Se käytännöllisin suomi - tanska -sanakirja

Moikka moi, viimeistä päivää täällä Köpiksen suunnalla vietetään tältä erää. Olen nautiskellut töiden jälkeen fillaroinnista Amagerin alueella, lueskellut, käynyt katselemassa maisemia.. kelit on ollut muutamaa sade- ja ukkoskuuroa lukuunottamatta varsin mukavat ja Amagerin seutu on aivan älyttömän kaunista näin kesäaikaan. Suosittelen, jos Tanskaan joskus suuntaatte, keskusta on tietty aina keskusta matkailijalle, mutta jos kaipaa hetkellistä rauhaa ja isoja ei-niin hoidettuja tai puistomaisia viheralueita, missä hengailla, niin metrolla suunta Vestamageriin ja ulos Sundbyn tai Bella Centerin tienoilla. Tai mikä jottei vasta päätepysäkilläkin :)

Mie jatkan hommia, mutta ihan pakko laittaa yksi kuva. Eilen kaupasta saamani muovikassi laittoi hymyilemään. Käyhän se toisinkin päin, yleisimpien ruokatarpeiden nimet tanskaksi alkaa olla jo hallinnassa (eli vapaasti "käytä aikaasi paremmin - opettele suomea, samalla kun pakkaat tavaroitasi").

En ikinä, milloinkaan, minä pysty tämän parempaan

Viime viikonloppuna tuli käytyä mini-expeditionilla Liesjärven kansallispuistossa. Hienot maisemat ja suht simppeli reitti, puolessatoista vuorokaudessa patikoi helposti 23 kilsaa kevyehkön rinkan kanssa. Käytännössä siis tuli kierrettyä koko alue Hämeen luontokeskukselle koukkaavaa pätkää lukuunottamatta, yöpyminen ja iltanuotiofiilistelyt Kaksvetisen kodalla. Kelikin oli vielä luokiteltavissa ainakin miltei kesäiseksi, joten hyvä ajoitus sen puolesta.

Koko homma lähti taas ihmeellisestä päähänpistosta (tuo ”haluun lähteä johonkin patikoimaan” alkaa olla varmaan turhankin usein meikäläisen suusta kuultu kommentti, mikäli erehtyy kysymään, mitä haluan tehdä vapaapäivinäni/viikonloppuina) joten ei muuta kun kamat kasaan ja eväiden ja teltan nouto. Ajamista ei tainnut paljoa tuntia enempää tulla, tosin viimeinen pätkä hienoa ”oikotietä” saattoi hidastaa kokonaisajomatkaa huomattavissa määrin. Ei, en osaa käyttää navigaattorin kaikkia hienouksia ja välillä ”tie kun tie” –asenne kostautuu.

On jotenkin huono merkki, että parkkipaikalla on miljuuna muuta autoa. Ekan iltapäivän matkanteko ei ehkä mennyt ihan putkeen, tai siis jälleen kerran reitit kaikuivat autioina, mutta joka helvatun nuotiopaikka oli totaalisen kansoitettu. Ja niitä edellisessä postauksessa nurisemiani parkkipaikkoja löytyi jälleen kerran jokaisen levähdyspaikan lähistöltä. Oltiin jo luopumassa ajatuksesta jäädä yöksi (ei, minua ei kiinnosta viettää yötä telttakylähelvetissä kymmenen muun porukan kanssa, joilla kaikilla tuntui olevan ideana vetää mahdollisimman tehokkaat ja kovaääniset kännit siinä pikkutunneilla. Kannatusta ei myöskään saanut partioleirin sekaan soluttautuminen, joten vaihtoehtoina oli yhdeksän jälkeen illalla joko a) toivoa löytävänsä edes suht rauhallinen paikka teltalle tai b) patikoida reilu kymmenen kilsaa takaisin autolle ja ajaa yötä vasten takaisin kotosalle), mutta viimeinen paikka oli tyhjä. Ei ketään.

Illan aikana siihen nuotiolle pysähtyi hetkeksi muutama porukka, mutta kukaan muu ei ollut jäämässä yöksi, joten kamat kotaan ja luksusluokan yösija pystyyn sinne telttaelämän sijaan. 

Seuraavana aamuna (tai päivän puolella siinä jo mentiin) kamat kasaan, aamukahvin keittely nuotiolla ja sitten rinkka selässä suunta takaisin autolle. Yksi pieni lounastauko vielä maasillalla auringonpaisteessa ja vaihteeksi taas kotiinlähtö suoraan sanottuna vitutti kun pientä oravaa. Varsinkin, kun Vantaalla odotti matkalaukun pakkaaminen ja aamulento Kööpenhaminaan, missä olen tosiaan viettänyt kuluneen viikon.. joutuen puhumaan kahdessa seminaarissa. Kammoan julkista esiintymistä suunnilleen yhtä paljon kun ampiaisia, joten sydänkohtaus oli pariin otteeseen lähellä ja se kylmänhikinen fiilis tuli liiankin tutuksi. Mutta tehty mikä tehty, nyt puhujanhommat on tältä erää paketissa ja paluulentokin oli jo viime yönä - en ole ihan varma, pysynkö itsekään enää kohta perässä sen suhteen, missä suunnilla liikun milloinkin. 

Tänään on ihan normaali työpäivä vielä ennen todennäköistä siirtymistä juhannuksen viettoon. Seuraava lento on bookattu tiistaille, joten ennen sitä tässä on hetki aikaa hengittää ja yrittää kirjoittaa jonkinnäköistä yhteenvetoa siitä, minkä parissa olen viimeiset puolitoista vuotta kiroillut. Yritän ajatella positiivisesti, loppusuoralla ollaan ekan aineiston ja sen tulosten julkaisemisen suhteen. Tosin odotan kauhulla sitä kritiikkiä, mitä arviointivaiheessa tuosta kässäristä on tulossa, mutta ei auta. 

Back to work, laters..

Päivän ponikuvat

..ja yleisön pyynnöstä lisää nelijalkaisia. Eilisillan maastoilun jälkeen mulla oli innokas apulainen heinienkantohommiin.. Vesisade + kamerakännykkä on taattua laatua, mutta haitanneeko tuo kun itse kohde on kuitenkin aina niin kaunis ;)

Ruokaa odotellessa..

Pidemmittä puheitta mukavaa viikonjatkoa kaikille, kirjoittelen paremmalla ajalla lisää - nyt paneudun takaisin luku-urakkani kimppuun.

Tarvitseeko kaikkialle päästä autolla?

Vietin eilen sunnuntaita Luukin ulkoilualueella, käyden kiertämässä sen pisimmän yhtenäiseksi merkatun reitin. Ymmärtääkseni tuo ei ole mikään luonnonsuojelualue tai kansallispuisto, vaan ihan jokapojan retkeilykohde ja jotain rakennettua pururudanpohjaa siinä kulki koko matkan. Reilun kahdeksan kilsan kierroksella oli pari nuotiopaikka ja muutamia laitureita pienten lampien rannoissa. Varsinaisen kierroksen aikana vastaan tuli vain muutamia koiranulkoiluttajia ja pari lenkkeilijää, mutta joka ikinen taukopaikka oli täyteen kansoitettu. Ja jokaisen taukopaikan viereen oli rakennettu n. 300 metrin päähän parkkipaikka, joten tadaa, perhe autoon ja sitten voidaankin suhata sillä farmariautolla nuotiopaikan viereen, ettei vahingossakaan tarvitse kävellä yhtään. 

Suhtaudun asiaan vähän kaksijakoisesti. Toisaalta on hienoa ja kunnioitettava lähtökohta, että kaikille tarjotaan mahdollisuus päästä ulos ja nauttimaan "luonnosta ja sen rauhasta", puhumattakaan retkeilyfiiliksestä. Ihan kaikkialla maailmassa ei kuitenkaan samanlaisia mahdollisuuksia ole kun Suomessa, joko se oikeasti luonnontilainen ympäristö puuttuu tai siellä kulkeminen on rajoitettu - meillähän saa jokamiehenoikeudella kuka hyvänsä liikuskella varsin vapaasti juuri siellä, missä nyt ikinä sattuukaan huvittamaan. 

Toisaalta pidän hieman surullisena, että siitä retkeilykokemuksesta on tehty jonkinlainen drive in-tapahtuma. Olen jossain määrin vanhan liiton naisia, mutta mulle on jotenkin iskostunut mieleen, että retkellä tai vaelluksella ollessa se nuotiopaikka on vain osaetappi, kiva levähtämispiste ja välttämätön paha (tai hyvä) reissun ruokahuoltoa ajatellen. Ei sen pitäisi olla mikään the thing, johon voi körötellä lämpimänä pysyneitä mäkkisafkoja syömään kauniisiin maisemiin. Jos alkaa tulla kylmä tai itikat kiusaamaan, voi taas loikata turvaan sinne autoon ja ajella äkkiä takaisin kotiin katsomaan Salkkareita ja päivittämään facebookiin, kuinka olikin kiva ja raskas retkipäivä, kyllä nyt on reipas fiilis kun on oltu ulkona uuh. 

En tarkoita, että retkeilemisestä pitäisi tehdä joku vain pienelle porukalle tarkoitettu hifistelyharrastus ja nuotiopaikoille pääsystä mahdollista vain taitavimmille alpinisteille, mutta pitääkö niiden ihan jokaisen olla kaikkien saavutettavissa ilman minkäänlaisia ponnisteluita? Ei tämä nyt mikään ihan yleinen "ongelma" vielä ole, mutta ainakin täällä Etelä-Suomessa yleistyvä trendi. Tokihan saan tarpoa pohjoisissa keskellä-ei-mitään kymmeniä kilometrejä ennen jonkinmoisen laavun löytämistä, mutta miksi täällä kaiken pitäisi olla niin helposti kaikkien saatavilla? Kyllä, myönnetään että tätä vanhaa harpyijaa ihan rehellisesti ottaen ärsyttää ja pahasti, kun puolivälissä matkaa yritän pysähtyä johonkin kaunismaisemaiselle taukopaikalle kaivamaan repusta sen lätsähtäneen eväsleivän esille ja suunnilleen samalla hetkellä kun istun alas, kuuluu kuinka auto pysähtyy sadan metrin päähän. Paikalle porhaltaa perhe X kylmälaukun kanssa ja levittäytyy taukopaikalle, tämä on fine, sopu sijaa antaa. Mutta siinä vaiheessa meikäläistä alkaa risoa, kun Janipetteri kaivaa kylmälaukusta kokiksen ja nurisee ekan hörpyn jälkeen, että se ei ole tarpeeksi kylmää, johon vanhempi toteaa, että no käy hakemassa sieltä auton jääkaapista (!!) toinen pullo. Poistun paikalta pikamarssia takavasemmalle siinä vaiheessa, kun Janipetteri vetäisee raivarit aiheesta "no ei hän nyt enää jaksa kävellä autolle asti" ja isukki lähtee kiltisti hakemaan sitä saamarin limua hiljentääkseen jälkikasvunsa.

Haluaisin, että jokaisella olisi edelleen mahdollisuus luonnossa liikkumiseen. Siihen ihan oikeaan retkeilyyn, joka pitää sisällään muutakin kun sen eväshetken parkkista lähimmällä taukopaikalla. Nyt tuntuu, että väki jakautuu tässäkin asiassa yhä enemmän ja enemmän ja se osa, joka oikeasti haluaisi nauttia siitä luontokokemuksesta, joutuu kärsimään mallista tuoda valmiiksipureskellut ja turvallisiksi testatut "luontokokemukset" suunnilleen kotiovelle. On hyvä, että on olemassa niitä helppopääsyisiä jokaiselle sopivia taukopaikkojakin reiteillä (ja että ylipäätään ylläpidetään liikuntaesteiseillekin sopivia vaihtoehtoja päästä luontoon), mutta voisiko niiden vaihtoehtona tarjota reiteille edes yhden oikeasti rauhallisemmaksi tarkoitetun syrjäisen vaihtoehdonkin? Ainakin, jos reittiä mainostetaan retkeilykohteena..

Tietty voi taas pitää turhana nillittämisestä, totta kai on "kannattavampaa" tarjota palveluja siellä, missä käyttäjävolyymit ovat isompia ja truuvaeltamisesta pitäville Suomi on täynnä metsää (ja pohjoisempia kansallispuistoja, tervemenoa sinne siis..), mutta miksi kaiken pitää olla joko-tai? Ei välimuotoja? Harrastuksesta on kohta tarjolla vain beginner-taso ja seuraava vaihtoehto sitten professional. Ihan vielä ei näin ole, mutta pelottavasti kehitys tuntuu menevän niin, että paikka on joko kaikille tarjolla tai sitten totaalisen autioitunut ja ylläpitämätön erämaa, johon aika harvalla on enää asiaa järjellä ajatellen. Mitä enemmän retkeilyn suosio (tai trendikkyys) kasvaa, sitä suurempi kuilu muodostuu näiden välille. Okei, kritiikkini ei sinällään koske missään määrin Luukkia, se on varsin kaunis paikka ja selkeästi ulkoilualueena mainostettu, mutta siellä ollessani tätä aloin pohtimaan kun samaa on ollut havaittavissa muuallakin. Ehkä mulla on tietty pelko persiissä, että luontomatkailun suosion yleistyessä ja koko alan kaupallistuessa meillä ei ole enää kauaa olemassa sellaista perinteistä jokamiehenoikeuksiin ja kansalaistaitoihin perustuvaa retkeilykulttuuria. Ehken halua ajatella luontoa minään elämyspuistona, johon tullaan suorittamaan erilaisia aktiviteetteja, vaan pitää sen jonkinlaisena "pyhänä" paikkana, jossa voi rauhoittua ja rentoutua. 

Tästä tuli nyt hirveä paasaus, enkä ole ihan varma osasinko pukea ajatukset ymmärrettävästi tekstiksi. Toivottavasti, sillä tässä tuli taas liikuttua niiden jollain tavalla itselle tärkeiden asioiden äärellä. 

Viaraampia kaviokkaita kavereita

Eilen oli mahtavat ratsastuskelit ja kiipesin pitkästä aikaa ihan hevoskokoisenkin otuksen selkään. Tai siis kaviokkaan mitat oli samaa luokkaa kun mitä Allulla oli korkeutta ja pituutta, mutta kummasti sitä on unohtanut, että kaulaa voi olla edessä vähän enemmänkin. Vakiovuokris on kuitenkin niin kompaktin kokoinen pikkupaketti kaikkiin suuntiin.. Vanhempi tammarouva oli kyllä varsinainen mummonkuljetin, eli hyvin pystyi ihailemaan maisemiakin reissussa ollessaan. Ei pahemmin haitannut ohi pörräävät enduropyörät eikä peräkärryn kanssa kolistelevat traktorit :) 

Ensi perjantaina on Kuopiossa mielenkiintoinen väitöstilaisuus, joten todennäköisesti tiedossa on pikainen reissu sinne suunnille - täytyy nyt vaan katsoa, miten aikataulut menee, kun seuraavana maanantaina on oltava taas Tanskan puolella. Olisi kiva viettää pitkästä aikaa muutama päivä Kuopiossakin, mutta tämä on nyt ajankohdaltaan vähän huono, ainakaan viikonlopuksi en pysty jäämään tai tulee maanantaiaamuna hyvin väsynyt raahautuminen lentokentälle. Tässä nyt vaan pohdinnassa, että vietänkö juhannuksen Köpiksessä vai tulenko kuitenkin viikonlopuksi tänne.. pahus, osaan kyllä tämän aikatauluttamisen ja suunnittelun jalon taidon. 

Mutta on tässä vielä useampi päivä aikaa, ennen kun tarvitsee alkaa stressaamaan noista sen enempää. Ja ne päivät aion käyttää (paitsi töitä tehden, tietty) ratsastaen ja nautiskellen maisemista. Sain fillarinkin taas tänään hoidettua kuntoon, joten jos huomenna säät sallii, niin pidempi pyöräreissukin voisi olla ihan paikallaan. 

Laaksolla tapahtuu

Helsingissähän on ollut nyt tosiaan vaikka ja mitä Japani-aiheista tapahtumaa ja huipennuksena eilen Laakson ratsastusareenalla Yabusame-samuraiden jousiammuntaseremonia. Hevosia näkyvissä, joten tokihan se oli lähdettävä tsekkaamaan, mistä on kyse. Olin paikalla päivän jälkimmäisessä ja samalla koko tapahtuman päättävässä seremoniassa ja kuulemma koko sunnuntain aikana Laaksolla oli arvioitu olleen 10 000 kävijää. Minkä huomasi kyllä yleisömäärästä, oli hieman vaikeaa saada sihtailtua kameraa sellaiseen kulmaan, että ylimääräisiä päälakia ei näkyisi jokaisen foton alalaidalla.. Notta kuvien laatu on sitten vähän mitä on.

Mielettömän hieno tapahtumahan tuo oli, ei voi kieltää ja oli hauska katsella varsinkin suomenhevosia jousiampujien alla vaikken mikään suokki-ihminen olekaan. Jotenkin ne oli vaan niin.. persoonallisia ja symppiksiä paahtaessaan mukamas hirveää kyytiä radalla :) Alakuvassa näkyvä Piirron Voikko varsinkin sai hymyilemään joka kerta ohittaessaan, sillä hummalla oli asenne kohdillaan!

Melkoista taituruutta tuon täytyi vaatia, puhumattakaan reisilihaksista.. En tiedä, miten hyvin japanilaiset samurait istuu suomalaiseen ympäristöön noin yleensä, mutta välillä siinä unohti seisoskelevansa ihan perinteisen boreaalisen havumetsikön keskellä. Kaunista katseltavaa kaikin puolin, joskin olen ehkä outo, mutta välillä selostajan puhe jopa häiritsi tunnelmaa. Ainakin mun korvien välissä. No offense, ei ollut huono juontaja, mutta jotenkin miellän japanilaisen kulttuurin ja hommaan liittyvän henkisyyden.. hiljaisemmaksi? En tiedä enkä osaa nyt paremmin selittää, mutta ehkä tajusitte mitä tuolla tarkoitin. Nyt fiilis oli välillä kun olisi seurannut Mertsin juontamaa lätkämatsia (mikä ei toki ole missään määrin huono sekään, mutta argh, tilanne..)

Hummat ja ratsastusosuus ei toki ollut kaikki, vaan paikalla suoritettiin asiaankuuluvat siunaukset ja rituaalit shintolaispappien tekemänä. Missasin valitettavasti ihan alun tapahtumasta (kiitos jo aiemmin mainostamilleni Keskuspuiston surkeille tienviitoille, onneksi oli kännykässä navigaattori. Maununnevallehan mun pitikin päätyä juu..) ja paleltumiskuoleman pelossa jouduin hiippailemaan takaisin kotimatkallekin jo ennen loppupuhetta. Kaikkiaan kuitenkin älyttömän mielenkiintoinen tapahtuma ja ehdottomasti näkemisen (ja kuulemisen) arvoinen. Ja noiden ratsastajien tasapaino oli kyllä melko kateuttaherättävää..

Eli normaali sunnuntaipäivä pk-seudulla, mutta nyt arki töineen kutsuu ja meikäläisen lounasbreikki alkaa olla ohi, joten moikka taas ja palaillaan paremmalla ajalla.