Oppia ikä kaikki

Välillä on hauskaa opiskella muutakin, kun sitä omaa "alaansa". Osallistuin yksipäiväiselle hevoshierontakurssille (josta tosin jouduin lähtemään vähän etuajassa, ei oikein tuo ulkoilma pidemmän päälle tuntunut avittavan flunssailusta selviämistä) ja mielettömän paljon tuli uutta asiaa hevosen rakenteesta, anatomiasta, yleisestä hyvinvoinnista ja tietysti itse siitä lihashuollosta ja kipupisteiden etsimisestä. Vaikka mullakin alkaa hevoskokemusta olla kerättynä jo muutaman vuosikymmenen ajalta ja erinäisiä anatomian/fysiologian/biokemian opintoja -tosin lähinnä ihmislähtöisesti, mutta kuitenkin- on tullut suoritettua, niin kyllä sitä aina oppii uutta ja tällä kertaa oikein urakalla. Muiden osanottajien tarvitsee vaan referoida meikäläiselle vielä kurssin loppupuolen anti ja sitten sormet syyhyten testaamaan ;)

Ihan huippua ja pakko antaa iso kiitos järjestäjille + ohjaajalle. Jotenkin vaan pelkään, että jahka saan tohtorinpaperit ulos tuolta ympäristönörttipuolelta, niin jotenkin vaivihkaa lipsahdan takaisin hevoshommiin, jos ei sopivaa oman alan työpaikkaa löydy ja nopeasti. Oppisopparilla ratsastuksenohjaajaksi tai vaikka kengittäjäksi, mahtaisikohan löytyä hommia yrittäjänä jos ei apurahoja tutkimuksen tekemiseen irtoa..? 

Ennen kun kukaan alkaa kauhistelemaan miun huonoa moraalia ja kiittämättömyyttä siitä, kuinka isolla sumalla yhteiskunta on allekirjoittanutta (korkea)kouluttanut, niin ei ehkä kannata vielä huolestua. Hevoset on kiva ja monipuolinen harrastus ja ne hevoshommat joskus tuntuu omimmalta, mutta kai se on kuitenkin pidettävä harrastukset harrastuksina ja leipätyö sitten järjellä valittuna (?)

Tunne kuinka tuuli sun kasvoillesi maalaa värin uuden

Flunssailen täällä nyt taas ihan antaumuksella, mutta eipä se mitään. Kieltäydyn heittäytymästä sänkyyn lukemaan ja olen mm. siivonnut kämpän tänään aika antaumuksella plus pessyt aika monta koneellista pyykkiä. Lopetin laskemisen jossain neljännen kohdalla. Ja nyt on kaikki mahdollinen kuivatustila jo käytössä, joten pitänee odottaa huomiseen, ennen kun hoidan viimeiset pesuerät.. Hyvää aikaa käydä läpi Kreetalta napsitut valokuvat :)

Mitään hirveän laajaa reportaasia ei ole tiedossa, sry. Viikko siis tuli tuossa vietettyä Geranissa ja sinä aikana ehdin (paitsi tehdä yhden verkkokurssin ja hoitaa sähköpostijärjestelmäni siirrot sun muuta) käydä patikoimassa Samarian rotkolla, vierailemassa pienellä viinitilalla, ajella saaren halki katsomaan Elafonissin kehuttuja rantoja (oli muuten pettymys, älytön määrä jengiä ja rantatavernassa melko epäystävällinen palvelu - tosin ajaminen vuoristojen keskellä asiaankuuluvasti semirämällä vuokrajeepillä oli vastaavasti mielettömän upea kokemus, joten ei mennyt hukkaan sekään reissu) ja käveleskellä ympäri rantoja ja lähikyliä.

Samarian rotko taas oli varsin vaikuttava, mielettömät maisemat ja oikeasti aika haasteellinenkin reitti. Tosin hommahan hoitui taas omatoimisesti ja rotkon läpi kulkemisen sijaan käännyttiin puolimatkan tienoilla Samarian kylästä uudelleen kohti lähtöpaikkaa ja otettiin samalla pieni kiipeämisurakka rotkon pohjalta takaisin 1250 metrin tienoille. Ihan kilometriä ylöspäin tuosta ei tainnut tulla, mutta vaikka olinkin varustautunut reissuun hyvillä lenkkitossuilla, niin vielä pari päivää patikoinnin jälkeen oli pohkeet aika hyvässä jumissa. Matkaa kertyi 14.2 km ja aika meni reilu viisi tuntia, sisältäen tosin pysähdykset ja vesipullojen täytöt parin kilometrin välein. Iisimpää olisi ilmeisesti ollut kulkea reitti oikeaoppisesti alas rannikolle ja hankkia sieltä kyyti takaisin lähtöpisteeseen, mutta eääh. Sujui se näinkin. Vettä laskin juoneeni kuutisen litraa patikoinnin aikana, mutta onneksi pullon pystyi täyttämään matkan varrelta löytyvistä juoksevan veden lähteistä. 

Näistä ei ole enempää kommentoitavaa. Ihmeellinen ja jotenkin miltei hyytävä kivikeko"puisto" keskellä reittiä. Tuli tietyllä tavalla aavemainen olo tuolla kohtaa kulkiessa, enkä todellakaan osaa selittää miksi. Liian vilkas mielikuvitus ilmeisesti..

Lähtö- ja paluupisteen tienoilta näkymään rotkolle. Valitettavasti Samariasta ei ihan hirveän paljon kuvia ole, koska kamerasta loppui akku jo alkumatkasta. En saanut paikalla elelevistä villivuohistakaan yhtään kuvaa, hitsi vieköön. 

Vähän muuten yllätti reissun raskaus. Tarkoituksena oli nimittäin käydä kävelemässä saman viikon(lopun) aikana vielä Imbrosin rotkokin, mutta jalat veti tosiaan sen verran tehokkaasti hapoille tuossa kiipeämisvaiheessa, ettei siitä olisi mitään tullut. Pidän itseäni kuitenkin suht hyväkuntoisena ja vaikea uskoa, että edes pelkkä helleaalto (+38 astetta, ei tullut kylmä) olisi riittänyt imemään mehut näin tehokkaasti. Mutta. Kokeiltu on ja ens kerralla sitten rotkon läpi asti, nyt jäi viimeiset kilometrit näkemättä. Hyvä syy palata jossain vaiheessa taas takaisin.

Tässä sitten se toinen syy. Auringonlaskut rannalla. Ja vielä varsinkin lämpimien öiden tähtitaivas ja sen tuijottaminen rantatuolilla maaten, aaltojen vyöryessä rantahietikolle.. 

Kaikki sun pelkosi/ talloo sun päälläsi/ hautaa sun toivon synkkiin uumeniin

Vihaan suunnittelemattomia aamuherätyksiä. Yksi v-mäisimmistä tuli tänä aamuna, kun palohälyttimen patteri alkoi kuolinkorinoissaan piippailemaan kello ihan-liian-aikaisin-sunnuntaiaamuna. Täällä on pahuksen korkeat huoneet, joten enhän mie tällaisenä 175 senttinen pygminä siihen ylettänyt kunnolla edes penkillä varpaillani seisten. Palovaroittimen laidassa luki hienosti slide to open ja oikein nuoli osoittamassa liu'utussuuntaan. Todellisuudessa se mihinkään liukunut, vaan siinä vaiheessa, kun sain alkeellisintakaan reaktiota aikaiseksi, koko paska levisi katonrajaan ja siellä tuo killuu edelleen. Hieno homma, mutta eipähän piippaa enää. 

Tuon episodin jälkeen ei pahemmin väsyttänyt enää, joten kahvit tippumaan ja silmät sirrillään lueskelemaan uutisia. Eiköhän jostain pörrää ampiainen suoraan kohti. Blogia lukeneille on saattanut tulla jo aiemmin selväksi meikäläisen täysin out-of-control oleva ampiaiskammo, joten syöksyin paniikissa huoneen toiseen laitaan ja nappaamaan kaapista Raid-pulloa. Hei hei vaan amppari, ilmatilaloukkaus johtaa meilläpäin valitettavasti hengenlähtöön. Ulkona saatte olla ihan rauhassa, se olen minä joka juoksen karkuun, mutta jos tulette reviirilleni, niin huonosti käy. 

Eihän se piina siihen loppunut. Sisällä oli kaksi muutakin. Helkkari mikä aamu. Vielä tässä tunteja myöhemmin mun pulssi on koholla ja olo ihan vainoharhainen. Tosin ainakaan iltapäivä ei voi mennä enää huonommin *kop kop*.

Muuttolintu

Eilen tuli se tunne, että syksy on täällä. Ihan kunnolla ja varoittamatta. Olin naapuritallin ratsukoiden kanssa maastoilemassa ja uittamassa hevosia, pienestä sadekuurosta huolimatta ei palellut t-paidassa. Vesi oli lämmintä, hevoset pelleili, kärpäset kiersi laiskasti ja metsäpolut tuntui loputtomilta. Muutama tunti hujahti huomaamatta ja kymmenen aikaan tallille palatessa oli ensimmäistä kertaa tänä kesänä (tai syksynä..) pimeää. Vastaantulevilla autoilla oli pitkät valot päällä ja puiden latvaraja katosi jonnekin tihkusateeseen. Eikä meillä tietenkään ollut heijastimia, ei valoisina kesäiltoina ole ollut tarvetta niille. Näinkö huomaamatta se iskee joka vuosi?

Aamulla taivas oli harmaa ja raskas, maa märkänä öisen sateen jäljiltä. Ensimmäistä kertaa yli kuukauteen piti sulkea parvekkeen ovi yöksi ja kämppä tuntui milteinpä siedettävän viileältä. Niihin heti aamusta alkaneisiin helteisiin ja ympärivuorokautiseen kuumuuteen ehti jo tavallaan tottua. Nyt huomaan olevani vähän närkästynyt kun tuolla taas kirkastuu ja näyttää taas enemmän kesäiseltä. Outoa. Vaikka tavallaan en halua kesän vielä loppuvan (eihän se toki lopukaan, mutta ihmismieli on hämmentävä, ainakin itselläni se käsittelee asiat helposti hyvin mustavalkoisena..) ja yhden ajanjakson olevan ohitse todistamassa meikäläisen vanhenemista, niin samalla odotan kärsimättömästi syksyistä ruskaa, uskomattomia auringonlaskuja, putoilevia lehtiä ja yksinäisiä kävelyitä illan pimentyessä, tihkusateen luodessa tunnelmaa katulamppujen ympärille. Syksy ja varsinkin talvi saa kaipaamaan takaisin Kuopioon ja vielä enemmän Kuusamoon. En mie osaa mieltää kesää. Olen ollut kesäkuukaudet aina vain töissä vuoden toisensa jälkeen - kesä on sellainen ohimenevä pätkä, josta en saa oikein mitenkään kiinni. Syksyllä kello alkaa käymään hitaammin, talvella se milteinpä pysähtyy. Kesällä kaikki elää ja liikkuu jatkuvasti ympärillä, mutta talvella maailman on vain minun. 

Kuvat on tällä kertaa vanhoja, mutta kuvaavat jotenkin päivän fiilistä. Haikeaa ja odottavaa samalla kertaa, ilman mitään todellista syytä. Tietyllä tapaa levoton olo. Tekee mieli pakata rinkka täyteen ja lähteä ilman sen suurempaa määränpäätä tai suunnitelmaa.   

Tiistaipulma

Facessa tämä jo näkyikin: kyseinen merkkiviidakko on siis uimapatjasta ja tässä jonkin aikaa mietittiin, että mitä hiivattia nuo varoitukset oikein mahtavat tarkoittaa.. Osa on toki ihan selkeitä, mutta muutamien tulkintaan mun yliopistokoulutukseni ei yksinkertaisesti riitä. Ideoita? :)

Full-time non-shop-a-holic

Tälle kesälle osui vain yhdet kaverien häät ja niitä oltiin viettämässä eilen. Elämäni ensimmäiset siviilivihkiäiset ja oli kyllä älyttömän kaunis tilaisuus ja mukava ilta muutenkin kaikin puolin. Kaikki osaset toimi, juhlapaikka, porukka ja jatkot ("aamua" tai aamuneljän juoppobussilla takaisin kämpille matkaamista ei lasketa). Ei häistä sen enempää, ja koska olisi vähintäänkin ennekuulumatonta kirjoittaa positiivinen postaus, niin saanko avautua juhlavaatteiden etsimisen hankaluudesta pliis?

Sain tai en, avaudun silti. En ehkä ole se sovinnaisin ikäiseni pukeutuja ja kiltisti kaikkia muotioikkuja noudattava päkäpää, mutta pyrin pitäytymään etiketissä sen osalta, mitä tulee hautajaisiin ja häihin - jotenkin pidän sitä kunnioittavana ja pieniä vapautuksia sallittakoon juhlapukeutumisessa, ei tässä keskiajalla eletä, mutta silti on kohteliaisuuskysymys pukeutua tilaisuuden mukaan. Tarkoittaa häiden -oli ne sitten kirkkohäät tai siviilivihkiminen- osalta sitä, että naisvieras ei pukeudu valkoiseen, mustaan tai (kirkkaan)punaiseen, ei farkkuihin, roiskeläppäminariin tai heitä tissejä tyrkylle ysärivibaisessa fiorellatopissa. Se minnuu ei kiinnosta pätkän vertaa, onko XX-kromosomisella vieraalla kolttunsa kanssa varmasti sukkahousut tai rikotaanko pukukoodia kärjestä avonaisilla kengillä tai liian suurella laukulla. Ihan sama. 

Koska olen onnistunut luovimaan elämäni aika hyvin juhlia vältellen, niin vaatekaappiin ei ole keräytynyt mitään älytöntä arsenaalia siistejä vaatekappaleita. Omistan yhdet mustat suorat housut, joissa on havaittavissa pientä rispautumista, koska olen sisukkaasti puskenut läpi kaikki edustustilaisuudet viimeisen ööh.. kuuden vuoden aikana niissä. Vaihtoehtona on henkkamaukan vaalea pellavapuku kokoa XXXXS ajalta, jolloin elin herneellä päivässä, eli todennäköisesti vaikka olisin saanutkin jollain ihmeellä ahterini mahdutettua niihin byysiin ja hartiat verhottua jakkuun, niin viimeistään ensimmäinen sisäänhengitys olisi koitunut kostyymin tuhoksi ja tuomioksi. Jouduin siis pari päivää ennen juhlia lähtemään kauppakierrokselle etsien jotain päällepantavaa.

Okei. Mistäköhän alkaisin.. Lähdetään nyt vaikka siitä, että nyt on kesä. Tarkoittaa sitä, että 99% myynnissä olevista, kohtuuhintaisista rytkyistä on lähinnä rantakäyttöön suunniteltuja. Jippijaijee. Värivalikoima on mustaa, valkoista, punaista ja vaaleanpunaista - läpinäkyvänä, trikoisena tai jostain kohtaa keskivartalon ihoa turhan paljon paljastavana. Kolme ensimmäistä kauden trendiväriä oli suoraan pois pelistä ja vaaleanpunainen on väri, johon en suostu pukeutumaan vaikka maksettaisiin. Tiedän, että makuja on monia, mutta jostain syystä en henk. kohtaisesti pahemmin välitä verhoutua vaatteisiin, joiden värin assosioin välittömästi puttepossuun. 
Seuraava kohta johtuu ihan vain ja ainoastaan meikäläisen onnettomasta pituus-painosuhteesta ja joltain hämähäkiltä perityistä raajojen mitoista. Ainiin, ja suhteettoman leveistä hartioista feat. se fakta, ettei rintavarustus ole ihan samaa luokkaa kun Pamsulla kuuluisuutensa päivinä (tai on ne varmaan vieläkin, en vaan ole perehtynyt aiheeseen enää Baywatcin jälkeiseltä ajalta). Kaikessa yksinkertaisuudessaan: mulle ei istu juuri mikään päälle. Yritä siinä sitten löytää edustavia juhlavaatteita, joiden pitää jo lähtökohtaisesti täyttää istuvuuden lisäksi vielä kriteerit X,Y ja Z. Ravasin aika monta tuntia Helsinkiä ympäriinsä ja yritin etsiä jotain budjettiini (siinä se kolmas ongelma, varmaan nk. paremmista liikkeistä olisikin löytynyt, mutta en todellakaan ala käyttämään mitään 300 euroa vaatteisiin, joita käytän ehkä tuurilla kerran vuodessa) ja makuuni sopivaa. Tuli päästettyä aika monta kirosanaa matkan varrella. Arvatkaa, pidänkö shoppailusta muutenkaan? En. Ja tämän jälkeen vielä vähän vähemmän.

Löytyi kuitenkin lopulta ihanan myyjän avustuksella ja taisin selvitä juhlista aiheuttamatta sen isompaa pahennusta kledjuillani, joten homman voidaan todeta olleen sen osalta success. Onneksi ei tarvitse käydä vaatekaupoilla kovinkaan usein..