Sunday sightseeing

Kahdeksan päivää armonaikaa. Järkevä ihminen olisi kiltisti istua napottanut koko päivän koneen ääressä kirjoittamassa maaperän lämpenemisen vaikutuksista mikro-organismien hajotusaktiivisuuteen, mutta eääh, minähän päätin tänään suunnata pyöräreissulle Vuosaareen. Meikäläisen ensimmäinen varsinainen kosketus ja soluttautuminen pahamaineiseen Itä-Helsinkiin. Kännykän akku sanoi poks jossain 54 kilsan trackaamisen jälkeen, mutta hieman alle 60 kilometriä taisi tulla saldoksi. Ja Inserani surullisenkuuluisa takarengas tyhjeni jossain siellä 40 kilsan kohdalla.. Tosin tällä kertaa mulla oli pumppu ja vararengas messissä, joten ähäkutti vaan. Tämä oli neljäs tai viides kerta tänä vuonna, kun sama rengas sanoo kesken reissun sopimuksensa irti ilman mitään näkyvää syytä, joten tossa ulkorenkaassa on pakko olla jotain vikaa. Ei auta kun tilata sekä nastarenkaat että kevlarit lähiaikoina, ei tule mitään.

Vuosaaren sataman "vieressä" on merelle ja satamaan avautuva näköalapaikka Horisontti meluvallin päätyyn rakennettuna. Olin itse asiassa aika yllättynyt, kuinka rauhallinen paikka Vuosaari oli (tosin tietty nyt oli sunnuntai, mutta silti). Olihan siellä satama-alueella X kappaletta kontteja odottamassa lastaamista ja ties mitä rekkoja ja satamanostureita ranta täynnä, mutta en nähnyt kun pari isompaa alusta. Näköalapaikallakaan ei ollut ketään muita ja koko puolentoista kilometrin matkalla satamasta meluvallin päätyyn ei näkynyt kun pari kalastajaa. Sekä luodolla kököttämässä kasa joutsenia. 

Näkymä Horisontilta vallin toiselle puolelle

Parit täysperävaunut satamassa

 Pikaisen evästauon jälkeen suunta kohti viereistä pientä luonnonsuojelualuetta Mustavuorta. En hirveän hyvin ehtinyt perehtymään alueeseen etukäteen, mutta ilmeisesti jonkinlaisia sodanaikaisia raunioita sekä kasvillisuudeltaan ja linnustoltaan poikkeuksellisen runsasta aluetta. Parkkipaikalta tuli lähdettyä seuraamaan ihan pururataa, mutta jossain vaiheessa ajo siirtyi vanhalle kivetylle tykkitielle, jossa sai taiteilla fillarin kanssa vähän enemmän ettei päätynyt turvalleen johonkin juurikkoon. Extemporena tehty reittivalinta kuitenkin toimni ja tykkitie päättyi sopivasti jonnekin kehäkolmosen ja Porvoontien laitamille, josta pääsi takaisin asvalttipohjalle jatkamaan eksymistä (ja korjaamaan rengasta, jeejee). Olen muuten aina kuvitellut, että kehäkolmosen varrella kulkisi koko matkalta pyörätie. No ei kulje. Matka takaisin Länsi-Vantaalle sujui kiertämällä takaisin kehäykköselle ja Malmin läpi Vantaan puolelle, mikä oli aika turhauttava ylimääräinen koukkaus. Varmaan jostain pienempien teiden kautta olisi päässyt myös, mutta ilman navigaattoria tai karttaa nenän edessä on helpompaa ottaa muutama lisäkilometri kun alkaa arpomaan joka risteyksessä reittiä uusiksi. 

Heittämällä erikoisin paikka, missä olen fillarilla kulkenut

Kaikkiaan kuitenkin onnistunut reissu, muistona kesän tyylikkäimmät rusketusrajat urheilutopista ja repusta. Ja Itä-Helsingissä näytti olevan paljon kivoja pientaloalueita, joten Itiksen ja Myllypuron metroasemaseutujen perusteella saatu kuva ei ehkä kerro ihan koko totuutta ;) 

Hyvin suunniteltu on kaukana loisteliaasta lopputuloksesta

Päässä on soinut koko aamun Apulannan maanantai. Viikonloppu katosi -taas- jonnekin ja vaikka sainkin mukamas ison kasan asioita to do -listaltani tehtyä (mm. putsattua tallimaiharini siihen kuntoon, että parin sentin taiteellisesti asettuneen mutakerrospinnoituksen sijaan niistä näkee nykyään paikoitellen jopa alkuperäistä väriä..), tuntuu kun en olisi ehtinyt varsinaisesti viettämään sitä vapaata. Toisaalta oli kiva vierailla pitkästä aikaa isovanhempien luona moikkaamassa kisukattia ja käydä pariinkin otteeseen hevosen selässä fiilistelemässä niitä vihdoinkin vähän kesäisemmältä tuntuvia kelejä. Ja sain jopa kirjoitettua jonkin verran työjuttujakin, vaikka perjantaisen yleisahdistuksen kourissa olin vaihteeksi valmis nakkaamaan läppärini kolmannesta kerroksesta asvalttiin. Onneksi mulla on näköjään edelleen olemassa rahtunen itsehillintää. 

Sunnuntaikävelyllä poniinin kanssa

En ole tainnut tänne vielä mainitakaan, mutta ilmoittauduin mukaan yhteen juoksutapahtumaan elokuun loppupuolelle - kyseessä nyt ei ole sen huikeampi matka kun 5 km, mutta olen säännöllisen epäsäännöllisesti koettanut käydä hölkkäilemässä sitä varten. Mun isoin ongelmani juostessa on aina ollut vauhdin puute. Jaksan kyllä hölkötellä rauhallista 8-9 kilsan tuntivauhtia sen suuremmin väsähtämättä, mutta oikeastaan heti kun mennään yli kympin nopeuteen, niin tahti jotenkin sekoaa ja homma muuttuu hankalaksi. 

Eilen aamulla ajattelin lähteä ihan piruuttani kokeilemaan kiihtyvätahtista lenkkiä asvaltille (tässä kohtaa mainittakoon, että a) minä juoksen 95 % kaikista lenkeistäni tasatahtisina, koska vihaan syvästi kaikkea sprinttaamiseen ja intervalleihin viittaavaakin, siinä tulee hiki ja b) polvet ei arvosta asvalttipohjaa pätkän vertaa ja normaalisti kartan asvalttipohjaa kun ruttoa). Ja fiksumpi olisi laittanut ehkä luottolenkkarit jalkaan, mutta ehei, minä nerokkaasti halusin testata slicksipohjaisia tossuja. Vaikken mikään juoksuhifistelijä olekaan, niin sen verran on kantapään kautta opittu, että maastojuoksukenkien pohjakuviointi oikeasti tarraa asvalttiin kiinni ikävästi (=juokseminen tavallaan tökkäisee jokaisen askeleen kohdalla, kun pohja ei salli "liukumista") verrattuna sellaiseen sileään peruslenkkarin pohjaan. Kaksi aivosoluani päätteli siis, että slickseillä saan ehkä vähän lisää vauhtia ja asvaltti ei tunnu niin pahalta. Heko heko.

Näistä lähtökohdista ekat kaksi kilometriä meni yllättävän jouhevasti. Lämmittelykilsalle kirjautui 9.3 km/h, toka meni helpon tuntuisesti 10.3 km/h mutta annas olla, kolmannen kilsan puolivälissä huomasin kengän hiertävän aivan helvatusti ja kaikista sukan oikomisista ja nauhojen fiksailuista huolimatta jouduin antamaan periksi vauhdin suhteen ja pudotus takaisin sinne kymmenen alle. Neljännen alussa totesin, että ei tule mitään ja sisulla nilkutin viimeiselle puolikkaalle sentään 13.8 km/h. Lopputuloksena peukalonpään kokoiset vesikellot jalkapohjissa ja juoksijalla metrinen lepa otsassa. Helkkari. Ei menny ihan suunnitelmien mukaan. 

Venyttelytauolla jonkun aikaisemman iltalenkin yhteydessä

Pohdin tässä just perinteiseen luovuttajatyyliin, että saanko jonkun ylipuhuttua juoksemaan mun puolesta vai toteanko vaan, että lahjattomat treenaa ja kokeilen onneani kylmiltään. Tietysti viimeisenä vaihtoehtona voi miettiä, nöyrrynkö tässä treenailemaan seuraavat kolme viikkoa ihan perinteiseen malliin niitä inhottavampiakin harjoituksia (yhyy mäkivedot, en ole kyllä kaivannut teitä yhtään). Doping? Neljä tölkkiä limebatterya ennen starttivuoroa ja sen jälkeen voinkin keskittyä etsiskelemään vessaa juoksemisen sijaan. No hei, onneksi tää ei ole niin vakavaa ;)

Väikkäriahdistuksen ABC

A on ihan selvästi aika. Loppuu kesken. Näin viimeisten viikkojen kohdalla sen huomaa. 24 tuntia on ihan pahuksen lyhyt aika. Kuten myös kuukausi. Ja niin on oikeastaan kolme ja puoli vuottakin.

Byrokratia paperien palauttelussa tuntuu onneksi olevan Tanskassa vähän vähemmän kankeaa kun Suomessa. Jee. Jotain positiivista tälle listalle, tosin positiivinen ja byrokratia samassa lauseessa on suunnilleen yhtä yhteensopivaa, kun jos selittäisi kolmannen maailmansodan olevan parasta, mitä koralliriuttojen herkille ekosysteemeille voisi tapahtua.

CPH joko loppuliitteellä airport tai ilman sitä. On tullut jotakuinkin tutuksi. Lentokentällä suunnistan vaikka silmät ummessa, kaupungissa harrastan edelleen legendaarisia "eksyn matkalla lähikauppaan" -retkiäni. On tullut soiteltua useampaankin kertaan tutuille, että oon jossain täällä, et viittis kertoo, mihin suuntaan seuraavasta risteyksestä pitää kääntyä?

Deadline. Lähestyy. Ai miten niin alkaa olla pientä stressiä havaittavissa?

Epätoivoiseksikin tätä viimeistä kuukautta voisi mainostaa. Tosin lievä alakulo taitaa olla yleinen vika maalisuoralla olevien väikkärintekijöiden keskuudessa.

Fail. Huonoin mahdollinen vaihtoehto. 

GoogleScholar, paras ystäväni ja luotettuni kuluneina kuukausina. Siinä vaiheessa, kun Wikipediasta tulee nounou, niin Scholar astuu kuvioihin. Nykyajan hienoja puolia on se, etten joudu etsimään joka ikistä lähdeviitettä erikseen yliopistokirjastojen arkistoista. 

Hypoteesit koko projektia koskien pitäisi saada vielä kirjoitettua jotakuinkin siedettävään muotoon. Suurin osa miettii nämä alussa, mutta vastavirtaan uiminen on tunnetusti mielenkiintoisempaa. 

I tähän tulee todennäköisesti listan yllättävin veto eli Infected Mushroom. Jokaisella kirjalla on soundtrackinsa ja väikkäriä kirjoitellessa olen kuunnellut heittämällä eniten tuota israelilaista psytrancepoppoota. Hyvänä kakkosena writer-spotifylistingissani taitaa olla In Flames. 

Julkaisujahan tässä kerätään. Meikäläisen saldo jäänee näillä näkymin kolmeen, mutta sehän riittää.

Kenttätyöt on ollut mulle se isoin juttu tässä. Rakastuin totaalisesti pohjoisen kesiin ja luontoon kaikesta lentämisestä, ajamisesta, murtuneella varpaalla patikoinnista ja miljoonasta hyttysestä huolimatta. 

Labratyöskentelystä taisin jalostaa jonkinlaista laiskaa taidetta. Yleensä näytteiden valmistelut piti aloittaa heti kenttätöistä saapumisen jälkeen, joten homma eteni aika usein kaavalla auto pihaan klo 10 illalla - näytteet jääkaappiin - omat kamat huoneelle, pikainen suihku, jotkut mahdollisimman pehmeät, mukavat ja lämpimät rönttövaatteet päälle ja labraan hommiin. Tykkäsin enemmän yöaikaan työskentelystä labrassa, silloin oli hiljaista ja rauhallista ja pystyi parhaiten keskittymään. 

Motivaatio. Jotakuinkin tässä aikataulussa ollaan, eli jokatorstaista egon murskaantumista odotellessa (tosin tällä viikolla futistiimin tulokset tuli nettiin vasta keskiviikkona. Hianoo HJK..)

Nature. Kyllä mie siihenkin lehteen vielä jonain päivänä saan oman juttuni julkaistavaksi. I have a dream vai miten se nyt olikaan.. tosin parempi mietelause tän kohdalle vois olla "niin no, mutta pessimisti ei pety".

Opponentitkin on valmiiksi päätetty. Nyt pitäisi sitten vaan onnistua vakuuttamaan edes joku väitöstilaisuudessa. Esiintymispelkoisen unelma. Marraskuuta odotellessa. Saisinkohan reseptin Diapameille vai tyydynkö tinaamaan itseni rauhalliseen kuntoon d-dayna?

Portfolio eli tuttavallisemmin ihan vaan kurssikansio on sentään täynnä ja kunnossa. Edes jotain valmistui aikataulun mukaisesti ja pisteitä jäi jopa yli. Muutaman kriisin tämäkin asia sai tosin aikaiseksi, mutta kerrankin meikäläisellä kävi jossain asiassa ihan rehellisesti sanottuna ihan vaan hyvä flaksi.  

Q juu ei. Nyt ollaan liian vaikeiden asioiden äärellä. 

Ruoka. Sanotaan, että aivot vastaa 20 prosentista kehon energiankulutuksesta. Oletettavasti sitten se, että niiltä kahdelta aivosolulta joutuu ajoittain vaatimaan jotain, on aiheuttanut lisääntynyttä energiankulutusta. Tai ainakin olen jatkuvasti nälkäinen (onneksi jatkuvan nälän selättäminen ei sentään näy vyötäröllä, vaikka lompakossa sen ehkä huomaakin). 

Seminaarit a.ka esitelmät a.ka presentaatiot. Mielenkiintoista tasan niin kauan, kunnes joudut itse puhujanvuoroon. On tainnut tulla aika selväksi, että mie vihaan puhumista ja esitelmien pitämistä. Hieno tunne, kun paniikissa alat miettimään, miten oma nimesi lausutaan englanniksi ja aika monta silmäparia tuijottaa odottaen, että aloittaisit nyt vaan sen hemmetin esitelmän. Esimerkkejä elävästä elämästä. 

T nyt iski valinnanvaikeus. Sanon kuitenkin työkaverit. Niille voi delegoida ison osan ikävistä hommista ihan sillä verukkeella, ku emmää ite ehi, mulla on vaan kuukaus aikaa jäljellä!! (vitsi, vitsi, en ole sentään ihan näin moraaliton vielä..)

Usko. Nimittäin omiin tekemisiin ja se alkaa tässä vaiheessa hiljalleen loppua. 

V on aika itsestäänselvä, eli väikkäri, väitöskirja, (muutamasensuroitunimitys). Rakkaalla lapsella on monta nimeä. 

Wien eli elämäni ekan konferenssireissun kohdekaupunki. Kokemuksia, jotka tuskin koskaan unohtuu. Tosin olin niin paniikissa, etten muista omasta posteriesitysestäni yhtään mitään ja laihduin tuolloin reilut pari kiloa, kun en pystynyt viikon alkupuolella (eli ennen omaa esitysvuoroani) syömään yhtään mitään.

Xyleemi. Jos ette aiemmin tienneet, niin kyseessä on siis puusolukon osa. Triviatietona: jos teette valomikroskopiaa varten preparaattien värjäämistä, niin xyleemi on sitä kohtaa, johon kaikista überhuolellisista huuhteluista huolimatta jää aina ylimääräistä väriä. 

Yöaikaan on ihan hyvä kirjoittaa. Ei sitä koskaan tiedä, milloin inspiraationpoikanen iskee. Tai milloin on vaan ihan pakko tinkiä yöunistaan saadakseen jonkun pätkän valmiiksi aikarajaan mennessä, oli sitä inspistä tai ei. 

Zzz eli tänhetkisen elämäni toinen puoli. Jollet halua muuttua nolifeksi, älä lähde jatko-opiskelijaksi. Siinä vaiheessa tiedät asioiden olevan huonolla mallilla ja olevasi totaalisen irtaantunut tosielämästä, kun kommunikoit sunnuntai-iltapäivänä toimistolla kahden metrin päässä istuvan kollegasi kanssa irkissä/lyncissä/hangoutsissa/valitse sopiva pikaviestipalvelin aiheesta "tiedätkö, onko keittiön jääkaapissa vielä perjantaisen palaverin safkoja jäljellä?". Asiaahan ei voi tarkastaa kävelemällä sinne viereisessä huoneessa sijaitsevaan keittiöön (vie ainakin 20 sekuntia kallisarvoista väikkärinkirjoitusaikaa) tai kysymällä asiaa ihan perinteisesti puhumalla ääneen (muistuttaisi liikaa normaalia sosiaalista kanssakäymistä). 

ÅÆØ saa ihan suosiolla jäädä väliin. Vaikka økologi onkin tuo alani..

kuvitus löytyi googlen kuvahausta hakusanoilla "how to understand a person doing doctoral thesis"