Luonnonläheisempiä matkamuistelmia

Jetlag, tuo kummajaisfiilisten ykkönen.. Ei tänään vielä mitään, mutta kunhan huominen koettaa, niin hypin taas seinille.. Asiaa ei auta se, että vietin viikonloppuna 26 tuntia elämästäni joko istuskellen lentokentällä tai -koneessa pystymättä nukkumaan ja kun pääsin Suomeen sunnuntai-iltana kello 23.30 niin nyrjähtäneet aivoparkani ilmoitti, että nyt on muuten keskipäivä, joten turha yrittääkään nukkumista. Ja tänään sitten työt on jatkuneet ihan normaalisti. Tosin käyn ehkä vähän hitaalla (ei tarvinne yrittää autolla ajamista ihan vielä?), mutta noin muuten..

Hwy 1/ I-101 ja the Pacific Ocean

Mmmh. Odotin pääseväni hiihtämään ja lenkkeilemään kauniisti hohtaville hangille. Ei sinne päinkään. Asvaltti paistaa loskan ja jään keskeltä, lunta on läikittäin siellä sun täällä, lämmintä on saman verran kun San Franciscossa viileimmillään ja no, vettä sataa. Kiva olla hei kotona. Oikeasti kyllä ihan ilman sarvia ja hampaita kommentoituna, kyllä mulle alkoi vikoina päivinä iskeä päälle lievä koti-ikävä takaisin tänne pohjolan pikkukyliin. 

Redwood State Parkissa patikoinnista en ole tainnut vielä mainita sen enempää. Kaliforniassa on aivan käsittämättömän upeaa luontoa, paljon lintuja ja tietty niitä kuuluisia punapuumetsiä. Pakkohan se oli päästä kokeilemaan retkeilyä paikalliseen malliin. Redwood State Park taitaa olla Yosemiten ohella kuuluisimpia Kalifornian puistoista, Yosemite on enemmän sisämaassa ja "poissa reitiltä", joten Redwood valikoitui kohteeksi käytännön syistä. Puistossa sai retkeillä periaatteessa ilmaiseksi, mutta ylläri, pysäköinnistä joutui maksamaan, tosin saatiin iloisesti idioottituristialennusta listahinnasta kun ei oltu tajuttu ottaa käteistä mukaan, ja kortti ei metsänvartijan toimistolla kelvannut. Raavittiin sitten kaikki hilut lompakosta ja koska ei ollut sesonkiaika, niin homma oli sillä ok. Kojelaudalle piti jättää lappu reittisuunnitelmista ja mukana olevista tarvikkeista, jotta puistonvartijat olisivat osanneet tulla etsiskelemään siinä tapauksessa, että oltaisiin eksytty. 

Kuuden mailin mittainen reissu kesti kaikkine valokuvaustaukoineen vähän vajaan kolme tuntia ja oli kyllä ehdottomasti kaiken kiipeilemisen arvoinen kokemus. Noiden puiden kokoa ei vaan pysty käsittämään. Runkojen ympärysmitat puolentoista metrin korkeudessa oli useita metrejä ja vanhimpien puiden sisälle muodostuneisiin onkaloihin olisi mahtunut yhtä aikaa useampia ihmisiä seisomaan - varsin väljästi vieläpä. Tunne oli kun jollain peukalonkokoisella ötökällä satumaailmassa kuljeskellessa. Sitä vain odotteli, että jonkun polun mutkassa olisi näkynyt talonkokoinen kärpässieni. En olisi varmaan hämmästynyt enää siitäkään sen suuremmin loppuvaiheessa reittiä. 

Pieni käpy

Metsänvartijan tupa oli ihan mainio. Kunnon paanukattopirtti ja kotoisa savu nousi savupiipusta.. En kyllä yhtään ihmettele, jos tuolla silloin tällöin joku retkeilijä ottaa ja eksyy pidemmäksikin aikaa, puisto on valtava ja reittimerkinnät välillä vähän piilossa. Käveltiin kerran muutama sata metriä ohi polusta, mutta onneksi huomattiin harhailu ja päästiin saman tien kääntymään takaisin. Reitti, joka kuljettiin oli tavallaan kolmen polun yhdistelmä ja kulki hyvinkin erilaisten maisemien halki, välillä saatiin kiipeillä jonkin aikaa ihan tosissaan ylös notkelmasta päästäksemme, välillä kuljettiin harjun päällä ja ihailtiin maisemia puiden latvojen yli. Hyvin vaikuttavaa ja suurkaupunkien hälinän jälkeen miellyttävän hiljaista ja erilaista.