Vitsi, kohta on eka viikko helmikuutakin jo takana.. Minne ihmeeseen aika oikein katoaa? Paluu arkeen tai sanotaanko, että perinteisempään työskentelytilaan (eli yöpaita päällä sohvalla dataa naputellen ja sosiaaliset kontaktit Skypen välityksellä hoitaen) on taas tehty. Seuraava reissu suuntautuu todennäköisesti Köpikseen ja kerran vielä pitäisi reissata lähiaikoina työn puolesta Kuopioonkin, sitten ajatukset enemmän kohti kesää ja kenttäkautta. Ja tosiaan jatko-opiskelijana täytyy jonkin verran tehdä noita ihan perinteisiä kursseja, sopivien löytäminen vaan tuntuu olevan hankalaa. Tai sitten joko missaan dedikset hakemuksille tai huomaan jonkun vapaan osallistumisen kurssi-ilmoituksen siinä vaiheessa, kun siitä on pidetty jo yli puolet. Joskin kävin nyt aamusta Helsingin yliopiston opintoasioiden toimistolla juttelemassa mahdollisuudesta suorittaa kursseja täällä ja näyttäisi onnistuvan.
Juoksuharjoittelukin on ollut viime aikoina ihan jumissa, Kuopiossa käydessä taisin ulkoiluttaa lenkkitossuja kertaalleen. Nyt maanantaina viimeksi kävin hölköttelemässä kevyen tunnin peruslenkin ja manasin taas, kuinka kaavoihin kangistunut olen. Aina samat reitit ja sama nopeus, kämpille palatessa en ole hengästynyt enkä pahemmin edes hionnut. Olen kertakaikkisen jämähtänyt 10 kilsaan tunnissa, oli se juostu matka sitten 5,10 tai 15 kilsaa (no jos se on 42 kilsaa tuohon vauhtiin, niin kai se on ihan ok. Mutta neljään tuntiin sillä ei pääse). Pidän juoksemisesta, mutta tällä hetkellä turhauttaa. Kai sitä pitäisi tehdä kuten juoksuoppaissa neuvotaan, ottaa sykemittari avuksi -niin, aloittaa hankkimalla siihen ne uudet paristot.. ikuisuusprojekti- ja mennä lenkit sen mukaan.
Lähdin muuten eilen pikaiseen töiden jälkeen hakemaan maitoa ja eksyin samalla reissulla johonkin laukkuliikkeeseen (huono juttu kun lähin maitotiski sijaitsee yhdessä alueen suurimmista kauppakeskuksista). Mutta ta-dah, mie löysin vihdoinkin uuden lompakon! Niin, sen lisäksi, että onnistuin kustomoimaan Kuopiossa ollessani buutsien pohjan uuteen uskoon, olen jo aikaisemmin nykäissyt vahingossa lompakkoni painonapin irti ja repäissyt setelitaskuun avaimella reiän. Jep. Mitenkään kovin aktiivisesti en ole jaksanut katsella uuden lonspan perään ja jos silmiin on osunutkin joku siedettävän näköinen yksilö (lue: riittävän kokoinen kadottamaan sisuksiinsa miun korttiarsenaalin, mutta kuitenkin sen verran pieni, että mahtuu takataskuun), niin hinta on ollut apurahatutkijalle sietämätön. Vaikka raahaankin sitä nyssäkkää mukana 365 päivänä vuodesta useiden vuosien ajan, niin en silti ole hirveän innostunut tuhlaamaan siihen omaisuutta, koska en välittäisi maksaa mistään merkistä. Mutta nyt ei siis tarvitse enää kaivella niitä kolikoita ja kortteja repun pohjalta. Täytyy kyllä myöntää, että siihenkin tottui parissa kuukaudessa ja loppuvaiheissa lonspan ympärille pyöräytetty hiuslenkki piti useimmiten S-, K-, P-, X- ja ties minkä ryhmän bonuspahvit jotakuinkin oikeassa paikassa. Olisi kai vanhallakin pärjätty vielä jokunen vuosi.
Kello näyttää lounasaikaa, joten bloggari poistuu keittiön puolelle (ja laittaa ihan ensimmäiseksi kameran latautumaan..).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti