Vastarannan kiiski virtavesissä

Ei, mä en ole kuollut. Ainakaan tietääkseni. Ehkä muumioiduin jossain määrin ikkunattomaan huoneeseen elektronimikroskoopin äärelle edellisellä viikolla ja yritin unohtaa ympäröivän maailman olemassaolon - noita työkuvailuhommia edeltänyt opintoihin sisällytettävä kurssi oheistilaisuuksineen vaan yksinkertaisesti vei 90 prosenttia päivien valveillaoloajasta ja meikäläisen sosiaalisen elämän kiintiö on todennäköisesti täytetty seuraavaksi viideksi vuodeksi.

Ja kyllä, varsinkin kurssilla oli aivan helkkarin hauskaa, vaikka välillä tuntuikin, että ei jumaleissön, alankohan mie olla vähän liian vanha tällaiseen. No mutta ei siinä. Oon tainnut kuitenkin kenttätöiden jälkeen nurista muutamaankin otteeseen kun mitään ei tapahdu, nyt kun sitten tuli kertalaakista kahden viikon häslinkijakso, niin pitäis vaan pitää turpansa kiinni ja koettaa nauttia menosta.

Nyt tiedossa on sitten suht rauhallinen viikko, saan istuskella kotitoimistolla mököttämässä risat verkkarit jalassa (tosin aloitin maanantain hienosti käyttämällä auton katsastuksessa. Eikä muru hitto vieköön mennyt edes läpi, takajarruissa oli liikaa heittoa. Ja perusnurinat ajovaloyhdistelmästä. Suomi on paska maa). Olin muuten unohtanut, miten kylmä yliopistolla oikein on. Onneksi olin tajunnut pakata villapaidan ja muuta lämmintä mukaan, mutta silti ikuinen vilukissa taas tyrski nenä vuotaen jossain patterin vieressä. Ja hei, suomalaiset toimistot ja asuintalot on silti varsin lämpimiä. Meillä täällä on 2-4 astetta lämpimämmät sisätilat kun esim. Tanskassa, siellä t-paidassa hengailu kotioloissa ei ole mikään käytäntö. Saati sitten työpaikalla. Ja sen koleuden kyllä oikeasti huomaa, varsinkin kosteammilla keleillä. Eli truu-tanskalaiset kollegani kurssilla kahvitauoilla ihmettelivät, miten yliopistolla luokkahuoneessa ja majapaikkahotellissa voikin olla niiiiiin kuuma ja mie istun vieressä takki päällä ja lapaset kädessä, huulet sinisenä ja kiroten mielessäni marraskuun kelit ja loskasta läpimärät maiharini. 

Vikat letut odottamassa tarkasteluvuoroaan

Jatketaan marraskuusta. Sen talven tulon ja joulun lähestymisen voi tosiaan aistia. Iloisen vihreä nurmikko sieltä syyssateiden aiheuttaman tulvan alta vaan pilkottelee ja kappas, johan on joka toisessa talossa pihalla ne prkleen jouluvalot (ihan turha sanoa että ne on talvi/pimeävalot, talvea ei olla vielä nähtykään ja tällä alueella ei kaikkien katulamppujen/työmaavalojen/lentokentän merkkivalojen/mainosvalojen keskellä voi kyllä oikein pimeydestäkään nurista). Ah marraskuu. Kohta alkaa joululaulut soimaan kaupoissa ja kaiken pirteän harmauden keskelle nousee joulukadut ja ties mitkä muut ihanuudet. Ihan oikeasti mä pidän joulusta ja siitä oikeasta lumisesta talvesta pimeine iltoineen, mutta siihen on puoltoista kuukautta aikaa, joten voitaisko odotella vielä hetki, please?

Näihin tunnelmiin..