Crazy cat lady

Kävin taas alkuviikosta vähän reippailemassa ja eläytymässä askeettiseen elämäntapaan, mutta siitä ehkä myöhemmin lisää, sillä nyt on ihan pakko laitella kissakuvia. Nappailin kasvattajalle parit kuvat ja tietty näitä "ylitsejääneitä" otoksia tuli sitten iso läjä. Pikkuhurmurilla alkaa olla oikein tehokkaat kynnet ja reipas rivistö puhkeamassa olevia ja ikeniä kutittelevia hampaita (tai sitten pahvilaatikoiden, sormien, kynien sun muiden sallittujen/kiellettyjen juttujen nakertaminen on muuten vaan niin kivaa..). Ja alkuaikojen ihan liian helppo "kissa  nukkuu koko yön vieressä peiton alla" -tilanne on muuttunut "kissa riehuu koko yön vieressä peiton alla" -tilanteeksi. Mie olen ihmisiä, jotka tarvitsevat vähintään kahdeksan tunnin yöunet tai muuten olen ihan aivokuoliossa koko päivän. No, tässä alkaa kohta olla sen luokan aivokuolio, että epäilen sen muuttuvan hiljalleen ihan pysyväksi asiantilaksi. 

Tässä on oppinut syömään leipänsä seisaalteen tai lautasta visusti sylissä varjellen (koska juusto kaikissa muodoissaan on hyvää ja kissan röyhkeys asioiden maistelemiseen vierailta lautasilta on jotain ihan uskomatonta). Toi kissa syö enemmän kun minä. Olen ihan neuroottinen sen suhteen, etten vahingossa unohda juustopakettia pöydälle, koska voin vaan kuvitella, mitä käy kun kissa popsii 400 grammaa juustoa kitusiinsa. En voi irrottaa katsettani aamupuurostani hetkeksikään, sillä puuron seassa oleva raejuusto aiheuttaa sen, että aamiaiseni menee varmasti parempiin suihin jos erehdyn jättämään sen vartioimatta esimerkiksi kahvikupin täydentämisen ajaksi. 

Auvoisaa kissanomistajan arkea siis. Jos kaipaatte helppoa lemmikkiä, niin suosittelen akvaariota. Ainakaan neontetrat ei herätä aamulla neljältä tallomalla naaman päällä saati tassuttele ruskeita jälkiä ympäri asuntoa astuttuaan laatikolla hätiköidessään tarpeidensa päälle. Tosin poitsun eduksi mainittakoon, että se on osoittautunut suhtellisen helpoksi pestäväksi ainakin vielä..

Niin tai näin, on se silti söpö ja mie olen kunnon hullu kissatäti.

Päiväpatikka

Ja taas mentiin. Googlailin sunnuntaiaamutylsyyksissäni lähiseutujen luontokohteita ja silmiin osui Lopella sijaitseva Poronpolku, tai pikemminkin osan reitistä muodostavat retkeilykohteet Luutaharjun Samo sekä Pikku-Samo. Poronpolku on 30 kilsan mittainen ei-rengasreitti, joten yhden päivän vetäisyksi (60 km eestaas, mikäpäs siinä - lisäksi koko reitin taitaa päästä "ongelmitta" kulkemaan vain Poronpolku-tapahtuman aikana eli yhtenä päivänä vuodessa) se ei olisi sopinut, mutta pari pienempää rengasreittiä, joiden yhteismatka jäi alle kymppiin kuulosti asialliselta iltapäiväulkoilulta. Eikä ajomatkaakaan Lopelle tullut kun vajaa tunti. 

Suolammen rannassa

Harjumaastoa, soisia painanteita, muutamia metsälampia sekä ihan mielenkiintoisena bonuksena erinäisiä ennallistamistoimien kohteena olleita alueita - ei nyt mitenkään tajuntaaräjäyttävä luontokohde, mutta toki ihan tutustumisen arvoinen. Harjujen päälle kiivetessä aukesi paikoitelleen ihan hulppeat näkymät ja poikkitieteisbiologina diggailin ajoittain erikoisesta pohjakasvillisuudesta sekä alueen lammista. Suolammissa on vaan jotain creepyä ja poltetut metsäkohdat laittoi taas miettimään, kuinka tehokas systeemi koko luonto oikein on. Ilmeisesti mulla on joku mystinen perversio katsella kuinka luonnonvoimat niittaa ihmisen rakentamaa tai aikaansaamaa ihan kuusnolla kunhan sille annetaan muutama vuosi aikaa.  

Laiskalla oli kahvi valmiina termoksessa

Kahvitauko 6.5 kilsan Samon ja Poronpolun risteymäkohdassa. Harmi, kun tänä vuonna ruskaa ei oikein kunnolla tainnut tulla minnekään, tuoltakin olisi ollut aika hulppeat näkymät ruskan värejä leiskuvien puitten ylle. Hieman hämmentävää oli muuten, että noilla reiteillä ei ollut kun yksi nuotipaikka. Joka sijaitsi muuten parkkiksen vieressä ja oli, yllätys yllätys, hyvin tiukasti kansoitettu. No, eipä noin lyhyellä reissulla ollut pahemmin tarvetta istuskella (paitsi kahvi, siitä nyt ei tingitä). Karttaa myöhemmin tsekkaillessa löysin yhden laavun varsinaisen Poronpolun puolelta, eli onkohan tuo nyt sitten yhdelle vai kahdelle päivälle suunniteltu kuljettavaksi..? 

Yksi harmillinen juttu tuli todettua, nimittäin miun vaelluskengät alkaa olla oikeasti tarinansa lopussa. Vedenpitävyyttä ei tällä reissulla tarvittu, mutta kulahtaneet sisustat onnistuivat hiertämään noinkin lyhkäisellä reissulla melkoisen rakon kantapäähän villasukankin läpi, eli ennen seuraavaa pidempää reissua on pakko hankkia uudet klopot. Ja jokainen, joka on joskus sisäänajanut jo B-kategoriankin vaelluskenkiä, tietää kuinka helevetin mukavaa se on. Enemmän hupia tuottaa vain kovanahkaisten ratsastussaappaiden käyttöönotto. 
No, ens viikolle suunniteltu parin päivän patikka hoitunee ihan maastojuoksukengissäkin jos ei mitään vedenpaisumussadekelejä ole tiedossa ennen sitä.. 

Vedenpinnan nostamisen tuloksia

As time goes by we slowly rot away/ it happens here and now and everywhere

Helsingistäkin löytyy näköjään mielenkiintoisia kohteita, kunhan tietää mistä etsii. Kruunuvuoren autiotaloalueelle tuli lähdettyä kaverin idean pohjalta - mie en koko alueen olemassaolosta ollut ennen edes kuullut. Meren rannalle jäänyt vanha, käytännössä luonnontilainen metsäalue, jossa oli useita hylättyjä ja jo romahtaneita puutaloja. Pari oli kesän aikana palanutkin, lisäten alueen rappioromanttista fiilistä melkoisiin sfääreihin. Kyseiselle alueelle aiotaan kai nyt lähiaikoina rakentaa uutta asuinaluetta, eli ilmeisesti pientä suojelukaistaletta lukuunottamatta ihanat talovanhukset aiotaan jyrätä edistyksen tieltä. Rivien välistä oli varmaan luettavissa meikäläisen mielipide aiheesta. 

Pimeällä alue olisi varmaan ollut varsin aavemainenkin, mutta kirkkaassa päivänvalossa tuli lähinnä surumielinen fiilis kun mietti, miten isoja huviloita (ja miten uskomattoman hienolla paikalla) nuo ovat aikoinaan olleet, loistonsa päivinä. Mansardikattoja, koristeellisia lautaverhoiluja, kuisteja, pyöreitä ikkunoita.. Muutama taloista oli siinä kunnossa, että sisätiloihin arvautui vielä tekemään pikaisia pyörähdyksiä (yläkerrat tosin jätin suosiolla tutkimatta, ajatus pudota vanhan lattian tai portaikon läpi ei oikein houkutellut). Alueen historiaa ja hienoja kuvia aavekaupungista löytyy muuten tästä blogista jos kiinnostaa. 

Vaikka vanhan arkkitehtuurin ihastelu ei niin nappaisikaan, on Kruunuvuoren alue ihan luontonsakin vuoksi näkemisen arvoinen kaikkine rantakallioineen ja keloineen. Ihana on myös pieni syrjäisä lampi, jonka ohi polku autiotaloille kulkee. Ja mikäli suuntaa raunioiden läpi öljysatamaa kohti, niin päätyy ehdottomasti yhdelle Helsingin hienoimmista maisemapaikoista. En vain voi sille mitään, mutta ajatus paikalle nousevasta kermapersekerrostalolähiöstä (pahoitteluni jälleen kerran poliittisesti epäkorrektista mielipiteestä ja ilmaisusta, mutta tbh sitähän se tulee olemaan. Kallis uusi kaupunginosa merinäköalalla, muutamia kahden autotallin valmispaketti-omakotitaloja kerrostaloalueen laitamille ja leikkipuisto nykyisen aarniometsän paikalle, niin tuntuuhan se aika ikävältä). Valitettavasti vaikka kuinka pyrittäisiin aina suunnitelmissa "arvostamaan alueen erityispiirteitä", niin siinä vaiheessa kun siirrytään toteutuksen puolelle, on moinen kaunis korulauselma pelkkää kärpäsenpaskaa paperilla. 

 Viimeinen kuva (c) Mari

Ja näiden mielipiteiden jälkeen voinkin hakea itselleni paikkaa Helsingin kaupunginvaltuustosta. Poliittinen, ammatillinen ja ties mikä muu metaforinen itsemurha jälleen kerran suoritettu tällä suorapuheisuudella, 

Best restaurant view by far

Hienot syksyiset kelit (tosin ainakaan täällä ei ole juuri ruskaa päässyt ihailemaan, mutta ainakin aurinko on suvainnut möllöttää taivaalla ihan kiitettävissä määrin) ovat houkutelleet pyörän selkään ja tsekkailemaan maisemia useampaankin otteeseen kuluneina viikkoina. Pyöräilyssä on juoksemiseen verrattuna se hyvä puoli, että pääsee näkemään maisemia ihan eri tavalla, vaikka muuten mieluummin hölkkäilenkin. Molemmissa on puolensa, mutta tuntuu idioottimaiselta ajaa autolla paikkaan X vain päästäkseen juoksemaan uudelle, kivanoloiselle reitille Y. Sarjassamme first world problems. Lämmöllä muistelen Kuusamossa, Abiskossa ja Kilpiksellä työskentelyä, kun duunien jälkeen saatttoi lähteä juoksemaan jonnekin supersiisteille poluille suoraan majapaikan pihasta. Siihen verrattuna valitettavasti nykyinen Helsinki-Vantaan Keskuspuisto reitteineen tuntuu no, vähän laimealta. 

Huomaa hienossa kunnossa oleva Reitti 2000 -opasnauha 

Lähdin ilman sen suurempia suunnitelmia ajelemaan ensin Petikkoon ja sieltä sitten vanhalle tutulle Reitti 2000 -kierrokselle. Olen yleensä kulkenut Luukin kautta "jonnekin sinne Bodomjärven tienoille", mutta tällä kertaa lähdinkin reitin risteämäkohdasta jatkamaan "siihen toiseen" suuntaan. Pururatapohja nappasi enemmän kun pidempi hiekkatie/asvalttipätkä Pirttimäkeen. Olin reissussa perjantaina päiväsaikaan ja taisin olla jotakuinkin ainoa kulkija. En valita. Antisosiaalisen unelma. Joka tapauksessa, Reitti 2000 kulkee Luukin ulkoilupoluilla jonkin matkaa ja tuolta pätkältä bongasin kyltin Hauklammelle. Varauduin siihen, että lammen rannalla olisi ollut suunnilleen parkkipaikka ja valmiit nodekatokset, ulkohuussit ja ties mitä muuta (a.ka puolensataa ihmistä leikkimässä piirileikkejä nuotion ympärillä), mutta annas olla, kyseessä olikin älyttömän hieno luomukallioranta. Eikä ristin sielua missään.  

Pikkupolku vei tosiaan kallionharjanteelle, josta oli komeat näkymät pikkaiselle Hauklammelle ja kallioden välistä pääsi pujottelemaan alas rantaan saakka - fillarin tosin joutui jättämään ylös, ihan niin kahjo en ole, että käytännössä jarruttomalla pyörällä olisin lähtenyt testaamaan alamäkiajoa. Paikka osoittautui ihan täydelliseksi evästaukomestaksi, jopa siinä määrin, että palasin seuraavanakin päivänä syömään lounasta samalle paikalle. 

Mulla on tosiaan ollut koko kesän ongelmia renkaiden tyhjenemisen kanssa. Laskeskelin hankkineeni kesäkuusta eteenpäin kolme uutta sisäkumia ja paikkailleeni pariin otteeseen vanhempia ja joka helvatun kerta kun olen ollut pidemmällä reissulla, on rengas ollut jossain vaiheessa tyhjä. Kannan kyllä matkapumppua aina mukanani (Lezyne Pressure Drive ♥ - sekä reissaan mielelläni virallisen fillarinhoitajani kanssa..), mutta jatkuvasti tyhjäksi pihisevät renkaat ovat kyllä toimineet melkoisina motivaatiosyöjinä. Näin kesäisen fillarointikauden loppumisen kunniaksi tai lopullisen hermojen menettämisen vuoksi, päättäkää itse kumpi on todennäköisempi vaihtoehto, tilasin uudet pistosuojatut Scwalben nakit ja nakkasin vanhoilla Kendoilla vesilintua. Uskollisesti ne oli tähän saakka palvelleet, mutta ilmeisesti ulkorengas oli jostain perskaantunut sen verran pahasti, että se hiersi jo itsessään sisäkumeja sököiksi. No, nyt toimii. Onhan noi Marathon Plussat pirusti raskaammat, mutta eiköhän siihen totu. Jatkan testejä..

Karvakaveri

Saanko esitellä, kuvassa köllöttelee tämän muonakunnan uusin vahvistus. Julmettu määrä energiaa, loputon ruokahalu ja pettämätön kyky iskeä karvainen takalistonsa juuri siihen paikkaan, missä se on eniten tiellä. Kyseessä on siis kuusitoistaviikkoinen Maine Coon-poitsu, joka muutti muutama viikko sitten Jyväskylästä Vantaalle ja on siitä saakka toiminut talouden uskollisena katkarapuruokien laadunvalvojana. Ja herätyskellona. Nyt se on todistettu asia, meikäläinen on mahdollista saada ylös sängystä ennen seitsemää jotakuinkin vapaaehtoisuuteen perustuen. Tai siis luovutan vapaaehtoisesti tyynyni hänen karvaisuudelleen ennen kun tulee kynnestä. 

Että tiedossa sellainen syksy.. :)