätöisemmän näköinen kasvi saattaa olla alueen muulle eliöstölle elintärkeä (täytyy muuten myöntää, että tämän postauksen kohdalla tuli pohdittua pitkään, painanko "julkaise" -painiketta ollenkaan. Kannattiko, no, katsotaan).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti