Tärkeimpien asioiden äärellä

Ei elämää ilman juustokakkua

Eli ruokapatojen! Yleisimpiä kysymyksiä Suomessa ollessa on "minkälaista ruokaa Tanskassa on?", joten vastataanpa siihen nyt sitten pitkän kaavan mukaan. Sanotaan, että tanskalaiset syö leipää aamupalalla, lounaalla ja päivällisellä. Pitää jotakuinkin paikkansa. Smørrebrødit ja ruisleipä suunnilleen kaikissa muodoissaan ja kaikilla mieleen juolahtavilla täytteillä on perussapuskaa. Sanopa jollekin täällä, että välttelet leipää tai hiilihydraatteja (a.ka kaikkia kakuntapaisia), niin tulet pidetyksi totaalisekopäänä. Ja paikallinen ruisleipä on hyvää. Variaatiota riittää, omat suosikkini ovat auringonkukansiemenillä höystetty ruisleipä ja paikallisen leipomon pellavansiemenruislimppu. Täytteissä pysyttelen kyllä suomalaisemmalla linjalla, sillä en oikein lämpene peruna-majoneesi-punasipuliruikkareille.. Juustoa toki käytän paikalliseen malliin eli paljon ja mielellään ainakin kahta sorttia. 

Kasvisten käyttö on ihan eri planeetalta ja heviosastolta selviää ilman henkilökohtaista konkurssia muuten ah-niin-kalliilla kauppareissuilla. Täällä on lounaspaikoissa mielettömät salaattitiskit, käytännössä tulee syötyä puoliltapäivin "kylmä lounas", sillä kaikkien papujen, pähkinöiden ja erilaisten raakaraasteiden keskellä ei varmasti jää nälkäiseksi. Vierastin alussa esim. parsakaalin tarjoamista raakana eikä keitettynä, mutta oikeastaan se on raakana miltei parempaa. Kulttuurishokki. Kasviksia käytetään paljon ruuissakin ja mun perikonservatiivinen suhtautuminen moniin mystisiin rehuihin kuten ruusukaaleihin, latva-artisokkaan ja fenkoliin alkaa hiljalleen kääntyä sille kannalle, että ne voi ehkä sittenkin kelvata ihmisravinnoksi. Kuten myös munakoiso, jota kohtaan olen aiemmin kokenut lähinnä pyhää vihaa. 

Ainoa isompi negatiivinen puoli löytyy pääruokien puolelta. Tanskassa tarjoillaan ruokaa tai vaihtoehtoisesti "jotain niille, jotka eivät syö lihaa". Eli ruoka ilman punaista lihaa, kanaa tai kalaa ei ole ruokaa. Tän huomaa ravintoloiden ruokalistoilta, sillä monessa paikassa kasvisvaihtoehdon kohdalla myydään ei-oota tai sitten listalla on se yksi lihaton vaihtoehto, ota tai jätä. Joten parempi tarkastaa pöytävarausta soittaessa tämä asia, ei ole nimittäin ihan selviö, että porukan porkkananpurijallekin löytyy valitusta paikasta evästä. 

Paahdettua banaania, pähkinöitä ja inkiväärijäätelöä. 

Vaihteeksi epätarkka kuva, mutta kun oli niin kiire päästä maistamaan.

Jälkiruoka. Olen saattanut hehkuttaa paikallisia kakkuja jo aiemmin. Olen siitä onnellisessa asemassa, että meillä on työhuoneella tiistaina kakkupäivä, keskiviikkona on laitoskahvit ja torstaina seminaarikakku. Vielä kun keksin, millä verukkeella voisin popsia kakkua maanantaina ja perjantainakin, niin olisin ikionnellinen. Olen ihmisiä, jotka ei tunne käsitettä "liian makea", mutta sanotaanko, että paikalliset paakelsit on kyllä sieltä irstaammasta päästä. Latvia taitaa olla ainoa maa, missä olen vetänyt vielä makeampia/rasvaisempia leivonnaisia napaani. Sen sijaan nimitys Danish pastry on hieman harhaanjohtava, vaikka tämä Wikipedian mukaan wienerbrødien kotomaa onkin - ihan suomalaistyylisiä viinereitä ei kovin usein vastaan tule.
.
 Hmm. Unohtuikohan jotain "tärkeää" :)) Kuvat on taattua kännykkälaatua, koska kun saan ruokaa eteeni, niin en todellakaan ole niin ammattibloggaaja, että ensimmäiseksi alkaisin viritellä järkkäriä valmiiksi annoksen kuvaamista varten. Ehei. Syön ensin vähintään puolet lautasella olevasta taideteoksesta ja sen jälkeen mieleen saattaa välähtää, että no jopas, olisin toki voinut dokumentoida evääni instagramiin/feisbuukkiin/twitteriin kuten jokainen vakavastiotettava somejulkkis. Hyvä puoli on tosin se, että a) en ole somejulkkis ja b) ketään ei oikeasti kiinnosta kuvat parsakaaleista, ellen nyt sitten aterioi Nomassa. Se saattaisi muuttaa parsakaalitkin paljon mielenkiintoisemmiksi. 

Ode to light

Tästä tuli päivä kotitoimistolla, koska onnistuin tunaroimaan ja ajamaan fillarini renkaan tohjoksi lasinsiruihin. Kävin laiskana naisena dumppaamassa pyörän huoltoon (no kun takarenkaan korjaaminen on sieltä ja syvältä) heti liikkeen ovien aukeuduttua ja totesin sen jälkeen, että kello on jo yksitoista, joten on ehkä ihan sama jäädä kirjoittamaan kotosalle. 

Hyvin keväisissä fiiliksissä mennään. Koko viikon on paistanut aurinko ja krookukset sekä muut tunnistamattomiksi jääneet (biologi taas asialla..) kukkaset loistaa talon seinustalla. En ole varsinaisesti kevätihminen, mutta ehkä supersurkean talven jälkeen tämä vaan toimii. 

Myönnän, että pieniä ongelmia tuottaa mun suhteellisen suppea vaatekaappini täällä (todistettavasti ihminen pärjää varsin hyvin muutamalla paksuhkolla pitkähihaisella ja topilla, kahdella parilla farkkuja, lenkkikamppeilla ja converseilla) nyt kun aamuisin on pakkasta ja päivemmällä auringossa pärjää parhaimmillaan t-paidalla. En osannut varautua ajatukseen kerrospukeutumisesta tai kevyemmistä vaatteista maaliskuussa, joten istun nyt sitten villapaita päällä toimistolla ja yritän näyttää edes jotakuinkin coolilta samalla kun kiehun michelinvarustuksessani. Jes. Toisaalta mun ääreisverenkiertoni on sen verran olematonta, että palelisin kuitenkin kevyemmissä rytkyissä. Eli niin tai näin, aina on huonosti. Tanskassa on kuitenkin Suomea vilpoisammat sisälämpötilat, minkä olen tainnut aiemminkin mainita, eli villasukille on toimistolla todellinen tarve. 

Aika pestä ikkunat..

Urheilemisesta sen verran, että eipä täällä pahemmin ole ehtinyt mitään harrastamaan, mutta siitä huolimatta perusaktiivisuus on lisääntynyt noin 400 prosenttia. Jonkun lukemani tutkimuksen mukaan Kööpenhaminassa 64% työmatkoista hoidetaan polkupyörällä ja maassa maan tavalla, eli 16 kilsaa taittuu päivässä pyörän satulassa. Työmatkassani kuluu bussilla puolisen tuntia, pyörällä sama tai jopa hieman vähemmän, joten turvaudun julkisiin vain pahimmassa hädässä (eli käytännössä kelin ollessa maailmanlopun luokkaa). Hissejä toimistolla ei ole ja koska jakomielitautisesti jaan fyysisen presenssini kahden rakennuksen välillä, niin tulee juostua ihan kiitettävästi. Ei tee mieli lenkille iltaseiskan jälkeen kotiuduttua. Olen pari kertaa käynyt kuitenkin boulderoimassa, mikä on ollut aivan mahtavaa vastapainoa kaikelle muulle. Kyseessä on siis seinäkiipeily, jossa ei käytetä turvavarusteita - seinät on suhteellisen matalia ja alla on pehmeät matot (joille olen sulavasti putoillut milloin mikäkin ruumiinosa edellä epäonnistuttuani jossain..), pääpaino on erilaisten tekniikoiden harjoittelussa. Suosittelen. Eikä pitäisi olla poisrajattua korkeanpaikankammoisillekaan, tosiaan kovin korkealle ei tarvitse kavuta selvittääkseen reitit. 

Sellaista tällä kertaa :)

Some things never change

Tanskassa ollaan taas, Suomessa vietetyn varsin aktiivisen viikon jälkeen. Ihan ei Norskin lentäjälakko ehtinyt pilaamaan omia kulkusuunnitelmia, mutta toivottavasti pääsevät sopuun ennen kun on aika suunnata seuraavan kerran Suomen puolelle.. 

Vaikka täällä alkaa kevätesikot ja krookukset tehdä ihan tosissaan jo tuloa, niin kotopuolessa pääsin sentään vielä vähän talven makuun. Ainakin pk-seudulla on ollut niin onnettoman surkea talvi, ettei mitään rajaa ja olen talviurheilulajien ystävänä ehtinyt moneen kertaan manaamaan kaikki ilmojen henget alimpaan helvettiin. Pelkäsin jo, että talven saldo jää yhteen kaverin kanssa heitettyyn hiihtoreissuun lähiladuilla. Ei onneksi ihan. Istuskelin edeltäneellä viikolla kaikessa rauhassa naputtelemassa kotosalla jotain työjuttuja koneella, kun messenger välähti ja sain viestin "nyt ois muuten aika hyvät alet lumilaudoista, haluutko mennä illemmalla kattomaan?". Totta kai. Ja niinhän siinä kävi, että pienen kierroksen jälkeen kävelin tyytyväisenä kotiin uuden laudan ja siteiden kanssa. Hah. Ja pitihän se käydä testaamassakin, eli stanssi jotakuinkin kohdilleen ja ensimmäisen sopivan päivän tullen rinteeseen. Enpähän ollut aiemmin Messilässäkään laskenut (minähän asuin junnuvuoteni Himoksen lähistöllä, eli ne rinteet tuli paljon tutummiksi..), joten tuli koettua sekin samalla. Noin kymmenen (apua, oikeesti!?) vuoden tauon jälkeen Messilä olikin just sopivan simppeli paikka. Vähän ehkä lyhkäisiä rinteitä, mutta valivali, ehkä sitten joskus seuraavassa elämässä Sveitsiin tai Itävaltaan laskemaan niin ei tarvitse valittaa enää lyhyistä rinteistä :))

Miun tasapainoelimessä on todennäköisesti jotain 

perustavanlaatuista vikaa. Luulin seisoneeni suorassa. 

Eikä siinä. Yllättävän helposti palautui mieleen ja kyllä, ekan kuustuntisen perusteella uskallan sanoa rakastavani hyvin vilpittömästi tuota uutta Burtonin lättänääni. Lautakengät pitää vielä uusia jossain vaiheessa ja voishan tuon oman kypäränkin hankkia. Tosin olen sitä oldschool-sakkia, joka muistaa oikein hyvin, ettei silloin villillä ysärillä mitään kotsia käytetty. Olin kuitenkin ihan tyytyväinen vuokraamon lainapottaan, turvallisuus ja itsesuojeluvaisto kun ei ehkä ole koskaan olleet mun vahvoja puoliani ("no ei tartte mihinkään bunnyslopeen jäädä, mennään rinteeseen vaan, kyllä mä hississä pysyn pystyssä.." saattaisi kuulua sarjaan kuuluisat viimeiset lauseet, mutta minkäs teet. No en kuollut. Enkä katkonut luita tai kaatuillut hississä tai aiheuttanut muutakaan pahennusta. Itse asiassa koko homma sujui paremmin kun olin odottanut).

Byysat on muuten oikeasti ehtaa ysäriä. O'Neill Boardbabes.. 

Eli success! Ja oli niin pahuksen kivaa, että pakkohan tuo on päästä ottamaan uusiksi. Mieluiten mahdollisimman pian. Ihan sama, vaikka keli oli siinä hilkulla muuttua vesisateeksi koko päivän ajan ja porukkaa rinteissä oli enemmän kun tarpeeksi, lautailu on edelleen koukuttavaa. Jaloissa toki alkoi tuntumaan viimeisten tuntien aikana ihan kiitettävästi ihan harjoituksen puutteen vuoksi ja laudan käsittely kummasti hankaloitui siinä vaiheessa, kun reidet alkoi muistuttamaan ylikeitettyä spagettia. Arvatkaa, oliko seuraavana päivänä hankala päästä hevosen selkään..

Pakko jatkaa hommia täällä, mutta nyt kun sain kameran raahattua mukanani, niin enköhän pääse postaamaan jossain vaiheessa vihdoin taas täältäkin jotain.