Viimeinen päivä tätä kesää sitten menossa (sillä syksyhän alkaa silloin, kun kalenteri sanoo elokuun muuttuvan syyskuuksi. Piste). Joskin täällä pääkaupunkiseudun kupeessa ei ole vielä niitä näkyviä merkkejä syksystä havaittavissa, ei alkavan ruskan värisiä lehtiä puissa tai puituja peltoja, ei sateen jälkeistä maan ja sienimetsän tuoksua, ei koleaa aamu-usvaa, ei viimeisten ojanvarsilla kukkivien kasvien ponnistelua kellastuneiden heinien keskellä. Vain iltojen tietynlainen viileys ja muuttolintujen parvet paljastavat kesän hiipivän hiljalleen pakoon.
Tämä oli outo kesä. Oikeastaan kesä, jota ei miun henkilökohtaisessa todellisuudessa ollutkaan. Olin liian kiireinen juoksemaan paikasta toiseen, liian kiireinen katsomaan ympärilleni. Toisaalta tarvittiin vain tukkoinen nenä ja juiliva päänsärky herättämään pimenevien iltojen ja pakkaspäivien jokavuotinen kaipuu. Jotenkin tänään ulkona paistanut aurinko ei oikein sopinut fiilikseen, joten jouduin sulkemaan kaihtimet, kääriytymään sohvalle peiton sisään ja laittamaan CMX:ää soimaan (jokavuotinen syksybändini jostain 90-luvun loppupuolelta lähtien..). Odotan kauhulla sitä hetkeä, kun vihdoin tajuan, kuinka paljon yritän paeta nykyhetkeä ja ikävää todellisuutta, yrittäen elää jatkuvasti joko menneisyydessä tai jossain kuvitteellisessa tulevaisuudessa. Carpe diem on täysin yliarvostettu elämänasenne jokapäiväiseen käyttöön..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti