Ei tullu mitalia snowboardcrossista, harmi. Jännitin täällä ihan sydän kurkussa, vitsi mikä laji. En ole aikaisemmin seurannut yhtään, mutta pakko myöntää, että tästä tuli jääkiekon ja halfpipen ohella ehdottomia suosikkejani (ai mitenniin muka noi lautailulajit kiinnostaa..). Mut mitä ihmettä YLE, pieniä teknisiä vaikeuksia vissiin läpi koko lähetyksen?
Kävin lounastauolla pitkästä aikaa juoksemassakin (no on pitäny, mutku huono keli ja juoksumatolla on löysempää ja ei oo huvittanu, olin reissussa ja niin eespäin) ja siinä tuli pohdittua kaksijakoista suhdettani liikkumiseen ja siihen, mistä ihmeestä sitä saa motivaatiota hikoiluun kerta toisensa jälkeen ja päädyin loppujen lopuksi useamman tekijän yhteissummaan:
1. Juoksulenkin tai muun onnistuneen raskaamman treenin jälkeinen endorfiinihumala. Kyllä, olen addiktoitunut. Vaikka periaatteessa jätän kaikennäköisen liikkumisen väliin jos ei vaan yksinkertaisesti nappaa tai väsyttää, niin silti paras persiillepotkija sadekeliin lenkille lähtemisessä on se, kun miettii miltä olo tuntuu lenkin jälkeen. Sori, samaa tunnetta ei saa mielikuvaharjoittelulla. Ja siihen tunteeseen olen koukussa.
2. Pidän itseni haastamisesta. Vaikka kilpaileminen missään lajissa ei ehkä olekaan mikään omin juttu, niin tavoitteiden asettaminen itselleen ja tietysti niiden saavuttaminen tuntuu hyvältä. Olen hyvin kilpailuhenkinen, mutta lähinnä itseäni vastaan. Monet lenkkeilee kaverin kanssa, mie liikun mieluummin yksin, koska silloin saan määrätä tahdin ja harjoitteen luonteen. Toisaalta olen niin tahvo vastarannankiiski, etten varmasti seuraa mitään valmiita treeniohjelmia. Sori, mut haluan päättää ihan ite, mitä teen ja milloin.
3. Kokeilunhaluisuus, kun kerran täällä vaan eletään! Olen ollut vähän sillä asenteella liikenteessä, että jos tekee mieli kokeilla jotain lajia, niin antaa mennä. Ihan sama jos olen surkean huono, mutta yrittänyttä ei laiteta, en vajoa häpeästä maan alle jos en osaakaan jotain ekalla kertaa. Seinäkiipeilyssä, luistelussa ja lentopallossa olen surkea. Tanssimista ei varmaan tarvitse edes mainita? Sulkapallo, rinteessä hilluminen ja pesis sujuu hieman paremmin, krav magan treenaamista haluan jatkaa - ja siinä olisi mahtavaa kehittyä taitavammaksi ja reaktioiltaan nopeammaksi - heti kun vaan aikataulut sallii, uimassa ja hiihtämässä käyn fiiliksen mukaan. Vain pari kertaa kokeilemani ampuminen sujuu jostain syystä paremmin kun useimmat yleisurheilulajit, pärjäsin junnuna pituuteni ja kilometrikoipien ansiosta puulaakisarjoissa pituus- ja korkeushypyssä, mutta rytmitaju ei riitä kolmiloikkaan tai aituroimaan. Kompuroin omiin koipiini. Ja kunhan sopiva aikataulullinen väli löytyy, niin haluan ehdottomasti kokeilla tankotanssia ja jousiammuntaa. Toisille on hupia lähteä kavereiden kanssa kaupungille kahville, mie "palkitsen" itseäni menemällä joogatunnille. Joku pitää tällaista lajitestaussekamelskaa päämäärättömänä hölmöilynä, minä kutsun sitä kokemusten keräämiseksi.
4. ...no se terveys. Alan olla vanha. Ja yks sun toinen ruumiinosa on ottanut kipeää matkan varrella, joten jos haluan pitää itseni jotakuinkin liikuntakykyisenä vielä kolmenkympin paremmalla puolellakin, niin pakko pisää lihaksisto edes jotakuinkin kunnossa. Jos tää olis ainoa syy, niin veikkaisin, että rullatuolin ja aika vahvojen reseptisärkylääkkeiden hankinta olisi ajankohtaista tossa parin vuoden sisällä. Lisäksi liikkuessa saan rentouttavaa vastapainoa työhommille - kysymys: "miten ihmeessä jaksat liikkua töiden jälkeen" on jotenkin absurdi, ennemmin kysyisin "miten jaksat tehdä työsi ilman tasapainottavaa liikkumista"? Taas se nähdään, että ihmiset on erilaisia..
Niin, sitten on vielä se kaikista paras motivaattori: palava rakkaus harrastamaansa lajiin. Omalla kohdallani the laji on tietysti ratsastus, vuosi toisensa jälkeen, kelissä kun kelissä. Siihen ei vain koskaan kyllästy, koska vaikka kehittyisi jatkuvasti, niin koskaan et pääse täydellisyyteen. Ja unohdettaessa lajista "tavoitteellisuus", niin pelkkä yhteistyön tekeminen hevosten kanssa on palkitsevinta, mitä tiedän.
Sitten on niitä, jotka eivät niinkään välitä liikkumisesta itsestään, mutta haluavat laihtua/pysyä hoikkana/näyttää haluamaltaan ja muokata kroppaansa jonkun lajin avulla. Osa, jotka haluavat kilpailla ja olla sillä mittarilla parhaita. Kourallinen ihmisiä, jotka haluavat tehdä pitämästään harrastuksesta ammatin itselleen. Ihan hyviä syitä varmasti, jos niistä saa pidempään kestävää motivaatiota, itselläni vaan ei toimi. Vaan niinhän se on, että jokaisen on löydettävä se itselleen tärkeä syy ja laji, jota jaksaa harrastaa. Turha se on yrittää juosta, jos homma maistuu vielä kuukauden jälkeenkin tervanjuonnilta. Musta tuskin sais koripalloilijaa tai kuviouimaria mitenkään, joku toinen mieluummin ampuisi itseään jalkaan kun kokeilisi hiihtämistä. Fair enough.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti