Good times

Lauantaina viikkoja jatkunut vesisade vihdoin taukosi, lätäköihin oli muodostunut ohut jääpeite ja henkäyksenohut kerros lunta peitti maata paikoitellen. Marraskuun aurinko ei pystynyt sulattamaan pientä toivoa talvesta koko päivänä, mutta fiilistä se riitti nostamaan monta pykälää. Ja mikäs sen parempaa, kun pienet viikonloppuratsastelut. Tosin ihan täydellisesti ei tullut hyödynnettyä huikeaa keliä vaan oltiin vähän tylsiä ja painuttiin maneesia kiertämään ja leikkimään vakavastiotettavaa kouluratsukkoa (normisetti, eli meitsi ilman satulaa kun ponilla on vaan niin supertasaiset askeleet ja koko mun ratsastukseni tuntuu olevan sata kertaa vaivattomampaa ilman turhaa nahkalättyä välissä.. Pääsen paljon vähemmällä työllä surkeine vatsalihaksineni, tosin lipizzoissa on se kiva puoli, että ne liikkuvat luonnostaan varsin ryhdikkäinä - tällainen laiska ratsastaja voi vähän huijata, ilman että näytetään ihan puskaöökköstasoisilta).

Tänään kävin moikkaamassa keskustassa pitkästä aikaa kaveriani ja tuntuu siltä, että pitkästä aikaa olen onnistunut kulkemaan miltei koko viikonlopun hymy korvissa. Jees. Ei hassumpi viikko noin kaikkiaan, pieni reissaaminen vissiin piristää arkea ja hyvät kaksi- ja nelijalkaiset kaverit on varsinainen elämän suola :))

Hämmentävää kyllä, vaikka olen juossut paikasta toiseen aika kiireiselläkin aikataululla, niin pitkästä aikaa tuntuu siltä, että viikko ei ole vain vierähtänyt huomaamatta ohi. Ehkä tässä on ollut se pieni ero elämisen ja hetkessä elämisen välillä? Ei sillä, siivoamaan en ole kyllä viikonloppuna ehtinyt, mutta väliäkö sillä. Moppia joutaa heiluttelemaan huomennakin. 

Nothing's gonna stop me now, California here we come

Kyllä, ansaitsisin varmaan "vuoden (laiskin) bloggari" -tittelin tällä aktiivisuudella, mutta ei auta. Väitän vaan tiukasti, että on ollu vähän kiireitä hei. Tällä hetkellä olen Köpiksessä ja yritän räpeltää huomiselle presentaatiota ja kuten huomaatte, homma etenee ihan suunnitelmien mukaan. 

Olen kuvitellut, että Suomessa aloitetaan joulun fiilistely turhan aikaiseen. Höpö höpö, täällä on jouluvaloja ja ties mitä kimaltavia hörselöitä liikkeiden ovilla, Tivoli täydessä talvitällingissä ja niin edespäin. Puissa on lehdet ja nurtsi on jotakuinkin vihreäksi luokiteltavissa, lämmintä lähemmäs kymmenen astetta ja lentokentällä soi joululaulut. Jepjep. Mutta täytyy myöntää, että joulua odotteleva Köpis on varsin kaunis mesta ja käveleminen hotellille kaupungin läpi on jo itsessään suoranainen kokemus. Manasin mielessäni kun pokkarikamera ei oikein pimeässä kuvaamisessa pelitä, mutta katsellaan josko ehtisin huomenna hieman kiertelemään paikkoja valoisan aikaankin ennen kun joudun taas juoksemaan lentokentälle (kuuntelemaan lisää joululauluja..)

Surkeahko yritys kuvata Tivolin porttia tänä aamuna..

Laitoin tänään hakemusta seuraavaan konferenssireissuun ja noin tunnissa tuli hyväksyntä, joten tammikuussa pitäisi sitten pakata laukut ja suunnata kohti Kaliforniaa. Pientä jänskätystä ilmassa, mutta ei hitsi, tämä on mahtavaa. Pakko myöntää, että epäilin kyllä hyväksytyksi tulemista, mutta paistaa se päivä risukasaankin silloin tällöin. Ja annoin lopulta periksi feisbuukille. Prkl. Joukkopainostus tehosi lopulta parin vuoden kuumotuksen jälkeen. 

Yritän jatkaa tuon huomisen valmistelua ja palaan asiaan viikonloppuna.. 

Suomalaista ruokailukulttuuria? Part. 2 ilman traumoja

Tuossa menneillä viikoilla kävin lounastamassa pitkästä aikaa ihan yliopiston ruokalassa normaalin "vetäisen lounaaksi mitä kaapista löytyy ja mitä nyt ehdin pureskelemaan" -vaihtoehdon sijaan. Se oli taas sarjassamme kokemuksia, jotka olin jo ehtinyt unohtaa. Ruoka oli ihan hyvää (huomioden, että isoille joukoille tehtäessä maustaminen on pidettävä aika neutraalina), salaatteja oli paljon ja vaihtoehtoja tiskissä aina kolme plus joku kalliimpi tiskin alta myytävä annos. Ja opiskelijahintaisena hyvinkin huokeaa.

Mutta. Ensinnäkin miten halavatun vaikeaa se sapuskan lappaaminen lautaselle tai maksupäätteen käyttäminen voi olla? Linjasto ei liiku mihinkään ja siinähän sitten seisot. Ruuhka-aikana harvinaisen persiistä, kun luentojen välillä piti ehtiä puolessa tunnissa safkaamaan ja siitä ajasta sitten vartti kului jonossa. Olen tullut sen suhteen vanhaksi, että jos kerrankin syön pöydän ääressä, niin haluan käyttää siihen aikaa. Syödä rauhassa ja hitaasti. Onko niin, että Suomessa työpaikoilla ruokatunti on normaalikäytäntönä "virallisesti" jonkun 20-30 min? Ei ihme, että syöminen ja ruoka aiheuttaa niin pahuksen paljon ongelmia meille.

Seuraava juttu onkin se rahapuoli. Ymmärrän tasavertaisuusperiaatteen, että jokaisella on mahdollisuus saada sitä ruokaa, mutta kyllä mua nyt helkkari sentään korpeaa, että jonossa edellämenevä lastaa evästä tarjottimen reunojen ylikin kun itsellä on se noin lautasmallin mukainen (miinus leipä, mennään tähän kohta) annos ja maksan täsmälleen saman summan. Tasavertaista olisi mun nähdäkseni myös se, että maksat siitä, mitä otat (kyllä, isompi mieshenkilö syö enemmän kun pienenkö nainen, mutta edelleen pidän sitä ihan oikeudenmukaisena, että se joka syö, maksaa eikä maksateta enemmän syövien ylimeneviä osuuksia kustannuksista niillä pieniruokaisemmilla). Lautasen painon perusteella määräytyy summa. Veikkaisin vähentävän ruokahävikkiäkin kun jengi joutuisi oikeasti arvioimaan, paljonko sitä pastaa ahtaa naamariinsa eikä vaan ottaisi "varmuuden vuoksi" Mt. bologneseEverestiä lautaselleen nakaten sitten kolmasosan biojätteeseen kun -oho- tuli lapattua liikaa. Vähentäisiköhän jatkuvia korotuspaineita aterioiden hinnoissa..?

Oikeastaan tuosta leivästä jätän kommentoinnin siihen, että ei mene jakeluun, miksi sitä pidetään jonain normaalina osana ateriaa. Tosin veikkaan, että olisin peruskoulussa jäänyt pari kertaa aika nälkäiseksi ilman näkkileipätarjoilua, mutta toisaalta siinähän sitä olisi kai oppinut.. Imho leipä on hyvää ja nakerran kyllä välillä välipalaksi tai jopa korvaan lounaan leivällä kiiretilanteessa, mutta että siihen päälle pitäisi vetästä pottumuusit ja kalapuikot? Pidän leivän yleistä tarjoamista aterialla ruoka-aineympyrän virhetulkintana - jos nyt oletetaan, että se on joku ravitsemuksellinen totuus. 

Verrokkina: Tanska ei ole kaikin puolin täydellinen maa myöskään, mutta mitä ruokakulttuuriin tulee, niin ainakin sen osalta tässä yliopistovertailussa Suomi ottaa turpaansa. Lounastunti saa kestää (työntekijällä) tosiaan sen tunnin jos niin haluaa ja yleensä safkaaminen tapahtuu porukassa tai sitten saa olla todella pahuksenmoinen kiire ja hyvät selittelyt valmiina, jos vetäisee pikaevään työpöydän ääressä. Työajat ehkä hieman poikkeaa, mutta toisaalta en muista, että olisin kovinkaan usein manannut puoli neljältä, että loppuispa jo, kuolen nälkään. Kanttiinissa on seisova pöytä, josta puikkelehdit ottamaan mitä haluat ilman linjastojonossa seisoskelua ja tämän jälkeen kipaiset kassalle, jossa eväsboksi punnitaan ja hinta määräytyy sen mukaan. Valmiiksitäytetyt leivät ei kuulu perushintaan vaan niistä on kappalehinta, tosin se käy sitten yksistään lounaaksi. Ja sori, mutta systeemi toimii. Ilmeisesti ainakin jossain määrin ravitsemuksellisestikin, koska välillä tunnen itseni siellä ollessani aika isokokoiseksi, vaikka suomalaisittain mut ihan hoikaksi luokitellaankin. 

Kuva peda.fi

Vastarannan kiiski virtavesissä

Ei, mä en ole kuollut. Ainakaan tietääkseni. Ehkä muumioiduin jossain määrin ikkunattomaan huoneeseen elektronimikroskoopin äärelle edellisellä viikolla ja yritin unohtaa ympäröivän maailman olemassaolon - noita työkuvailuhommia edeltänyt opintoihin sisällytettävä kurssi oheistilaisuuksineen vaan yksinkertaisesti vei 90 prosenttia päivien valveillaoloajasta ja meikäläisen sosiaalisen elämän kiintiö on todennäköisesti täytetty seuraavaksi viideksi vuodeksi.

Ja kyllä, varsinkin kurssilla oli aivan helkkarin hauskaa, vaikka välillä tuntuikin, että ei jumaleissön, alankohan mie olla vähän liian vanha tällaiseen. No mutta ei siinä. Oon tainnut kuitenkin kenttätöiden jälkeen nurista muutamaankin otteeseen kun mitään ei tapahdu, nyt kun sitten tuli kertalaakista kahden viikon häslinkijakso, niin pitäis vaan pitää turpansa kiinni ja koettaa nauttia menosta.

Nyt tiedossa on sitten suht rauhallinen viikko, saan istuskella kotitoimistolla mököttämässä risat verkkarit jalassa (tosin aloitin maanantain hienosti käyttämällä auton katsastuksessa. Eikä muru hitto vieköön mennyt edes läpi, takajarruissa oli liikaa heittoa. Ja perusnurinat ajovaloyhdistelmästä. Suomi on paska maa). Olin muuten unohtanut, miten kylmä yliopistolla oikein on. Onneksi olin tajunnut pakata villapaidan ja muuta lämmintä mukaan, mutta silti ikuinen vilukissa taas tyrski nenä vuotaen jossain patterin vieressä. Ja hei, suomalaiset toimistot ja asuintalot on silti varsin lämpimiä. Meillä täällä on 2-4 astetta lämpimämmät sisätilat kun esim. Tanskassa, siellä t-paidassa hengailu kotioloissa ei ole mikään käytäntö. Saati sitten työpaikalla. Ja sen koleuden kyllä oikeasti huomaa, varsinkin kosteammilla keleillä. Eli truu-tanskalaiset kollegani kurssilla kahvitauoilla ihmettelivät, miten yliopistolla luokkahuoneessa ja majapaikkahotellissa voikin olla niiiiiin kuuma ja mie istun vieressä takki päällä ja lapaset kädessä, huulet sinisenä ja kiroten mielessäni marraskuun kelit ja loskasta läpimärät maiharini. 

Vikat letut odottamassa tarkasteluvuoroaan

Jatketaan marraskuusta. Sen talven tulon ja joulun lähestymisen voi tosiaan aistia. Iloisen vihreä nurmikko sieltä syyssateiden aiheuttaman tulvan alta vaan pilkottelee ja kappas, johan on joka toisessa talossa pihalla ne prkleen jouluvalot (ihan turha sanoa että ne on talvi/pimeävalot, talvea ei olla vielä nähtykään ja tällä alueella ei kaikkien katulamppujen/työmaavalojen/lentokentän merkkivalojen/mainosvalojen keskellä voi kyllä oikein pimeydestäkään nurista). Ah marraskuu. Kohta alkaa joululaulut soimaan kaupoissa ja kaiken pirteän harmauden keskelle nousee joulukadut ja ties mitkä muut ihanuudet. Ihan oikeasti mä pidän joulusta ja siitä oikeasta lumisesta talvesta pimeine iltoineen, mutta siihen on puoltoista kuukautta aikaa, joten voitaisko odotella vielä hetki, please?

Näihin tunnelmiin..